Näytetään tekstit, joissa on tunniste viimeinen kolmannes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viimeinen kolmannes. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Sairaalalaukku ja kotiutumistamineet

Lasketun ajan ollessa alle viikon päässä on hyvä vielä/jo tarkistella ja tehdä hienosäätöjä mukaan otettaviin tarvikkeisiin ja vaatteisiin. Huvikseni päätin myös ikuistaa kuvamuotoon mukaan lähdössä olevia kamppeita, ainakin joiltakin osin.

Kotiintuomisvaatteet
Vauvan kotiintuomisvaatteet ovat odottaneet pakattuna turvakaukalossa jo lähemmäs pari viikkoa. Koska ilma on tähän aikaan vuodesta hyvin vaihteleva, olen varautunut ylä- ja alaosaan parilla kerroksella. Toki lisäksi mukaan on lähdössä toppahaalari, vanutöppöset sekä mätsäävät villapipo ja -lapaset puuvillaisten päälle lämmittämään pieniä raajoja. Sekä muutama kuorivaippa neljän harson ja yhden flanellivaipan kera kotiinlähtöpäivää varten nekin. 

Asun voisi ajatella olevan pienoisversio oman vaatekaappini sisällöstä. Farkkuliivipainatuksella varustettu collegehuppari sekä maleeratut kollarihousut ovat harvoja itse ostamistani vauvan vaatteista. Päätin panostaa edes pariin vaatekappaleeseen, jotka sopisivat hyvin lapselleni ja miellyttäisivät silmää pidemmänkin aikaa. Onnekseni sain myös lahjaksi saman hupparin astetta isommassa koossa, joten kyseistä iloa on luvassa ainakin ensimmäiset pari kuukautta. Lisäksi olen valinnut mukaan pääasiallisesti äitiyspakkauksessa mukana tulleita vaatteita, jotka olivat sopivia niin kooltaan, väreiltään kuin käyttötarkoitukseltaan. Kietaisumallisia bodeja ovat hehkuttaneet kaikki, joten päädyin aloittamaan tästä helpoimmasta ja yksinkertaisimmasta vauvanvaatteesta. Myös puuvillapipo on äitiyspakkauksesta, taittoreunalla ja söpöillä pikkuruisilla korvilla se on mielestäni aika vastustamaton.  Turkoosit potkuhousut ovat mukana vain siltä varalta, että vauva on äärimmäisen kylmäverinen ja/tai tarvitsee lisäkerroksen kollareiden alle. Äitiyspakkauksen tiikeri-puuvillatumput sopivat mainiosti äitini virkkaamien pikkutennareiden kaveriksi ja tuovat samalla vähän väriä asuun. Ja ovathan vaippakakun mukana tulleet I love mum-sukat melko söpöt ja hyvät lisäkerroksena pikkuruisten tennareiden alle sisäkäytössä. Toki saa nähdä, onko tässä nyt tosiaan pari vaatetta liikaa, mutta toivoisin että vauva ainakin pysyisi tarpeeksi lämpimänä näiden ja ulkovaatekerrosten avulla. Kohdun jälkeen tuulinen kevätviima kun voi varmaan tuntua melko ikävältä jo pienissäkin määrin.

Muiksi välttämättömiksi mukaanotettaviksi olen pakannut trikoisen kantoliinan sekä itselleni vaihtovaatekerraston. Alaosissa olen päätynyt kaiken varalta edelleen äitiysmallisiin legginsseihin tai muuten päälle meneviin kollareihin(jotka ovat muuten melkein samanlaiset kuin nuo vauvan omat), sillä käsittääkseni synnytyksen jälkeinen maha ei ole järkyttävän paljoa pienempi kuin 8. raskauskuukauden aikana. Toki tämä varmaan riippuu mahasta ja äidistäkin. Yläosiksi olen valinnut vaatteita, joita en halua enää viimeisillä viikoillani venyttää muodottomiksi mutta jotka mahtuivat minulle vielä pari viikkoa sitten. Bonuksena toki kestoliivinsuojia sekä uudet kaarituettomat imetysliivit, jotka tilasin jonkin aikaa sitten Asokselta ja jotka vaikuttavat oikein päteviltä. 

Kosmetiikkatuotteista olen laatinut listan, sillä tuotteet ovat edelleen käytössä päivittäin ja haluan pitää itseni fressinä myös sairaalassa olemisen ajan. Kerää ne sitten kasaan kuka kerää, tulisi niiden olla helposti löydettävissä ja kerättävissä listan avulla. Lisäksi ihoni on hyvin herkkä eikä enää perusta pahemmin muusta kuin tällä hetkellä käytössäni olevasta luonnonkosmetiikasta, joten jo parin päivän aiheuttama ihon kuivuminen voi olla häiritsevää ja hyvin epämiellyttävää. Aion ottaa mukaan myös pari luomusertifikoitua vauvanhoitotuotetesteriä, jos sellaisille vaikka on tarvetta vaikka tätä uskallankin epäillä. Ja toki manteli- ja kookosöljyä, joiden pitäisi sopia myös vauvan iholle ja auttaa myös ihoani palautumaan paremmin venymisestä. Erillisiä synnytysvaatteita en ole ajatellut ottaa mukaan, sillä tahrin mieluummin sairaalan vaatteita kyseisessä tilanteessa tekemättä kotipakettiin lähtevää pyykkikasaa. 

Synnytyseväiden ostaminen on muuten äärimmäisen haastavaa. Doulat suosittelivat ottamaan mukaan jotakin mistä tulisi hyvä mieli ja energisempi olo, mutta liian hyvien herkkujen ostaminen on johtanut vain niiden syömiseen. Tällä hetkellä eväänä odottavatkin vain ananaksen makuinen kookosvesitetra sekä kitkerä Lidlin tummasuklaalevy. Kumpikaan ei liiemmin houkuttele, mutta on voimaannuttavaa evästä. Toki hedelmäkupissa pyörivät hedelmät voidaan napata mukaan samaan eväskassiin, jos en ehdi syödä niitä pois sitä ennen. 

Kehoni ja vauvanikin tuntuvat myös valmistelevan minua tulossa olevaan unirytmiin. Tästä johtuen saan nykyään nukuttua vain kuusi tuntia yössä. Tämän ajan toki nukun onnekseni hyvin sikeästi, mutta kyseisen unimäärän jälkeen keho on edelleen raskas ja väsynyt ja kaipaa unta vaikkei se sitä enää saakkaan. Tämä onkin johtanut siihen, että menen mieluummin nukkumaan myöhemmin välttääkseni heräämisen aamukuudelta tai, kuten viime yönä, peräti aamukolmelta pyörimään ja hengailemaan sängynpohjalle. Unen päästä sain kiinni uudelleen vähän ennen aamukymmentä heräten seuraavan kerran alle kaksi tuntia ennen neuvola-aikaa. Outoa unirytmiä ei kuitenkaan säätele vauvan liikekierto, sillä kokemukseni mukaan hän inhoaa liian aikaisia herätyksiä ja oli tänäkin aamuna pääasiallisesti nukkumassa lueskellessani kirjaa sängyn pohjalla. Kaverin liikkeet ovat muutenkin sen verran tanssahtelevia kunnon potkimisen sijasta, että ne eivät ole herättäneet minua kertaakaan. En vain yksinkertaisesti enää syystä tai toisesta saa unta kuuden tunnin unien jälkeen. 

Tänään taidankin mennä nukkumaan taas aikaisintaan yhdeltä. Heräisinpä sitten edes järkevään aikaan säätämään kouluhommia, nyt kun niille tosiaan näyttää vielä olevan aikaa. Pimeässä aamuyöllä kun niitä ei saa tehtyä, kuin ei myöskään unenpöpperössä liian aikaisen heräämisen seurauksena. 



lauantai 8. maaliskuuta 2014

Odotan

Ajattelin, että en sen kummemmin odottelisi synnytyksen käynnistystä. Meditoisin, tekisin kouluhommia ja nauttisin olostani.

Noh, mitäs teenkään. Odotan. En nyt sentään vimmatun stressaantuneena ja paineisena mutta kyllästyneenä ja passiivisena. Eikö jotain voisi jo tapahtua? Voisivatko kuukautiskipumaiset möngerrykset muuttua jo supistuksiksi? Voisiko lapsi päättää jo syntyä, jotta minulla olisi tekemistä?

Olisihan minulla toisaalta tekemistä. Tenttikirjojen lukemista, vauvanhoitopöydän laittamista ja esseiden kirjoittelua. Ei silti tunnu kiinnostavan kuin maata sohvalla, katsoa sarjoja, syödä, nukkua ja odottaa.

Yksin synnytyksen käynnistymisen odottaminen on suorastaan puuduttavaa. Tekisi mieli vaikka lähteä lenkille, mutta terve järki sanoo että ehkä minun ei ihan itsekseni kannata, varsinkin kun tiet ovat edelleen paikoitellen äärimmäisen liukkaita. Miehen kanssa puuhastelu voisi olla hyvin paljon mukavampaa kuin yksinään jumittaminen ja odottaminen. Hän on jopa laittanut puhelimen päälle, mutta yllättäen mitään ei ole edelleenkään kuulunut. En jaksa enää itkeä tai masennellakaan, olo on vain että hohhoijaa, pitihän tämä arvata, ihan sama.

Kaverini viihdyttävät minua noin joka toinen päivä, ainakin pari tuntia kerrallaan. Kämpästä ulos seuraan pääseminen tuntuu kuin lottovoitolta, vaikka nautinkin pitkistä yö(tai pikemminkin aamu-)unistani ja stressittömästä olotilastani. Huomenna olisivat luvassa erään ystäväni valmistujaiset, joihin oli toivottuna myös juhlavampi pukukoodi. Ajattelin ottaa viimeisiä iloja irti edes asteen verran juhlavasta äitiysmekostani(puuvillatrikoinen hennesin alennusmyyntilöytö, joka on kerännyt mukavasti nukkaa navan ympärille hankautumisen seurauksena), vaikka normaalikoon juhlavaatteet herättävätkin jo kaipuuta tonkiessani vaatevarastojani. Ne eivät kuitenkaan mahdu päälleni millään ilveellä, joten mentävä on sillä mitä on saatavilla. Onneksi koruilla ja kengillä voi aina pelastaa melkein asun kuin asun.

