Näytetään tekstit, joissa on tunniste isyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste isyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Katkera anteeksiantamattomuus

Puhelimeen ei vastata kolmeen päivään. En halua sen kummemmin ajatella asiaa, mutta silti alitajuntani raksuttaa omia teitään. Taasko isimies on hurahtanut ojasta allikkoon, näin lyhyen ajan jälkeen? Pari päivää sitten hän on omatoimisesti lopettanut lääkityksensä eikä suostu ottamaan enää mitään tukitoimia vastaan. Saatika sitten puhumaan edelleenkään niistä todellisista kipupisteistä kaiken takana.

Olen muutenkin katkera ja vihainen. Liiallinen kanssakäynti saa veren kohisemaan suonissani ja ääneni nousemaan samalla katkerien kyynelten noustessa silmiini. Yksikin hänen vastakkain sanojani asettama sana saa halun heittää hänet pois asunnostani ja karkottaa läheltäni. Todellisuudessa olen työntänyt hänet ulos asunnostani olemisen käytyä sietämättömäksi hänen läheisyydessään.

Tuntuu että hän ei ymmärrä. Ymmärrä sitä tuskaa, joka on polttanut minua sydänjuuriani myöten, murentanut sydämeni tuhansiksi palasiksi ja hakannut niitä lihakirveellä. Toisaalta hän sanoo ymmärtävänsä, mutta silti hän ei osaa kunnioittaa tekemiäni päätöksiä. En halua lisää sääntöjä lapseni elämään enkä erilaisia toimintatapoja. On vain yksi oikea tapa kaiken tämän ajan jälkeen, ja se on minun tapani. Muita tapoja ei ole eikä tule olemaan.

Huoli ja katkeruus sekoittuvat toisiinsa. En jaksaisi taas sitä samaa ja suunnittelen jo psykiatrisen osaston päivystykseen soittamista. Tulkaa ja viekää tämä mies johonkin, jossa saatte hänet auki, keinolla millä hyvänsä.

Sunnuntaina hän lopulta soittaa ja väittää olleensa puolukassa koko viikonlopun. Tiedän hänen ainakin nähneen vanhempiaan, sillä siihen suuntaan otin jo yhteyden useamman vastaamattoman vuorokauden tultua täyteen. Se, että syyksi sanotaan vain oleminen puolukassa kertoo minulle toisaalta toista kieltä. Epäilykset, mustasukkaisuus olematonta sitoutumista kohtaan ja katkeruus siitä, että en koe miehen ansaitsevan juuri nyt mitään tai ketään. Kaiken sen tuskan jälkeen, jota hän on minulle aiheuttanut parisuhde tai mikään siihen viittaava kenenkään muun kanssa tuntuu vain väärältä ja joltakin, mitä hän ei ole todellakaan ansainnut.

Pelkään toisina päivinä tulevani hulluksi. Nimenomaan niinä päivinä, jolloin ajattelen asioita liikaa. Haluan tietää kaikista hänen liikkeistään ja tarkalleen mitä ja kenen kanssa. Eikä hän enää haua kertoa puoliakaan. Parempi toisaalta niin. Tuskastutan kuitenkin itseäni kaikilla ajatuksilla, jotka vievät liian suuren osan kapasiteetistani ja saavat silmäni näyttämään ilmatyynyiltä seuraavana aamuna.

Nautinko kivusta? En. Koen sen äärimmäisen puuduttavaksi ja yritän keskittyä positiiviseen. Silti ahdistun, varsinkin pimeyden ja sateen laskeutuessa syksyiseen syyskuuhun. Kai olen kuitenkin tullut riippuvaiseksi kivusta, sillä yksi ajatus johtaa toiseen. En kelpaa enää kellekään, olen arvoton, kukaan ei välitä minusta. Ja silti voin saada itsetuntoa kohottavia katseita päivittäin. Mutta ne, joihin takerrun hylkäävät minut aina, ennemmin tai myöhemmin. Unohdan jälleen sen puolen, haluaisinko itse todella olla kiinnittynyt juuri siihen ihmiseen loppuikäni.

Kaivelen muistoistani asioita. Niitä typeriä kommentteja, joita hän on esittänyt lapsestamme. Niitä typeriä ajatuksia ja palikoita mielipiteitä jotka saavat silmät pyörimään päässäni ja epäuskon valtaamaan mieleni. Tässäkö minulle muka oikea mies? Tämä epäluuo valtasi minut jo ennen eroa. Silti ollessani öisin yksin ja epätoivoinen itken jonkun perään, jota ei edes ole olemassa. Jos en muuta, niin sen perään että joku toinen luulee saavansa häneltä sen mitä minäkään en koskaan saanut. Ja miten tuo mies ei ansaitse sitä lainkaan.