Kaikenkaikkiaan kuitenkin sairaalalaukkukin on jo melko pitkälti pakattu, ensimmäiseksi hankitut synnytysherkut jo syöty ja korvattu halvalla Lidlin suklaalevyllä ja periaatteessa jäljellä olevilla hedelmillä, vauvan kotiintuomisvaatteet vaippoineen kaikkineen on pakattu valmiiksi turvakaukaloon ja muut tarvittavat listattu selkeästi nopeaa keräämistä varten. Niin ja kehto on edelleen valmiina eikä hoitotason kasaaminen ja järkkäily tule kovin kauaa viemään. Joten syntyä saa, jos jo uskaltaa maailmaan iloisena tupsahtaa, lallallaa  plaa plaa plaa.

Ehkä menen nukkumaan, ennenkuin täytän blogini loppuraskauden suomalla hormoneiden tehostamalla kirjallisella lahjakkuudella...

Tekstistä voi huomata, että viimeisimpänä iltalukemisenani ja kirjoittamisen inspiroijanani toimii tällä hetkellä Bridget Jones. 

torstai 6. maaliskuuta 2014

Etiäispäivä

Etiäisenä tämä päivämäärä on kummitellut tietyssä määrin vauvan mahdollisena syntymäpäivänä jo alusta alkaen. Nähtäväksi jää, mitä tänään tapahtuu. Ainakin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat kuluneet sujuvasti mietiskellessä ja harkitessa nukkumaanmenoa.

Ajankulukseni päätin kerätä kokoon muutamia viimepäivien huomioita.

Tuntuu siltä, että voisin syödä jääkaapin tyhjäksi pari kertaa päivässä. Näin varsinkin parina edeltävänä päivänä. Herkut, suklaalevyt, jäätelöt ja muut mässyt vetävät myös hämmentävällä tavalla puoleensa. Tänään päätin kuitenkin sinnitellä ekosuklaapatukalla holtittoman mässäilyn sijaan. Ja toki närpin pari suklaalla kuorrutettua pähkinää ja omenaa synnytyseväistä...

Otin tänään jopa muutamia juoksuaskelia kiirehtiessäni bussiin. Niin, viikkoja on se melkein 39 kasassa. Toisaalta toivon näiden pyrähdysteni jouduttavan lapsen tulemista, joten mikäs siinä. Bussikuski katseli toki menoani ehkä hiukan silmät ymmyrkäisinä, vatsani koko ei vastannut pienen reippailuni tahtia ilmiselvästikään.

Käsittämätön väsymys valtaa minut ajoittain. Torkkutarpeella ei sinänsä ole logiikkaa, sillä se tulee vain toisina päivinä vaikka tekemistä ja touhuamista olisi ollut vähemmänkin. Toisaalta olen ehkä kyseisinä päivinä ahminut enemmän sokeria kuin esimerkiksi tänään, jolloin tyydyin vain lepäilemään sohvalla katsellen sarjoja suhteellisen pirteänä tultuani kaupungilta. Pastaa toki kului tänään senkin edestä. Olen toki päätellyt ahmimisen ja nukkumisen olevan synnytysvarastojen täyttämistapa, liekkö siinä ajatuksessa todellista tieteellistä perää.

Minun tekisi jatkuvasti mieli tanssia. Hytkyn istuessani tehden mielessäni mitä villimpiä liikkeitä. Olisikohan siinä avain synnytyksen käynnistämiseen? Mene ja tiedä. Noustessani seisomaan lyllertämisestä tulee kuitenkin se ensimmäinen liikkumismuoto. Ehkä pitäisi vain virittää sneakerit jalkaan ja rykäistä parit hammerit niin pääsisi hoitamaan itsensä tanssikuntoon alta aikayksikön.

En ole vielä toteuttanut suunnittelemaani meditointia synnytyksen käynnistämiseksi. Tämä johtuen siitä, että en ole edelleenkään saanut kaikkia kouluhommia jotka olen aikonut. Lähellä kuitenkin jo ollaan, joten ehkä jo huomenna aloitan tietoisen synnytyksen käynnistämisen. Hämmentävällä tavalla keskittäessäni ajatukseni mahaan, kohtuun ja sen lihaksiin kivut tuntuvat huomattavasti tietoisemmin ja voimakkaammin. Ehkä uskon meditatiivisiin voimiini liikaa, mutta en ole rehellisesti sanottuna uskaltanut ja halunnut aloittaa tietoista lapsen ulos puskemista ennen rästihommien loppuunsaamista. Ehkä huomenna, kunhan ensin saan hoidettua viimeiset asiat pois alta. Saa sitten nähdä mitä mieltä vaabeli on asiasta, malttaako hän odottaa siihen asti tai päättääkö hän loppupeleissä venyttää mahassa asumisaikaansa vielä tulevalle viikolle. Tai jopa pidemmälle, mistäpä tuota tietää.

Olo on kuitenkin melkoisen kypsä. Ja ei nyt vielä sillä 'voi ... miksei tämä jo lopu'-tavalla vaan siis ikäänkuin hedelmällä, joka odottaa poimintaa puussa. Vauva tuntuu valmiilta, keho alkaa tuntua valmiimmalta hetki hetkeltä eikä ajatus synnyttämisestäkään, pelottavaa kyllä, tunnu etäiseltä tai kovinkaan pelottavalta. Ehkä pitääkin repiä ilo irti viimeisistä mahapäivistä tai -tunneista. Jatkuvat kuukautiskipumaiset tuntemukset antavat vihiä lähestyvästä perheenjäsenen saapumisesta kohdun ulkopuolelle.

Joten mikäs tässä, vielä jos lipittäisi vadelmanlehtiteetä minkä ehtii, voitelisi itseään manteliöljyllä paikasta jos toisesta ja koittaisi vetää kunnon yöunia ennen kuin maratoonisuorituksen aika on käsillä. Ja jos hommat viivästyy, voin aina lässyttää tänne sairaalalaukun pakkaamisesta, äitiysvaatteista ja muusta jännästä. Tai itkeä miehen perään, niinkuin tapanani on pitkälti ollut. Ainakin ensisänky on valmiina, ehkä huomenna tirpaisen ja alan siirrellä loppujakin makkarin kalusteita vauvavirittäytyneisiin asemiinsa.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kevät

Olen aina ollut enemmän syys- kuin kevätihmisiä. Tuoreen kasvavan ruohon tuoksu on tuntunut nenässäni enemmän sonnan kuin elämän hajulle ja muutenkin sulavan luonnon aromit ovat olleet mielikuvissani lähempänä biojäteastiaa, kuin elämään puhkeamista ja uutta kasvukautta. Syksyinen ihana lämpö, viimeiset aurinkoiset päivät ja ruskan kauneus ovat tuntuneet paljon viehättävämmiltä vaihtoehdoilta. Tähän on varmasti toki vaikuttanut myös keväinen niiskuttamiseni allergioiden suhteen, jonka olen toki saanut pitkälti hallintaan osteopatian ja lääkkeiden poisjättämisen myötä.

Tänä keväänä kaikki tuntuu olevan toisin. Kevätaurinko, pilkistelevä nurmikko ja sen lievästi mielenkiintoinen haju suorastaan piristävät mieltä masentamisen sijaan. Jokin tuntuu herättäneen minussa pienen kevätihmisen täysin mystisistä syistä, joita en itsekään täysin ymmärrä vaikka samalla toki tajuan siihen luonnollisen syyn. Kannanhan sisälläni kevään lasta, jonka tulisi syntyä näinä lumen sulamisen päivinä kevätauringon loisteessa.

Vaabeli ei ole tuntunut pitävän erityisemmin talven viimasta ja pakkasesta kramppien iskiessä pahimpien pakkasten aikaan aina ulos ulko-ovesta astuessani. Nyt hän on kuitenkin tuntunut viihtyvän kohdun pohjalla, toki valmistautuen samalla debyyttiinsä kevyiden kuukautiskipumaisten olotilojen ja nykytanssimaisen liikehdinnän lomassa. Keväinen aurinko ikäänkuin herättelee meitä molempia eloon. Päiväkävelyt aurinkoisessa kevätsäässä ihan vain huvikseen ilman syytä eivät ole kuitenkaan vielä vetäneet puoleensa.

Kevätauringon säteisiin ja valoon herääminen tuntuvat kuitenkin äärimmäisen voimaannuttavilta. Välillä yllätän itseni fiilistelemästä kevään tulemista niin paljon, että miehekkeen edelleen ollessa etäällä yhteydenottojen ulottamattomissa se vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä. Kai olen oppinut jotakin Eckhart Tollen Läsnäolon voimasta, vaikka en sitä kokonaan jaksanut edes lukea. Tai sitten olen vain oppinut niin paljon itsestänikin, etten anna suurienkaan murheiden painaa päälle hyvien asioiden ollessa tilanteessa aivan yhtä läsnä.

Onnekseni voin sanoa, että sisälläni kasvava lapsi on saanut alkunsa rakkaudesta. Hän ei ole väkisellä väännetty tai pitkälle suunniteltu yksilö, mutta rakkaudella alulle laitettu otus jota oli jollakin tasolla toivottu jo pitkään. Ja vaikka toinen alullepanija kamppaileekin tällä hetkellä omien ongelmiensa kanssa tuloksena kykenemättömyys odotukseen osallistumiseen, lapsen tuleminen tuntuu vain ja ainoastaan oikealta. En osaisi kuvitella kenenkään muun olevan se toinen osapuoli, jonka kanssa tähän on päädytty, tilanteesta huolimatta.

Toki toivon lapsen isän virkoavan kevään myötä, hänkin kun on keväällä syntynyt lapsi. Ja vaikka välillämme ja hänellä itsellään on edessä vielä paljon setvittäviä asioita, uskallan tietyssä määrin luottaa tulevaan. Asioilla kun on tapana järjestyä, kuten hänkin sen sanoisi. Ja vaikka edessäni olisi elämä kahdestaan lapsemme kanssa ja mahdollinen perhe-elämän jatkaminen myöhemmin jonkun toisen kanssa, hyväksyn vaihtoehdon ja annan ajan näyttää mitä tuleman pitää. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Oli sitten kyse ihmisistä tai säästä tai aivan mistä tahansa.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Aloittamisen vaikeus, opiskeluja ennen synnytystä

Olen asettanut opiskeluilleni deadlinen ensiviikolle, mielellään jopa tämän viikon loppuun. Käytännön hommat olen saanut jo hyvin suoritettua, kuten myös osallistumiset tarvittaville tunneille. Tuntien lisäksi tehtävänäni on kuitenkin kirjoittaa yhden jos toisenkin sorttisia kirjoitustehtäviä, esseitä ja raportteja.

Maha ja siellä vellova napero ei ole esteenä kirjoittamiselle. Välillä sen aiheuttama väsymys ja muut päässä pyörivät ajatukset kuitenkin hidastavat ja estävät työskentelyä. Minun tulisi kuitenkin vielä kirjoittaa lähemmäs parikymmentä sivua erilaisia tekstejä ainakin kolmelle tai neljälle eri kurssille saadakseni opintopistetavoitteeni tältä vuodelta täyteen.

Aiheet ovat mukavia ja mielenkiintoisia. Silti aloittaminen tuntuu aina vaikealta. Erityisen vaikealta tuntuu lähdekirjallisuuden läpikahlaaminen, jota tulisi tunkea sujuvasti oman ajattelun ja tuotoksen sekaan tulkiten luettua tietoa ja pohtien sen sisältöä. Omasta päästä jauhaminen olisi huomattavasti helpompaa ja minulle ominaisempaa, mutta tieteellisen tekstin vaatimuksena on aina käyttää hyödyksi myös tutkittua tietoa. Tämä siitä huolimatta, vaikka lukemansa asian osaisi päätellä jo puhtaan maalaisjärjen pohjalta. Minä kun olen tosiaan vasta opiskelut aloittanut korkeakouluilija, joka ei voi vain todeta jotakin perustelematta sitä huolellisesti lähdeviittauksin.

Lapsen tulemista ajatellen minun olisi hyvä sisäistää tehokkaampi tapa tarttua myös kirjallisiin tehtäviin. Aikaa kun ei tule olemaan niin paljoa lapsen vaatiessa siitä osansa, vaikka nyt saatankin elää ruusunpunaisessa haaveessa vauvasta joka nukkuu sujuvasti kehdossaan tai kantoliinassaan äidin opiskellessa uutterasti. Olisipa opiskeluni edes lähtökohtaisesti uutteraa viimetingassa väkisellä vääntämisen sijaan, niin edes puolet haaveesta voisi olla totta.

Toisaalta lapsi on yhden sortin motivaattori. Tehtävät voivat tulla tehdyiksi tehokkaammin, jotta aikaa jäisi lapsellekin. Toisaalta opiskelut voivat myös toimia mainiona tekosyynä saada omaa aikaa lapsenhoidon käydessä raskaaksi.

Tällä hetkellä mieleni tekisi vain katsella sarjoja netti-tv:stä ja hakea lähikaupasta jäätelöä perjantain kunniaksi. Ehkä huomenna- ajattelulle alkaa kuitenkin tulla aikaraja vastaan lasketun ollessa alle kahden viikon päässä. Vaabelihan voi päättää tulevansa maailmaan minä päivänä tahansa, eikä oireiden ilmetessä enää paljoa väännetä tekstiä paperille. Koska hyvä ravinnon saaminen on kuitenkin edellytys tehokkaalle opiskelulle, taidan ennen puurtamisen aloittamista piipahtaa lähikaupassa ostamassa itselleni jotakin hyvää ja ravintoainerikasta.

torstai 27. helmikuuta 2014

Ruusuinen vauva-aika

Vauvan odottamisen viimeisillä metreillä synnytyksen jälkeisestä ajasta on melko ruusuinen kuva. Hymyjä, ynähdyksiä ja merkkejä äidille hoivaamisen ja imettämisen lomassa. Olemista ja lempeitä katseita niin minulta vauvalle kuin toisinkin päin. Kävelyhetkiä puistossa, pianonsoittoa pienen nukkuessa tai fiilistellessä mukana, onnea, autuutta ja iloa. Ja yksisarvisia ja sateenkaaria ja...

Välillä karun realismin ääni kuitenkin muistuttaa myös vauvojen olevan huutavia, sontivia pikku-tuholaisia, jotka vievät elämästä oikeastaan kaiken. Tällaisen kuvan ainakin saa joidenkin äitien kanssa keskustellessa. Erityisesti käsittämätön huutaminen vie yleensä enimmät voimat ja suurimman osan ajasta jos uskomista on joihinkin jonkun aikaa sitten lapsen saaneisiin äiteihin. Aikaa millekään omalle ei ole ja äidin tulee uhrata kaikkensa lapsensa eteen. Samalla avun pyytämisen tärkeys on noussut toki esille yhden jos toisenkin keskustelukumppanin kanssa.

Olen itse ollut helppo vauva. Nukuin pitkät yöunet ja aloin huutaa vain, jos minut herätettiin syystä tai toisesta. Muutenkin olin fiksu ja oppivainen lapsi, joka ymmärsi ohjeet ja toimi niiden mukaisesti vaikka koinkin välillä luovia hetkiä piirtäessäni esimerkiksi seinään tai sohvapöydän pohjaan. Lapsen isä taas on ollut ylivilkas pystyyn liian aikaisin nouseva vipeltäjä. Saamieni tietojen mukaan hänellä on pidetty jopa suojakypärää liian aikaisen ylösnousemisen johdosta. Hän onkin edelleen yhden sortin ikiliikkuja, joka saattaa huvikseen polkaista lähemmäs sata kilometriä pyörällä ihan vaan huvikseen.

Mielenkiinnolla saankin odottaa lapsemme temperamentin ilmentymistä. Maha-asukkina lapsi on ainakin vaikuttanut suhteellisen rauhalliselta tapaukselta nykytanssijamaisine liikkeineen ja salliessaan, ainakin vielä, äidin pitkät yöunetkin. Samalla tunne siitä, että tulossa ei ole pienoisversiota minusta tai miehestä on pysynyt vahvana. Mahassa kasvava otus tulee todella olemaan täysin oma persoonansa, vaikka tiettyjen asioiden ajatellaankin olevan jollakin tasolla perinnöllisiä. Myös lapsen tähtimerkin ollessa mitä todennäköisimmin täysin meistä vanhemmista poikkeavaa laatua, voi lapsen kasvattaminen opettaa yhtä sun toista. Jos laskelmat pitävät paikkansa, äitini eli lapsen mummo on samaa tähtimerkkiä lapsen kanssa, joten ehkä hän pystyy avaamaan minulle herkän kala-lapsen maailmaa.

Toivoisin lapsen olevan ymmärtävää ja rauhallista sorttia. Raskausajan yksinjäämisen järkytyksessä ja mahdollisesti tulossa olevan miehen osallistua-vai-eikö-mietinnässä voisi olla tarpeeksi pureskeltavaa koko perheyhteisölle. Toisaalta lapsi heijastelee varmasti myös omia tuntojani, joten omalla mielentilallani on suuri vaikutus lapseen ja hänen tunteisiinsa. Sen olen huomannut jo nyt rauhoituttuani ja keskityttyäni positiiviseen murheista huolimatta. Maha-asukin hetkellinen levottomuus on kaikonnut ja meillä molemmilla on parempi olla pysyessäni hyvinvoivana ja rauhallisena.

Toki tiedän, että meillä kaikilla on huonompia ja parempia päiviä. Lapsen tapa ilmaista itseään on pääasiallisesti huutamalla, toisilla lapsilla enemmän ja toisilla vähemmän. En voi myöskään tietää varmasti, miten tulen itse suhtautumaan synnytyksen jälkeiseen hormonitasapainon heittelyyn ja kaikkeen muuhun mitä tilanteen yhteydessä esille tuleekaan. Riippukehto on jo kuitenkin nyt varauksessa, onnekseni löysin sellaisen käytettynä edulliseen hintaan. Ja toki apukäsiä on aina vähintään puhelinsoiton päässä. En myöskään halua hermoilla liikaa lapsen tulemista elämääni, vaikka hetki alkaakin olla jo käsillä aivan näillä näppäimillä.

Meditoimisen aloittaminen viimeisillä raskausviikoilla tuntuu jostakin syystä äärimmäisen hyvältä idealta. Lainasin tänään yhden synnytysrentoutus-CD:n lisää, vaikka kaksi samaan aiheeseen liittyvää äänilevyä onkin notkunut soittamattomana hyllyssäni jo pari kuukautta. Olen kuitenkin ajatellut ottaa levyt käyttöön viimeistään ensi viikolla, jolloin toivon myös lapsen syntyvän loppuviikon puolella. Monia varmasti naurattaa tarkka suunnitelmallisuuteni lapsen syntymisen ajan suhteen, sillä yleensä toiveet ja veikkaukset eivät osu millään tavalla kohdilleen. Jollakin tasolla haluan kuitenkin luottaa lapseen ja pyrkiä viestittämään keholleni ajan olevan otollinen uuden elämän ulostyöntämiseen. Nähtäväksi jää, toimiiko ajatuksen voimalla käynnistetty synnytys vai ei. Pidän mieleni avoimena toki myöhemmällekin päivämäärälle ja kaikelle mahdolliselle, mitä ikinä edessä onkaan. Koskaan kun ei voi tietää, mitä tuleman pitää.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Valmisteluja viikolla 38

Puhelimen sovellus ilmoittaa laskettuun aikaan olevan enää 2 viikkoa ja viisi päivää. Lapsi on edelleen vesimelonin kokoinen mitä nyt vain kasvanut kuluneen viikon aikana entisestään. Venyttelytuokiot menevät välillä sekaisin ennakoivien supistusten kanssa, enkä osaa aina varmaksi sanoa kummista onkaan kyse. Myös kuukautiskramppeja muistuttavat olotilat taitavat viitata synnytyksen lähenemiseen. 

Hämmentävää, miten vähiin aika onkaan mennyt. Vauva myös tuntuu jotenkin jo haluavan enemmän kontaktia ulkomaailmaan ja ilmaisevamman aktiivisemmin itseään mahan läpi. Rytmikäs liikehdintä on herätyskellon soimisen jälkeen usein se seuraava asia, johon kiinnitän huomiota vielä nauttiessani aamuisesta sängyssä makoilemisesta. Muutenkin lapsi harrastaa rytmikästä liikehdintää, niin säestyksen kanssa kuin ilmankin. Varsinkin alavatsan puolella tuntuva käsien liikehdintä tulee yleensä aina tasaisella sykkeellä, eikä kyseessä ole hänen tai minun sydämensykkeeni rytmi. Muuten liikehdintä muistuttaa vahvasti nykytanssijaa ja olenkin heittänyt kasvattavani mahassani pientä Jorma Uotista.

Vauvan kotiintuomisvaatteet olen jo valinnut. Ne on pakattu kassiin turvakaukalon sisälle odottamaan mahdollista h-hetkeä. Oma kassini on puolestaan edelleen pakkaamatta, mutta syynä on pääasiassa se että mukaan tulevat tuotteet ja vaatteet ovat suurimmilta osin edelleen päivittäisessä käytössä. Miten siis pakata jalassa olevia housuja tai joka välissä tarvittavaa kosteusvoidetta laukkuun odottamaan 'jos se vaikka tapahtuisi tänään' kun sellaista tunnetta ei ole vielä kuitenkaan tullut. Olenkin harkinnut tekeväni tarvitsemistani vermeistä listan, jonka avulla kuka tahansa voi pakata laukun puolestani. Lisäapuna olen harkinnut merkitseväni kaikki haluamani tavarat tarralapuilla kassin täyttämisen helpottamiseksi. Saa nähdä miten homma sitten menee käytännössä. Pääasia olisi, että tarvitsemani hygieniatuotteet ja päälle mahtuvat vaatteet tarttuisivat mukaan joidenkin turhien kappaleiden sijasta.