Minussa on liian paljon vihaa. Tunnen sen päivittäin kehossani. Ahdistun omasta olotilastani ja ärsyynnyn kaikesta. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, rumaksi ja vähäpätöiseksi. En silti osaa irrottautua vihasta vielä. En ole ehtinyt elää sitä läpi enkä antaa takaisin kaiken sen edestä, mitä olen mieheltä saanut. Tuskaa, kipua ja kyyneleitä. Eikä hän tunnu edes reagoivan mihinkään, mitä sanon, sanoin sen kuinka suurella äänellä tai vihalla tahansa. Hukutan tuskani ylimääräisiin ruoka-annoksiin ja vihaan peilikuvaani entistä enemmän.

Aallonpohjalla mennään. Silti jaksan hymyillä aidosti auringonpaisteelle ja poikani väläyttäessä leveän hymynsä onnistuessaan sanomaan uuden sanan. Ehkä niistä positiivisista hetkistä on hyvä aloittaa. Ja silti haaveilen samalla uudesta miehestä, kaikesta hulluudesta huolimatta.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Päättymätön muutoksen halu

Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.

Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa   puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.

Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.

Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna. 

Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa. 

Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen. 

Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana. 

Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia. 

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Koputus

Oli lauantaiaamu. Edellisilta oli venähtänyt pitkäksi, sillä äitini oli ollut lapseni kanssa kotonamme ja minä viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Olo ei ollut freeseimmästä päästä ovikellon soidessa.

Äitini katsoi oven silmästä ja totesi oven takana olevan tuntematon mies. Tunnistin henkilön kuitenkin heti. Olivathan nuo silmät jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen jo seitsemän vuotta sitten. Ja jälleen uudestaan kaksi vuotta sitten lapsemme saatua alkunsa.

Avasin empimättä oven. Lähiaikoina suru, epäilykset ja pelot olivat saaneet päällimmäiseksi tunteekseen kaipauksen ja ikävän ja tunteen siitä, että jonakin päivänä tuo mies vielä ilmestyisi takaisin elämäämme. Ja nyt se päivä oli tullut. Hän oli selvästi skarpannut, sillä jo hänen tuoksunsa oli taas sitä samaa huumaavaa luokkaa kuin silloin muinoin. Päästyään sisälle hän myös oma-aloitteisesti halasi minua, minun tällä kertaa ollessa epäröivä ja ymmällään oleva osapuoli.

Juttelimme pitkään äitini pitäessä seuraa pojalleni. Mieheke oli hakenut oma-aloitteisesti ammattiapua ja noussut syvien kelojen maailmasta takaisin tolkkuihinsa. Toki minussa heräsi paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, mutta tiesin kuitenkin heti että asiat olivat nyt paremmin. Hän myös ilmaisi toiveensa olla osana elämäämme, jopa sellaisin lausein jotka antoivat ymmärtää hänen haluavan olla minun kanssani lapsen isänä olemisen lisäksi.

Mieheke ei ole millonkaan ollut minulle ilkeä, töykeä tai muutenkaan kaltoinkohteleva. Hänen mielensä terveys vain petti minun ollessani raskaana. Nyt hänen ollessaan oma itsensä hän oli pahoillaan, katuvainen ja anteeksipyytävä. Aidosti.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka paranemisprosessi vie pitkään, sekä minulla henkisistä haavoistani että hänellä siitä jostakin mistä hän ei osaa puhua, tiedän että tuen häntä prosessissa ja hän myös minua. Parhaassa tapauksessa koko juttu on kuin satukirjasta, mutta aika näyttää sen kuinka pitkälti niin tulee käymään.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kiitti, mulle riitti

Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.

Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.

Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.

Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.

Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?

Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?

Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Spuge

Sain pari päivää sitten tietää, että nykyisin entiseksi laskettava poikaystäväni, lapseni biologinen isä, on lentänyt asunnostaan pihalle jo jonkin aikaa sitten. Sain asiasta ensimmäisen vihjeen viestintäministeriön kautta tulleesta postista, joka palasi poikani nimellä vaikka kirje olikin tiputettu kyseisen henkiön postiluukusta.