Minun pitäisi myös tehdä selkokirjoitettu ohje hankkimieni homeopaattisen lääkkeiden käytöstä ja annosteluohjeista. Homeopaatin itse käsin kirjoittama ohje kun on hiukan epäselvällä käsialalla raapustettu nivaska ja itse tilanteessa selkeys voi helpottaa tulkitsemista kummasti. Monet myös tuntuvat petaavan vauvan sängyn jo valmiiksi viikkoja ennen synnytystä. Itse olen toki jo silittänyt ja pessyt petivaatteet suurimmilta osin, mutta en koe sängyn petaamista kovin isoksi urakaksi kotiin tulemisen jälkeenkään.

Vaatekaapin järjestelyn olen jättänyt tarkoituksella mammalomalleni. Innostuin kuitenkin eräänä päivänä jaottelemaan bodyt kokoluokittain. Sainkin huomata omaavani pienimpiä kokoja varsin riittävän määrän ja kokoa 68 ja siitä ylöspäin olevan (ainakin vielä) vähemmän suhteessa ensivaatteiden kasoihin. Kiirettä isompien vaatteiden hankkimisella ei kuitenkaan onneksi vielä ole, varsinkaan kun tiedän kyseisen kokoisten vaatteiden olevan saatavilla kierrätettynä sukulaisilta molemmin puolin. Vielä pitäisi kuitenkin tehdä sama kartoitus myös housuille, potkupuvuille, erillisille yläosille ja eri lämpöisille haalareille kuin myös ehkä pipoille ja kaikille muille vauvan kerrastoille ja oheishärpäkkeille. Kaappi vaikuttaa tällä hetkellä täydeltä, mutta uskon ja toivon järjestelyn ja kunnollisten korien hankkimisen tekevän tilaa hyllyille.

Hoitopöydän järjestely (eli käytännössä kahden ikean hyllykön rinnakkain kääntäminen ja hyllyjen järjestely ja puhdistaminen pääsääntöisesti vauvatarkoituksiin) on vielä täysin tekemättä. Pari hyllykön vetolaatikkoa ovat edelleen entisen asuntoni elämän jäljiltä hyllykön toisen pään toimittua tuolloin yöpöytänä. Korupuun ja -rasian olen jo siirtänyt vaatekaapista tyhjentämälleni hyllylle, jonka olen päättänyt olevan mainio laittautumistaso vaatteideni mahtuessa kaapin muille hyllyille mainiosti. Makuuhuoneeseen kun ei mielestäni mahdu erillistä kampauspöytää tai vastaavaa halutessani tilan pysyvän mukavan väljänä ja avarana sivuhyllyköiden muuttuessa vauvanhoitotasoksi ja pinnasängyn myöhemmin viedessä lopun jäljellä olevan tilan. Vaipatkin haluan järjestää erilaisiin koreihin ja pusseihin niiden julkean esilläolemisen sijaan. Toki saa nähdä miten tämä toimii käytännössä. Itse hoitotaso hoitoalustan alle on kaiken lisäksi edelleen hankkimatta, kuten myös vauvan mahdollisesti kaipaamat kosmeettiset hoitotuotteet manteliöljyä lukuunottamatta.

Olen aina ollut niin kutsuttu viimetingassa kaiken tekevä ihminen. Saatankin siis löytää itseni tekemästä näitä asioita vain tunteja ennen synnytyksen alkamista tai synnytyksen jo alettua. Toisaalta liikkeessä pysymisenhän pitäisi nopeuttaa ja helpottaa synnytystä, joten ehkä pieni näpertely ja hienosäätö supistuksien lomassa ei olekaan paha asia. (hehheh)

Ehkä tulevina päivinä voisin pakata myös kantoliinan ja kotiin tuomista varten tarkoitetut kestovaipat valmiiksi erilliseen kassiin. Ja kirjoittaa oman synnytystarvikelistani homeopaattisten ohjeiden oheen. Siinä samalla minun tulisi vielä käydä ompelemassa erästä keskeneräistä kurssityötä yliopistolla, soittaa pianoa, lukea sosiologian kirjoja ja kirjoitella pari erinäistä esseetä ja muuta kurssitehtävää. Niin ja nähdä kavereita ja pyykätä. Rentouttavan kuuloista, eikös vaan? Toki onneksi illat voi aina viettää katsellen sarjoja tai lueskellen laatukirjallisuutta(tällä hetkellä Bridget Jonesia, jota varmaan kohta menen lukemaan ennen simahtamistani). Ja välissä voi syödä pakastinta tyhjäksi.

torstai 20. helmikuuta 2014

Äitiyslomalle

Äitiyslomani alkoi virallisesti jo reilu viikko sitten. Päätin kuitenkin olla koulussa mahdollisimman pitkään suorittaakseni mahdollisimman suuren osan tämän vuoden opinnoista. Suorittamatta jäikin vain pari hassua kurssia keväältä, olettaen että saan vielä loput kirjalliset osuudet tehtyä ennen lapsen syntymää. Joitakin kursseja voin toki tehdä vielä lapsen saapumisen jälkeenkin, mutta koska voimieni riittämisestä ei ole varmuutta olen päättänyt saada kouluhommat tehtyä loppuun ensiviikon kuluessa.

Pakollisia osallistumisia kursseille ei ole kuitenkaan enää tiedossa, yhtä pianotuntia lukuun ottamatta. Toki olen luvannut palata kouluun huhtikuussa ainakin suorittamaan pianotunnit loppuun saadakseni kyseisen kurssin merkinnän. Vauva on ainakin mahassa ollessaan tuntunut pitävän soittamisesta ja musiikista, joten toivon voivani osallistua tunneille vaikkapa kaveri kantoliinassa.

Aamut tulevat lopun odotusajan venymään mitä todennäköisemmin sängynpohjalla, sillä aikaiset herätykset ovat alkaneet tuntua hyvin raskailta. Moni on kehottanut minua nauttimaan lopusta raskausajasta, ja toki niin aion tehdäkin parhaani mukaan. Aion kuitenkin pyrkiä viettämään aikaa mahdollisimman paljon kavereiden ja opintojen loppuun hoitamisen parissa välttyäkseni turhalta masentelulta lähentyvän synnytyksen nostattaessa tunteita entistä vahvemmin pintaan. Miehekkeestä kun ei edelleenkään ole kuulunut mitään, enkä koe olevani tarpeeksi vahva raahautumaan hänen ovelleen toteamaan sen pysyvän edelleen kiinni viikkojen vähentymisestä huolimatta.

Vaikka en koe edelleenkään olevani yksin tilanteen kanssa, liika ajattelu johtaa isoihin kysymyksiin joihin en tiedä vastausta. Esimerkiksi siihen, tuleeko lapseni isästä todellista lapseni isää? Olen jo luopunut toivosta hänen synnytykseen osallistumisensa suhteen saatika tukemiseeni ennen yhtä elämäni tärkeimmistä hetkistä. Samalla kuitenkin pelko siitä, että hän ei tule osallistumaan myöskään lapsen jo synnyttyä kaivaa mieltäni.

Neuvolasta ehdotettiin käymistä psykologilla tai perheterapeutilla niin halutessani. Koen kuitenkin haluavani elää raskauden rauhassa loppuun ennenkuin alan tonkia mahdollista syntynyttä traumaani. Pidemmän päälle asioiden jatkuessa samalla linjalla esimerkiksi isästä opettamisen pohtiminen voisi olla kuitenkin paikallaan, jos se siltä sillä hetkellä tuntuu. Ja ainakin tällä hetkellä ajatus voisi tuntua hyvältäkin.

Vaikka ajoittaisesta silmien päästä itkemisestä voi syyttää hormoneita, tuntuu että itkisin tässä tilanteessa yhtä paljon niistä huolimatta. Onni on paljon läheisiä ystäviä ja perhe(myös lapsen isän puolelta), mutta silti tilanne ei aina tunnu hyvältä ja helpolta. Miksi tuntuisikaan, jos se ei sitä ole. Ei ole helppoa ajatella, että meidän sijasta vain minusta ja lapsesta tulee perhe, Toki tosiaan onneksi kaikkine isovanhehmpineen ja täteineen ja muine läheisine ihmisineen.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Babyshowerit

Vaikka miehekkeen osalta tilanne on asteen verran kyseenalainen, päätin ilojuhlien sukujen ja ystävien kesken ennen lapsen syntymääkin olevan paikallaan. Pyysin sukulaisnaisia ja äitiäni sekä joitakin ystäviäni leipomaan tarjoiltavat, joita pöytään kannettiinkin laidasta laitaan. Itseasiassa tarjoiltavia oli niin paljon, että sitä jäi mammalomalle kahvitteluvieraitakin varten. Kutsuttuina olivat siis sekä minun sukulaiseni ja ystäväni sekä lapsen isän naisvaltainen lähiperhe.



Tunnelma oli mukavan lämminhenkinen ja kepoisa. Vieraat tulivat hyvin toimeen keskenään ja itse sain keskittyä vain olemiseen, kuten olin toivonutkin. Juhlat olivat samalla mainio tutustumistilaisuus molempien sukujen naisille tutustua toisiinsa ja läheisimpiin kavereihini, hehän kuitenkin tulisivat tietyllä tasolla olemaan samaa perhettä muutamien viikkojen kuluttua. Koko juhlien ympärillä vallitsikin mukava positiivinen energia, joka tuntuu vieläkin asunnossani vaikka kaikki vieraat ovatkin jo lähteneet.

Sen kummempaa ohjelmaa kutsuilla ei sinänsä ollut. Olin kuitenkin tulostanut vauvaveikkaus-taulukon, johon kukin sai laittaa oman arvauksensa siitä millainen vauvasta tulisi. Lisäksi aloitimme yhdessä vauvakirjan askartelun, jota varten olin hankkinut scrabbook-kansion ja sivulehtiä sekä kaivanut esille vanhoja tarrojani ja muita tarvikkeita.

Toki juhlien saldona oli myös vino pino lahjoja. Sain osakseni esimerkiksi legendaarisen vaippakakun, sillä miehekkeen sisko oli kuullut kestoiluaikeistani vasta saatuaan sen valmiiksi. Totesinkin vaippojen olevan kuitenkin hyviä lyhyitä reissuja tai muita vastaavia tilanteita varten. Lisäksi vaippoja on kakussa sen verran paljon, että minun ei välttämättä tarvitse nyt erikseen olla hankkimassa varavaippoja tätä tarkoitusta varten. Lapsen sukupuolen tietämättömyys oli muiden kakkuun hankittujen esineiden osalta tuntunut kuulemma hankalalta, mutta itse ihastuin värikkäisiin ja pirteisiin tavaroihin, joita pakkaukseen oli hankittu hempeiden vaaleanpunaisten tai -sinisten sijaan. Hahmoina oli muunmuassa kirahveja, koiria ja seeproja, jotka ovat mielestäni äärimmäisen söpöjä esikoisen leikkihetkiä ajatellen. Itseasiassa olin ihastellut samoja tuotteita nettikaupoissakin. Onneksi en siis ole ottanut varmaa selvyyttä vauvan sukupuolesta, sillä muuten lahjakasa olisi voinut olla hyvin erilainen ja vähävärisempi.



Vaippakakun lisäksi saldona oli myös värikäs vauvan kylpypyyhe, pieni toppahaalari, imetystyyny sekä muita erinäisiä vauvan leluja ja vaatteita. Äitini oli kasannut minulle ompelutarvikelaatikon, jollaista tulen varmasti tarvimaan ja olen oikeastaan kaivannutkin. Ja toki myös kummini ostivat minulle pari viikkoa sitten tiskikoneen, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen helpottamaan arkeani.

Iloisissa juhlissa on aina mukavaa olla osallisena, oli sitten juhlien juhlittava henkilö tai niihin osallistuja. Kaikilla tuntuikin jäävän niin herkuttelusta kuin yhdessäolosta hyvä mieli ja uusia tuttavuuksia, ja toivon mukaan myös ystävyyssuhteita, solmittiin. Toisin sanoen mikäs sen parempi tapa valmistautua tulevaan perheenlisäykseen. Samalla koen olevani äärimmäisen onnellinen ja siunattukin lapsen päästessä syntymään rakastavaan ja tukevaan perheyhteisöön. Apua löytyy kyllä, kunhan vaan itse uskallan sitä pyytää.

Kuvausvastuussa oli pääasiallisesti miehekkeen siskontyttö, joten hänelle kiitos kuvista :) Laitoin siis kameran olkkarin pöydälle lapun 'Käyttäisitkö minua' kera, jolloin vieraatkin rohkaistuivat näpsimään otoksia mukavasti vähän joka välissä.

torstai 13. helmikuuta 2014

Ruokahimot

Viimeisien viikkojen aikana ruokaostoksieni tärkeimmäksi osaksi on muodostunut luomutäysmaito. Kyseessä on siis se kunnon tavara, jossa parin päivän jääkaappisäilytyksen jälkeen(ja joskus ennemminkin) lilluu ihastuttavia rasvapalleroita. Maku on täyteläisen maitoinen, ihana ja puhdas.

En tiedä varmaksi johtuuko rakastumiseni maitoon kalkin puutteesta vai neuvolatrauman laukeamisesta. Minulle kun tosiaan alle kouluikäisenä sanottiin kotitilamme täysmaidon lihottavan minua, vaikka tuolloin olin vielä normaalipainoinen lapsi. Tästä seurasikin psykologinen lukko, maidonjuomisen lopettaminen ja myöhemmin ylipainon kertyminen. Joka tapauksessa maito maistuu tällä hetkellä äärimmäisen hyvältä, ja vaikka neuvolatäti ensimmäisellä käyntikerralla antoi luomumaidon esimerkkinä pästöroimattomasta maitotuotteesta, ei tämä pidä paikkaansa. Tuotetta ei vain ole homogenoitu, joka tekee maidosta epäterveellisempää muutenkin.

Ennen raskautta pidin maidossa lilluvia rasvapalleroita ällöttävänä. Nyt en pidä niitä enää oikein minään, vaan pikemminkin ne ovat vain herkullinen osa makuelämystä. Tämänhetkisiin suosikkivälipaloihini kuuluvatkin maitolasin lisäksi maito ja marjat sekä maito ja luomumuromysli. Parasta maito on ehkä kuitenkin sellaisenaan, ja vaihdellen päivästä toiseen sitä kuluu puolesta litrasta yhteen lasilliseen. Kevytluomumaito ei maistunut enää oikein miltään, tai itseasiassa pikemminkin pahalta ostettuani sitä purkillisen täysluomumaidon ollessa lopussa lähikaupastani.

Tietyllä tapaa maitohimoni on täysin looginen suhteessa aikaisempiin ruokahimoihini. Niitä kun ovat olleet ensimmäisenä raejuusto ja rahka. Raskauden edetessä pelkkä vihreän salaatin ja maitotuotteiden himo on kuitenkin vaihtunut myös suklaan, jäätelön ja pizzan himoon. Silti painoni on edelleen noussut hämmentävän maltillisesti, vaikka toisaalta en toki oli kyennyt syömään kovinkaan suuria annoksia kerrallaan. Myös liika suklaan ahmiminen on mennyt helposti päähän, joten se on hidastanut ahmintaa ainakin asteittain. Onneksi sokeriarvot ovat kuitenkin pysyneet kurissa, ja itseasiassa jopa parantuneet ensimmäisen mittauksen tuloksista.

Raskaana ollessa tärkeimmäksi ruuan kriteeriksi on muodostunut sen tuoreus. Yliopistolla jätän usein nahistuneen salaatin tiskiin tai se päätyy syömättömänä biojäteastiaan. Hiukankin liian kauan kaapissa ollut elintarvike ei vain mene alas, enkä pakota itseäni syömään sitä minun ja vauvani terveyden nimissä. Vihreä hedelmäsalaatti tai keltavihreä jälkiruoka vetää puoleensa suklaamoussea huomattavasti enemmän. Kai tuoreuden, vihreyden ja maidon himoaminen ovat kaikki luonnollisia kehon rakentumiskeinoja ja suojautumismekanismeja. Muutenkin päähäni kumpuaa välillä enstistä enemmän ajatuksia tiettyjen paikkojen tai ruokien hygieenisyydestä kuten myös siitä, kuinka kauan tarjoiltavat ovat jo olleet huoneenlämmössä tai tarjoilutiskissä. Tästä syystä markettien kalatiskitkin ovat olleet hiukan kyseenalaisia ostostentekokohteita, ainakin suurissa marketeissa. Joskus siellä lojuvat lohet nimittäin näyttävät jo valmiiksi harmahtavilta.

Pikkuhiljaa pitäisi kai alkaa miettiä myös, mitä herkkuja synnärille haluaisi ottaa mukaan. Olen ostanut jääkaappiini valmiiksi tetrallisen kookosvettä, jonka olen kuullut toimivan jonkinlaisena palautus- ja voimaantumisjuomana. Lisää herkullisia ja ravitsevia herkkuja pitäisi varmaan kuitenkin vielä hankkia, sillä en tiedä olenko sairaalaruuan suurimpia ystäviä. Jospa varaisin mukaani yhden täysluomumaitopurkinkin, jos se silloinkin vetäisi puoleensa. Toisaalta se on parasta kylmänä, enkä tiedä onko osastolla varsinkaan huoneessa käden ulottuvilla mahdollista käyttää jääkaappia.


lauantai 1. helmikuuta 2014

Huonompia päiviä

Kun kaksi ihmistä tekee lapsen, sen tulisi olla rakkauden multihuipentuma. Näin olen ainakin omassa päässäni ajatellut, ja ajattelinkin vielä joitakin kuukausia sitten.

Toki monet ihmiset eroavat lapsen saamisen jälkeen tai jopa odottamisen aikana. Syitä on monia, yhteensopimattomuudesta toisen yllättäviin piirteisiin. Jokainen suhde on täysin erilainen kuin toinen eikä perimmäistä syytä eroamiseen lapsen saamisesta huolimatta tarkasti voida määritellä.

Toisaalta toiset pysyvät yhdessä vaikka väkisin, eritoten lapsen saamisen takia. Toiseen ihmiseen takerrutaan, koska nyt on sitä yhteistä jälkikasvuakin. Toiset myös lähentyvät lapsen saamisen myötä, vaikka lähtötilanne olisi ollut lähellä eroa tai vanhemmat eivät olisi olleetkaan yhdessä. Toki monet jo erossa toisistaan aloittaneet pitävät välimatkansa, tai lisäävät tapaamisiaan vain lapsen edun takia. Ja toiset vain kasvattavat lapsensa yksin tai jonkun muun kuin lapsen biologisen isän kanssa.

Minulta on lähiaikoina kysytty useampaan otteeseen, aiommeko vielä lapseni isän kanssa olla yhdessä. Kysymys on tullut vastaan niin neuvolassa kuin ystävieni suusta, todennäköisesti ensiviikolla myös lääkäri tulee kysymään minulta samaa asiaa synnytystapa-arvion yhteydessä. Tilanteesta johtuen en osaa sanoa kysymykseen oikein muuta kuin että en tiedä. Tällä viikolla mies jopa käytti puhelinta päällä, mutta ei ilmestynyt silti neuvolaan vaikka tiesi ajan ja paikan. Hän ei koe tarpeelliseksi avata ovea minulle, koska kuulemma 'olemme jo puhuneet kaikesta'. Tätä siis en kuullut häneltä itseltään vaan hänen isänsä kautta. Viimeinen häneltä saamani viesti oli käytyäni hänen luonaan joulukuun alussa hänen lupautuessaan soittamaan jossakin vaiheessa. Viikot vain tuntuvat kulkevan eteenpäin eikä minkäänlaista yhteydenoton yritystä ole tapahtunut.

En tiedä enää voinko milloinkaan luottaa mieheen, joka on laiminlyönyt minut tällaisena ajankohtana näin pitkäksi aikaa. Vaikka kyse olisi mielenterveydellisestä ongelmasta, on käytöstä vaikeaa niellä pureskelematta asiaa kunnolla ensin. Varsinkin jos ongelmien vähättely ja kiistäminen tulee jatkumaan. Samalla pohjalla olevien tunteiden ollessa vahvempia kuin ketään muuta kohtaan, en tiedä miten tulen selviämään tai kykenemään elämäni normaaliin jatkamiseen romanttisella saralla jonkun toisen ihmisen kanssa. Kuvittelin elämänkumppanini olevan juuri tässä, mutta rakastuin kai illuusioon tai sellaiseen osaan hänestä, jonka hän on nyt tappanut itsestään.