Ihmiset jotka tuntevat minut, eivät ole yllättyneitä kyseisen henkilön lopullisesta tilasta, kuten en ole minäkään. Asioista puhumattomuus on vienyt hänen järkensä todella ulapalle.

Ja ne jotka minut näkevät tai tuntevat, eivät varmasti ensimmäisenä yhdistäisi minua kaduneläjän entiseksi tyttöystäväksi. Saatika että olisin kyseisentyyppisen ihmisen kanssa laittanut lapsen alulle. Alullepanija ei kuitenkaan ollut vielä läheskään niin ulapalla, kuin masennuksen riuduttava ihmisraunio, joka tallaa nykyisin avoimen taivaan alla. Ihminen voi todella tippua korkealta, asteittain tai ryminällä todella pienessäkin ajassa.

Olenkin alkanut tuntea jonkunlaista myötätuntoa kadunmiehiä kohtaan, jo ennen kuin sain tietää tapahtuneesta. Ikään kuin viesti olisi tullut perille jo ennen viestin tuojaa. He ovat vain elämänsä kusseita ihmisiä, jotka eivät uskalla kohdata asioitaan ja korjata tilannettaan. Helpompaa on heidän mielestään riekkua kaupungilla, vetää pää täyteen ja karata todellisuutta.

Toivon toki, että henkilö saisi asiansa edes siihen pisteeseen, että poikamme voisi ilman häpeää ja kauhunsekaisia tunteita jonakin päivänä kohdata isänsä. Toki isä on lopulta suhteellinen käsite ja biologinen lähtökohta ei vielä tee isää. Isä on se johon voi turvautua, joka kasvattaa ja tukee ja on läsnä. Mutta silti useimmat meistä haluavat ottaa selvää juuristaan ja perimästään ja kokea yhteyden biologisiin lähtökohtiinsa. Jopa spermanluovuttajien lapset etsivät isiään tv-sarjoissa.

Tietyllä tapaa saatu tieto oli jopa omalla kohdallani helpottava. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, joka pakottaa päästämään irti kyseisestä henkilöstä lopullisesti myös ajatuksen tasolla. Koska olen käynyt prosessia läpi jo pitkään, kivusta huolimatta ajatus on luonnollinen ja hyväksyttävä.

Rakastavaa pullantuoksuista miestä ei enää ole. On vain kadulla kulkeva, haiseva ja ongelmiaan karkaava heikko ihminen.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Irtipäästämisiä ja uusia alkuja

Nyt se on takana, ensimmäinen kuukausi esikoisen kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon tunteita, ilon ja surun hetkiä, kärsivällisyyttä ja väsymystä yön pimeinä imetystunteina hetkellisiä turhautumisia unohtamatta.

On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.

Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.

Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.

Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.

Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Huonompia päiviä

Kun kaksi ihmistä tekee lapsen, sen tulisi olla rakkauden multihuipentuma. Näin olen ainakin omassa päässäni ajatellut, ja ajattelinkin vielä joitakin kuukausia sitten.

Toki monet ihmiset eroavat lapsen saamisen jälkeen tai jopa odottamisen aikana. Syitä on monia, yhteensopimattomuudesta toisen yllättäviin piirteisiin. Jokainen suhde on täysin erilainen kuin toinen eikä perimmäistä syytä eroamiseen lapsen saamisesta huolimatta tarkasti voida määritellä.

Toisaalta toiset pysyvät yhdessä vaikka väkisin, eritoten lapsen saamisen takia. Toiseen ihmiseen takerrutaan, koska nyt on sitä yhteistä jälkikasvuakin. Toiset myös lähentyvät lapsen saamisen myötä, vaikka lähtötilanne olisi ollut lähellä eroa tai vanhemmat eivät olisi olleetkaan yhdessä. Toki monet jo erossa toisistaan aloittaneet pitävät välimatkansa, tai lisäävät tapaamisiaan vain lapsen edun takia. Ja toiset vain kasvattavat lapsensa yksin tai jonkun muun kuin lapsen biologisen isän kanssa.