Miten suhtautua ihmiseen, jota rakastaa mutta joka on laiminlyönyt minut täysin? Samalla tämän ollessa kuitenkin lapseni isä ja sitä kautta eräänlainen pakollinen osa elämääni. Vaikka raskauden ensikuukaudet olivatkin ihania eritoten juuri hänen ansiostaan, voinko pyyhkiä mielestäni kuukausia kestäneen välinpitämättömyyden? Toisaalta mistä tiedän, tuleeko kyseinen henkilö milloinkaan enää takaisin omaan tai lapsemme elämään?

Olen ollut monta viikkoa hyvillä mielin(niin hyvillä kuin tilanteen huomioon ottaen voin olla), mutta tänään koko tilanne ja kaikki muukin tuntuu liian vaikealta. En haudo mielessäni mitään itsetuhoista tai vastaavaa, mutta olen äärimmäisen turhautunut, surullinen ja pettynyt. Minun pitäisi tiskata, pyykätä ja tehdä esseitä vino pino koulua varten, mutta tuntuu että en saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka kovasti haluaisin. Jossakin määrin toivoisin tämän vapaan näpyttämisen avaavan myös tieteellisen kirjoittamisen hanoja, mutta saa nähdä mikä vaikutus aivopierujen kirjoittamisella on käytännössä.

Olen päättänyt selviytyä äitiydestä yksinkin. Silti seinien tuntuessa kaatuvan päälle jo nyt, alan osittain epäillä kykyäni tuottaa lapselleni onnellista kasvuympäristöä. Tuntuu kuin ainoa tarjottavanani oleva asia olisi pettymyksien ja itkun täyteinen äiti, joka kylläkin itkunsa lomassa haluaa olla se rakastava, osallistuva ja lämmin kasvattaja. Miten voimani kuitenkaan toisaalta tulevat riittämään arjen pyörittämiseen, jos itkeminen ja itse lapsen huomioiminen vievät kaiken energiani?

Onnekseni minulla on toki paljon apukäsiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan. Toisaalta olen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lapseni kanssa kahdestaan. Ja lisäksi olen jossakin määrin tee-se-itse-tyyppinen ihminen. Voi kuitenkin olla parasta, että nielen ylpeyteni ja otan kaiken tarjolla olevan avun vastaan tilanteen niin vaatiessa keskittyen vain ja ainoastaan imettämiseen, vauvanhoitoon ja itseni piristämiseen tavalla tai toisella. Kotitöissä muidenkin on helppoa auttaa, sillä niitä osaavat tehdä kaikki, mutta minä olen ainoa ihminen joka voi olla lapseni oikea äiti.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

34. viikon lopussa

Aika tuntuu menevän omalla painollaan. Samalla hitaasti ja varmasti, mutta samalla äärimmäisen nopeasti. Laskettuun aikaan on enää reilu kuukausi, ja se tuntuu omalla tavallaan hämmentävältä.

Olen pesäytynyt viimeiset kolmisen kuukautta itsekseni. Kaksion nurkissa lojuu yhtä sun toista tulevaan perheenlisäykseen viittaavaa, vaikka vauvanvarusteet eivät olekaan vieneet kaikkea tilaa. Vaunujen, turvakaukalon ja jättimäisen Nalle Puh-pehmolelun seasta löydän onneksi vielä itsenikin ja kaiken omaisuuteni joka ei liity tulevaan perheenlisäykseen.

9 kuukautta on suhteellisen pitkä aika. Vielä pari kuukautta sitten äitiys tuntui etäiseltä ja jännittävältä ajatukselta luonnollisuuden lisäksi, nyt tunne on muuttunut pikkuhiljaa entistä enemmän itsestään selväksi. Huomaan äitiyden heräävän myös esimerkiksi ostoksilla, sillä kiinnitän huomiota erilaisiin tuotteisiin niiden lapsenomaisuuden ja kiinnostavien värien perusteella ikiaikaisen ajattomuuden ja harmonian sijaan.

On jännittävää ajatella, että kahden kuukauden kuluttua minä todellakin olen äiti. Tietyllä tapaa olen sitä jo nyt, sillä kohdussani kasvava elämä on jo pituudeltaan lopullista luokkaansa jos internetin tarjoamaan tietoon on uskominen. Hän tuntuu olevan myös aikaisempaa huomattavasti aktiivisempi, liikkuvan melkein vuorokaudenajasta riippumatta ja ilmoittavan olemisestaan entistä selkeämmin potkuin. Myös tunteellinen puoleni on vatsaa kohtaan hoivaava ja suojeleva ja odotan innolla pääseväni näkemään millainen otus on saanut alkunsa minusta ja mielitietystäni.

Toki synnytyksen läheisyys tuo myös mukanaan erilaisia mietintöjä, erityisesti liittyen synnytykseen. En halua tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa, mutta ajatukseni päästä synnyttämään pienempään sairaalaan on vahvistunut, varsinkin jos synnytys joudutaan käynnistämään kuten äitini tapauksessa. Lääkinnällinen käynnistäminen on usein kivuliasta ja pitkään kestävää, ja toivon uusien luonnollisempien kehitettyjen keinojen mahdollistavan siltä välttymisen. Usein yliopistollisten sairaaloiden kiire ja aikataulutus kuitenkin rajoittavat synnyttämismahdollisuuksia, joten pienempään sairaalaan pääseminen voisi antaa mahdollisuuden luonnollisempaan rytmiin. Kyseisessä pienemmässä sairaalassa on perehdytty erityisesti luonnollisiin menetelmiin ja annetaan myös mahdollisuus synnyttää veteen, joka kuulostaa paremmalta kuin hyvältä.

Olen kuitenkin valmistautunut henkisesti myös mahdolliseen yliopistollisessa sairaalassa synnyttämiseen. Isäni puolella korkea verenpaine on johtanut aivoverenvuotoon synnytyksen yhteydessä, joten vointiani on tärkeää tarkkailla huolellisesti ennen ja jälkeen synnytyksen. Toisaalta verenpaineeni on ainakin tähän asti ollut ihannelukemissa, joten ainakaan vielä aihetta suurempaan huoleen ei ole ollut. Kehon tiet ovat kuitenkin toisinaan tuntemattomat, joten koitan suhtautua kaikkeen tulevaan rauhallisesti ja luottavaisin mielin.

Onnekseni olen saanut jo kyyditys- ja synnytysseuratarjouksia useammalta taholta. Halutessani pääsen siis mahdollisesti jopa vaihtamaan seuralaistani lennossa. Vaikka pyörinkin mahan kanssa kotonani pääasiallisesti kahdestaan, en ehdi potea suurtakaan yksinäisyyttä auttavien käsien ollessa puhelinsoiton päässä. Aivan kuin en odottaisi lasta yksin, vaikka lapsen isä jatkaa edelleen puhelimen kiinni pitämistä ja erillään olemista.

Tulevia sairaala- ja neuvolakäyntejä odotan etenkin sen suhteen, että pääsisin kuulemaan missä asennossa vauva mahtaa olla. Vaikka sanotaan, että vauvan asennon voi tuntea vatsan läpi en osaa jotenkin itse määritellä varmasti kaverin pään sijaintia selkeistä liiketuntemuksista huolimatta. Illalla nukkumaan mennessäni toinen vatsan puolikas voi olla enemmän kohollaan kuin toinen, mutta jonkun ajan kuluttua liike voi tuntua toiselta puolelta vatsaa. Nyt liike tuntuu vuorotellen molemminpuolin, joka toisaalta voisi viitata siihen että jalat sojottaisivat lupaavasti taivasta kohti. Mene ja tiedä sanon minä, mutta varmemman ja asiantuntevamman arvion jälkeen pyrin kyllä telepaattisesti ohjaamaan vauvaa oikeampaan asentoon tarpeen mukaan. Hyvässä lykyssä vauva toki on jo pää maata kohti ja asettuu asemiin entistä paremmin tulevan kuuden viikon kuluessa.

Raskausvaivoistani voisin mainita sen verran, että jollakin tasolla odotettavissa ollut selkäkipu on lopultakin alkanut. Olen kärsinyt ilmeisesti yliliikkuvasta selästä jo ennen raskautta, joten selkäkipujen ilmeneminen vasta nyt on ollut eräänlainen helpotuskin. Toisaalta se on ollut myös ihme, sillä olen ollut hyvin laiska vetreyttämään selkääni erilaisin lihaskuntoliikkein ja suunnittelemani joogakin on jäänyt hyvin vähäisiin kertoihin. Selän nyt ilmoitettua itsestään olisi ehkä oikea aika vetää joogamatto pussista ja ottaa harjoitus osaksi elämää edes pari kertaa viikossa. Myös selkälihasliikkeiden kevyt tekeminen voisi auttaa asiaan. Olisi kuitenkin mukavaa kyetä tavoittelemaani luonnolliseen synnytykseen kipuilun ja makaamisen sijaan, varsinkin jos se johtuisi vain omasta laiskuudestani ja selkäni laiminlyönnistä.

Opiskelu on alkanut tuntua tietyllä tasolla astetta raskaammalta. Kirjallisia ja muita tehtäviä on vielä paljon tekemättä ennen todellista äitiyslomalle jäämistä. Haluan saada suurimman osan tämänvuotisista opinnoistani tehtyä, jotta voisin jatkaa opiskelua juohevasti oman ryhmäni mukana myös tulevana syksynä. Toisaalta lapseni saattaa rajoittaa osallistumistani, riippuen täysin hänen temperamentistaan ja muusta olemuksestaan, mutta ainakin opintojen suorilta jatkamiseen olisi olemassa mahdollisuus jos saan melkein kaikki tämän vuoden kurssit suoritettua jo nyt. Jätin jo yhden kirjallisen perusopintokurssin väliin väsymykseni takia, mutta pyrin tekemään loput kaavailemani opinnot ennen maaliskuun alkua. Tuleva viikonloppu taitaakin mennä ainakin puolittain kirjojen ja kirjoittamisen lomassa, vaikka levätäkin pitää toki muistaa. Ilman riittäviä yöunia en jaksaisi kuitenkaan. Huomenna olisi luvassa salipalloilun ensimmäinen tunti, josta ajattelin urhoollisesti selvitä, jos en muuten niin palloillen salin reunalla tehden muistiinpanoja.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Ensikosketus doulaan

Poikaystäväni osoittautuessa epävarmaksi synnytyskumppaniksi ja tultuani epävarmaksi tilanteesta, päätin ottaa selvää doula-toiminnasta. Laitoin sähköpostia ensi- ja turvakodin vapaaehtoisdoulavastaavalle, jolta sain pian vastauksen. Seuraavalla viikolla hän ottikin minuun yhteyttä saatuaan minulle doulat, jotka tapasin tänään.

Jokaiselle doulan haluavalle on mahdollista saada doula, joka on ensi- ja turvakodin kouluttama vapaaehtoisesti työssä toimiva henkilö. He tekevät työtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä tuen saaminen maksa tai velvoita odottavaa äitiä mihinkään. Äidistä ei tule myöskään ensi- ja turvakodin asiakasta automaattisesti pyydettyään doulaa tuekseen tilanteeseen. Doulilla on myös vaitiolovelvollisuus, joten asioista voi keskustella luottamuksella. Myös parit voivat ottaa doulan mukaansa synnytykseen, joten itselläni tulee doulan lisäksi mukaan näillä näkymin joko poikaystäväni, äitini tai ystäväni.

Doulan tehtävänä on synnytyksessä ja tarpeen mukaan ennen sitä ja sen jälkeenkin toimia äidin ja lapsen tukena. Hän voi myös olla eräänlaisena välikätenä kätilön ja äidin välillä auttaen kivuissaan pyörivää synnyttäjää välittämään viestinsä kätilölle. Doulilla on myös tietoa luonnonmukaisista kivunlievityskeinoista, kuten erilaisista asennoista ja hierontatavoista. Koska itse toivon synnyttäväni mahdollisimman luonnonmukaisesti, koen tällaisen henkilön synnytyksessä mukana olemisen suurena etuna. Doulien itsesanoman mukaan etusijalla ovat minun toiveeni ja lapsen ja itseni hyvinvointi.

Nyt tavattuani minulle löytyneet doulat(jokainen odottaja saa kaksi doulaa, koska tällöin ainakin toinen on saavutettavissa synnytysajan koitettua) päätös tehdä pyyntö saada doula tuntui oikealta. Vaikka en koe olevani yksin odottamassa tukiverkkojeni ollessa todella vahvat, varmuus siitä että synnytyksessä on mukana henkilö joka tietää mahdollisesti minua helpottavia keinoja ja voi tarpeen mukaan tukea myös synnytyskumppaniani helpottaa loppuajan odottamista huomattavasti. Doulani ovat molemmat itsekin luomuna synnyttäneitä naisia, joten heillä on kokemusta myös luonnonmukaisesta synnyttämisestä. He myös ovat todella mukavia, avoimia ja positiivisen oloisia, joka tukee turvallista oloa synnytyksen suhteen. Olen nimittäin ollut huolissani minulle kohdalle osuvan kätilön suhtautumisesta toiveisiini(netin ja synnyttäneiden kauhukertomukset eivät ole auttaneet asiaa), joten minulle on tärkeää saada mukaan ihminen joka tukee toiveitani ja pystyy edistämään niiden toteutumista.

Yhteenvetona ensikosketus douliin oli hyvin positiivinen ja avoin. Pystyin puhumaan heille avoimesti tilanteestani ja huolistani. Toinen heistä lupautui myös tarpeen tullen tulemaan kanssani synnytysvalmennukseen niin halutessani, joten minun ei tarvitse murehtia sinnekään menemisestä yksin.

torstai 23. tammikuuta 2014

Tanssin kaipuu

Hyvää biisiä kuunnellessani minulla on tapana alkaa heilumaan sen mukana. Rytmi menee luihin ja ytimiin, enkä kykene pysymään paikallani. Tämä on ilmeisesti kohdallani ollut synnynnäinen ominaisuus, sillä heti opittuani seisomaan tukea vasten olin alkanut musiikin soidessa samalla hytkymään. Liekkö siis olen syntynyt tanssijaksi, mene ja tiedä. Virallisen tanssitunneilla käymisen aloitin kuitenkin vasta pari vuotta sitten.

Nyt raskaana ollessani tanssiminen on kuitenkin tuntunut vaivalloiselta. Tämä huolimatta siitä, että ajattelin alun perin ravaavani tanssitreeneissä viimeisille viikoille saakka. Tanssisaleilla nimittäin näkee tällaiseen kykeneviä ihmisiä ja ihailen heitä suuresti. Jotenkin olen silti jämähtänyt paikalleni. Toki eniten esteenä on ollut enemmänkin itse tanssikoululle raahautuminen ja siihen kuuluva käveleminen, kuin itse tanssimisen hankaluus. Viikkojen kuluessa ja mahan kasvaessa tanssiminenkin on kuitenkin alkanut tuntua liian hankalalta entiseen liikkuvuuteen verrattuna.

Harrastan katutansseja, joissa käytetään paljon keskikehon lihaksia liikkeiden hiomiseksi loppuun. Toki kehon muitakin osia käytetään koko ajan ja tanssiminen on suhteellisen kokonaisvaltaista. Tanssiin kuuluu myös nopeita alasmenoja ja lattiatason liikkeitä, jotka eivät välttämättä onnistuisi mahan kanssa sillä tahdilla kuin niiden pitäisi. Toisekseen liikkeet eivät olisi kovin turvallisia, sillä paikoittainen rähmälleen lentäminen ei ollut kovinkaan harvinaista varsinkaan breikkitunneilla. Lisäksi hyppyjä ja tärähdyksiä tulee tanssissa paljon, jotka nekään eivät tunnu kovin hyvältä ajatukselta.

Tämänhetkinen tanssimiseni onkin lähinnä jalkojen tai käsien liikuttelua ja hytkymistä. Samalla tiedostan kuitenkin senkin, että minun tulisi treenata edes jonkun verran nopeuttaakseni palautumista samaan kuntoon missä olin. Vaikka edes tiukkoja käsikulmia-ja liikkeitä, niitä voi tehdä vaikka istualtaan tietokoneen ääressä. Silti lepääminen ja laiskottelu tuntuvat vetämän enemmän puoleensa.

Toiveenani olisi vielä jonakin päivänä päästä tanssimaan ja mahdollisesti jopa kokeilemaan onneani kilpailuissa. Tanssiminen on se minun juttuni, vaikka moni muukin taiteellisen ilmaisun keino vetää minua puoleensa. Välillä tanssin unissanikin.

Voikin sanoa, että minulla on ikävä tanssimista. Vaikka en ole tanssinut kuin pullataikina, ei silti tämän mahan kanssa paljoa tanssita suosimallani tyylillä. Ehkä voisin alkaa kuitenkin pitämään mini-treenejä loikoilun ohella. Kädet todellakin tarvitsisivat vahvistusta laiskottelun jälkeen, eikä vaikka tuttingin opettelu raskausmahan kanssa olisi homma eikä mikään(varsinkin kun vatsalihaksia ja keskikehoa ei paremmin nyt käytellä). Voisinkin koittaa raahata itseni youtubeen ja etsiä vaikeita käsillä tehtäviä kuvioita opeteltaviksi, niissä kun en erityisen hyvä ole vielä ollutkaan.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Asioiden jakamisesta

Tänään istuessani bussissa matkalla keskustasta kotiin, mieleeni tuli se että en tosiaan voisi jakaa kaikkia päivän asioitani kenenkään kanssa kotiin päästyäni. Toki voin soittaa ystävilleni tai äidilleni, mutta totuttuani jakamaan kaiken sen yhden ja ainoan ihmisen kanssa jonkun aikaa olo tuntui hyvin ontolta.

Parisuhde ja perhe ei ole ainoastaan lasta ja hänen tukemistaan varten. On tärkeää jakaa elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa ja yleensä milloin tahansa. Ihan vain vaikka kertoa kuinka söpöjä vauvanvaatteita kaupassa näkyi tai miten päivä ylipäätään on mennyt. Ja toki erityisesti jonkin painaessa mieltä pystyä puhumaan kyseisen henkilön kanssa tuntonsa puhtaaksi.

Jotenkin erityisesti pienten asioiden jakaminen olisi kuitenkin tänään tuntunut tärkeältä. Olen monena päivänä soittanut jollekin ystävälleni tai äidilleni, mutta tänään olisin halunnut jakaa asiani juuri miehekkeen kanssa. Ihan vain niitä elämän pienimpiä asioita ja kuulumisia, ei edes mitään suurempaa. Kiinni olevaan puhelimeen soittaminen tuntui kuitenkin turhalta ja jo yrityksenä voimia vievältä, joten päätin vain hääräillä omiani ja etsiä netistä inspiraatiota baby showereihin.

Pian minulla on toki lapsi seuranani, jonka kanssa jakaa arkea. Mielestäni ei ole kuitenkaan sama asia jakaa asioita lapsen kuin aikuisen kumppanin kanssa. Toisilla vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen kaikki, ja vaikka itsekin haluan kertoa lapselleni paljon on mielestäni paljon asioita joista lapsen ei tarvitse tietää niiden arkirealistisessa muodossaan.

En halua valehdella lapselleni, mutta usein liika aikuisten asioilla kuormittaminen tuntuu rasittavan monia vielä aikuisiälläkin. Olen nähnyt seurauksia monissa ystävissäni. Ja vaikka minullekaan ei ole kerrottu kaikkea lapsena, olen silti oppinut olemaan avoin myös vanhemmilleni ja varsinkin äidilleni. Toisaalta opin olemaan avoin erityisesti vasta aikuisiällä, kavereilleni olen aina kertonut kaiken ja joskus liikaakin.

Olen muutenkin sen tyylinen ihminen, joka viettää elämäänsä parhaiten jakaen sitä toisen ihmisen kanssa. Edellyttäen toki sitä, että kyseinen ihminen on erityinen ja sopiva puolisko. Kuka tahansa ei jaksa kiinnostaa, vaan henkilöllä tulee olla myös omia mielipiteitä yhteisen kultaisen keskitien löytämisen lisäksi. Minun kuitenkin tulee nähtävästi oppia olemaan myös yksin, siltä elämä on ainakin sen tähän mennessä saanut hyvin vahvasti näyttämään.

Toisaalta nautin myös yksinolosta. Tarvitsen viikossa yhden päivän, jolloin tehdä vain mitä minä todella haluan, sillä muuten kulun helposti loppuun ja mielialani kiristyy. Vaikka alussa saatan vaikuttaa hyvin sopeutuvalta, helposti lähestyttävältä ja jouhevalta seuralta olen loppupeleissä suhteellisen hankala tapaus. Vaikka saatan antaa ymmärtää toisin, en välttämättä pidä kaikista tilanteista ja minun mielipiteideni jatkuvasta myötäilemisestä ja tasapaksusta arjesta. Saatika liiasta kotona nököttämisestä.

Ehkä meninkin toivomaan liikaa haasteita tielleni. Löysin miehen, jossa on haastetta monenkin miehen edestä. Ja yllätyksellistä vaihtelevuutta, jota niin menin kaipaamaan tasapaksun tylsyyden jälkeen.

Sitä saa mitä toivoo. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Aikuinen luotettava kumppani ja onnellinen rakkaudentäyteinen parisuhde perhe-elämän rinnalla kuuluen siihen olisi kuitenkin edelleen toivelistalla. Sopivalla vaikeusasteella, johon kuuluisi pääasiallisesti yhdessä oleminen ilman kuukausien vetäytymistaukoja ja puhumattomuutta.

Toisaalta nyt mahan ollessa jo kohtuullisen kokoinen (7 kuukauden rajapyykki jo hyvin ylitetty) 120 senttiä leveään sänkyyni mahtuu yökäännöksineen ja tyynyineen parhaiten vain minä ja massu. Ehkä pääsen siis helpoimmalla ja suurimmitta kivuitta nukkuessani yksin. Toki ainahan sängyn viereen voisi virittää ylimääräisen patjan...

lauantai 18. tammikuuta 2014

Halut(tomuus)

Jotkut naiset kokevat seksin olevan parempaa raskausaikana. Paikat herkistyvät, mieli on rennompi ja muutenkin voi kokea olevansa tietyllä tavalla enemmän sinut itsensä kanssa. Itselläni tämä toimi ensimmäiset kuukaudet, mutta siitä eteenpäin paikat ovat olleet pikemminkin yliherkät. Jopa niin herkät, että en kykene hyväilemään itseäni limakalvojen ärsyyntyessä koskemisesta.

Poikaystäväni vetäydyttyä etäälle seksi on paikoitellen käynyt mielessä. Silti se on tuntunut prioriteettijärjestyksessä siirtyneen hyvinkin taka-alalle. Tuntuu jopa koomiselta katsoa Sinkkuelämää-jaksoja, joissa seksi on suurimpia elämän osa-alueita. Seksin saaminen ei tunnu ajankohtaiselta saatika sitten siitä erityisemmin nauttiminen. Ennemmin haluaisin vain kääriytyä lämpimään kainaloon nukkumaan.

Sinänsä tietynlainen haluttomuus verrattuna raskautta edeltäneeseen aikaan tuntuu hämmentävältä. Jo kuukauden ilman oleminen sai aikaan tikitystä päässä. Nyt kolme kuukautta ei oikein tunnu missään, vaikka mielitietyn läheisyys olisi enemmän kuin toivottua. Toisaalta on kuitenkin loogista, että halut taantuvat raskausaikana. Eihän seksin harrastamisella olisi suurtakaan biologista tarkoitusperää lapsen ollessa jo kasvamassa kohdussani. Tietyllä tavalla tila on kuitenkin turhauttava, mutta tilanteen toki ollessa se mitä se nyt on voi olla parempikin, että en koe erityisemmin tarvitsevani ruumiillisia iloja päivieni piristykseksi. Sen sijaan silittelen vain mahaani, myhäilen ja nautin elämän muista pienistä asioista.

Ylipäätään seksin harrastaminen tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen etäiseltä ajatukselta. Ennen elämän ollessa keskittynyt juuri kumppanin etsintään ja sopivuuden testaamiseen en olisi voinut kuvitella olevani nykyisessä mielentilassa. Hekumallisten päiväunien sijaan haaveilen vauvatarvikkeista ja riippukehdoista. Sopivien vaunujen löytäminen ja hankkiminen sai mieleni hyppimään riemusta useaksi viikoksi. Toki hyvällä ruualla on myös oma osansa päivähaaveissani, kuin myös kumppanini ilmestymisellä kotiovelleni anteeksipyytävänä ja omana itsenään.

Elämän heitellessä prioriteetit tuntuvat menevän aivan uuteen järjestykseen. Mutta silti voi viihdyttää itseään Sinkkuelämällä ja Puhelintytön salaisilla päiväkirjoilla, vaikka ne koomisilta saattavat tällä hetkellä tuntuakin.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Minä ja massu

Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.

Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.

Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...

Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.

Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.

Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.

Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.

Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt. 

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Käännekohdassa

Kesän lopussa ajattelin elämäni olevan tietyllä tavalla paketissa. Vaikka jollakin tasolla tiesin, että kaikki käänteet eivät olleet vielä tulleet  vastaan, uskalsin ajatella seuraavien vuosien olevan onnentäyteisiä ja toki vauvaelämäntäyteisiä.

Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.

Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.

Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.

Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.

Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Keskellä hankien ja nietosten

Joulu rauhassa maalla lumen keskellä. Aaton jälkeisestä sadekuurosta huolimatta elämä on ollut varsin seesteistä, ellei jopa pitkästyttävää. Tuleva perheenlisäys muistuttaa kuitenkin itsestään säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin, kuin muistuttaen että seuraavana jouluna ei välttämättä ole aikaa pitkästyä. Olen lisännyt nautiskelujeni listalle myös kofeiinittoman kahvin sekä alkoholittoman oluen, joista jälkimmäisessä huomasin puoli pulloa juotuani olevan 0,5 prosenttia alkoholia. Ilmankos olo tuntuikin vähän hassulta ja kevyeltä nauttimieni lasillisten jälkeen.

Joulussa ei siis ole ollut oikein mitään ihmeellistä. Olen toki onnistunut ahtamaan mahani niin täyteen, että joitakin päiviä piti olla salaattilinjalla pingottuneen mahan ja liian ähkyisen olon vuoksi. Joululahjoja en ole kummemmin saanut, sillä perheessämme ei enää ole ollut tapana ostaa sen erityisemmin mitään. Äiti on sen sijaan valmistanut tulevalle lapsenlapselleen itse vaatteita ja muita härpäkkeitä. Lisäksi sain kassillisen kierrätettyjä lastenvaatteita tulevaa pienokaista varten.

Joten sinänsä, tässä kai tämä vuoden loppu menee, maalla keskellä korpea, jossa kaikesta vesisateesta ja leudosta ilmasta huolimatta on kuitenkin lunta. Kaupunkiin suuntaaminen ei vielä oikein innosta, sillä yksin kämpillä nököttäminen tekemättä mitään ei tunnu houkuttelevalta ajatukselta. Uuden vuoden juhlintakaan ei vedä erityisemmin puoleensa, sillä ihmisillä on tapana olla astetta holtittomampia suurina juhlapyhinä julkisen paikan juhlatiloissa ja mahan varjelu voisi tuntua melkoisen suurelta missiolta. Varsinkin kun asian alulle kanssani saattanut henkilö taitaa edelleenkin haluta pitää omaa versiotaan isyyslomasta.

Mutta aina on hopeareunus synkimmässäkin pilvessä. Minulla on paljon rakastavia ja auttavia ihmisiä ympärilläni, ja tosiaan, ensi vuonna minusta tulee äiti. Ja sen jälkeen mikään ei enää ole niinkuin ennen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Julkisella paikalla mahan kanssa

Käytyäni muutaman kerran ihmisten ilmoilla ilta-aikaan mahan ollessa jo kasvanut olen löytänyt itsestäni uuden puolen. Ennen ihmisten töniminen ja muu holtiton ohittelu ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Nyt mahan varjelu tuntuu olevan koko ajan mielessä, ja illan edetessä ja ihmisten muuttuessa entistä varomattomimmaksi kädet kääriytyvät helposti mahan ympärille ikäänkuin suojaksi sisällä kasvavalle elämälle.

Maha on jollakin tapaa herkkä asia. Sen kasvaminen tuntuu vaikuttavaan jokaisen otettuun askeleeseen, varsinkin liukkaiden kelien ollessa nyt ajankohtaisia. Sitä haluaa silitellä ja sille haluaa jutella, toisinaan myös laulaa. Herätinkin kavereissani yleistä hilpeyttä silitellessäni mahaa lähes tauotta koko illan. Minkäs sitä luonnolliselle äidinvaistolleen tai miksi sitä nyt kutsuisikaan mahtaa. Hellyyden osoittaminen pienokaiselle jo nyt vain tuntuu kuuluvan asiaan.

Henkinen maha ottaa tilansa myös esimerkiksi ravintolassa ja ruokaloissa. En osaa enää vääntäytyä pienistä koloista, joista mahan kanssa saattaisimme juuri ja juuri mahtua menemään. Sen sijaan karttelen näitä ahtaita välejä ja pyrin pyytämään ihmisiä väistämään mahan tieltä, toki ystävällisesti asian aina muotoillen. Toki perjantaina humalaisen naisen ohitettua minut vessajonossa tunsin pientä katkeruutta - miten joku viitsii ohittaa vessajonossa raskaana olevan naisen, humalastaan huolimatta.

Toisaalta massu herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Viitsinkö enää tanssia täysillä tai olla seksikäs, kun maha on jo nähtävissä olevan kokoinen? Näytänkö pikemminkin koomiselta ja pahimmassa tapauksessa säälittävältä? Helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuukin muistuttaa paikoitellen neitsyt-Marian perikuvaa, kulkea hymy huulilla kädet mahan ympärillä seesteisenä äidillisyyden perikuvana. Toisaalta tekee mieli kuitenkin räväyttää toisinaan tavalla tai toisella ja olla tyylikkään nuoren äidin perikuva. Olenkin päätynyt olemaan mahdollisesti jotakin tältä väliltä, en harmauteen ja tylsyyteen verhoutunut itsensä vähättelijä mutta en yltiöpäisen seksikäs masuolentokaan. Toisaalta miesten reaktioiden näkeminen olisi hyvin jännittävää, toisaalta se tuntuisi enää vain turhalta itsetunnon pönkittämiseltä jota en muutenkaan enää kaipaa. Tiedän oman poikaystäväni pitävän mahastani yli kaiken, ja se riittää minulle.

Maha tuntuu kuitenkin rakentavan ainakin minun päähäni erilaisia oletuksia ihmisten suhtautumisesta. Toivon aina pääseväni bussiin oven läheisille paikoille, jotta en joudu vaappumaan pitkää matkaa lähtiessäni kyydistä. Tietä ylittäessäni ajattelen, että kyllä kai minulle nyt ainakin annetaan tietä tilani huomioon ottaen vaikka kulkisin liukkaan matkan hitaammin kuin rollaattorilla kulkeva mummo. Todellisuudessa mahaa ei kuitenkaan välttämättä edes huomaa paksun talvitakin läpi. Ehkä olen liian olevinani raskaana, mene ja tiedä, mutta maha tuntuu muuttavan todella käsitystäni siitä mistä ja miten minun kannattaa kulkea, taapertaa ja vaappua ja miten muiden tulisi minuun suhtautua. Hämmentävä massu.