Minulta on lähiaikoina kysytty useampaan otteeseen, aiommeko vielä lapseni isän kanssa olla yhdessä. Kysymys on tullut vastaan niin neuvolassa kuin ystävieni suusta, todennäköisesti ensiviikolla myös lääkäri tulee kysymään minulta samaa asiaa synnytystapa-arvion yhteydessä. Tilanteesta johtuen en osaa sanoa kysymykseen oikein muuta kuin että en tiedä. Tällä viikolla mies jopa käytti puhelinta päällä, mutta ei ilmestynyt silti neuvolaan vaikka tiesi ajan ja paikan. Hän ei koe tarpeelliseksi avata ovea minulle, koska kuulemma 'olemme jo puhuneet kaikesta'. Tätä siis en kuullut häneltä itseltään vaan hänen isänsä kautta. Viimeinen häneltä saamani viesti oli käytyäni hänen luonaan joulukuun alussa hänen lupautuessaan soittamaan jossakin vaiheessa. Viikot vain tuntuvat kulkevan eteenpäin eikä minkäänlaista yhteydenoton yritystä ole tapahtunut.

En tiedä enää voinko milloinkaan luottaa mieheen, joka on laiminlyönyt minut tällaisena ajankohtana näin pitkäksi aikaa. Vaikka kyse olisi mielenterveydellisestä ongelmasta, on käytöstä vaikeaa niellä pureskelematta asiaa kunnolla ensin. Varsinkin jos ongelmien vähättely ja kiistäminen tulee jatkumaan. Samalla pohjalla olevien tunteiden ollessa vahvempia kuin ketään muuta kohtaan, en tiedä miten tulen selviämään tai kykenemään elämäni normaaliin jatkamiseen romanttisella saralla jonkun toisen ihmisen kanssa. Kuvittelin elämänkumppanini olevan juuri tässä, mutta rakastuin kai illuusioon tai sellaiseen osaan hänestä, jonka hän on nyt tappanut itsestään.

Miten suhtautua ihmiseen, jota rakastaa mutta joka on laiminlyönyt minut täysin? Samalla tämän ollessa kuitenkin lapseni isä ja sitä kautta eräänlainen pakollinen osa elämääni. Vaikka raskauden ensikuukaudet olivatkin ihania eritoten juuri hänen ansiostaan, voinko pyyhkiä mielestäni kuukausia kestäneen välinpitämättömyyden? Toisaalta mistä tiedän, tuleeko kyseinen henkilö milloinkaan enää takaisin omaan tai lapsemme elämään?

Olen ollut monta viikkoa hyvillä mielin(niin hyvillä kuin tilanteen huomioon ottaen voin olla), mutta tänään koko tilanne ja kaikki muukin tuntuu liian vaikealta. En haudo mielessäni mitään itsetuhoista tai vastaavaa, mutta olen äärimmäisen turhautunut, surullinen ja pettynyt. Minun pitäisi tiskata, pyykätä ja tehdä esseitä vino pino koulua varten, mutta tuntuu että en saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka kovasti haluaisin. Jossakin määrin toivoisin tämän vapaan näpyttämisen avaavan myös tieteellisen kirjoittamisen hanoja, mutta saa nähdä mikä vaikutus aivopierujen kirjoittamisella on käytännössä.

Olen päättänyt selviytyä äitiydestä yksinkin. Silti seinien tuntuessa kaatuvan päälle jo nyt, alan osittain epäillä kykyäni tuottaa lapselleni onnellista kasvuympäristöä. Tuntuu kuin ainoa tarjottavanani oleva asia olisi pettymyksien ja itkun täyteinen äiti, joka kylläkin itkunsa lomassa haluaa olla se rakastava, osallistuva ja lämmin kasvattaja. Miten voimani kuitenkaan toisaalta tulevat riittämään arjen pyörittämiseen, jos itkeminen ja itse lapsen huomioiminen vievät kaiken energiani?

Onnekseni minulla on toki paljon apukäsiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan. Toisaalta olen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lapseni kanssa kahdestaan. Ja lisäksi olen jossakin määrin tee-se-itse-tyyppinen ihminen. Voi kuitenkin olla parasta, että nielen ylpeyteni ja otan kaiken tarjolla olevan avun vastaan tilanteen niin vaatiessa keskittyen vain ja ainoastaan imettämiseen, vauvanhoitoon ja itseni piristämiseen tavalla tai toisella. Kotitöissä muidenkin on helppoa auttaa, sillä niitä osaavat tehdä kaikki, mutta minä olen ainoa ihminen joka voi olla lapseni oikea äiti.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Minä ja massu

Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.

Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.

Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...

Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.

Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.

Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.

Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.

Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt. 

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Käännekohdassa

Kesän lopussa ajattelin elämäni olevan tietyllä tavalla paketissa. Vaikka jollakin tasolla tiesin, että kaikki käänteet eivät olleet vielä tulleet  vastaan, uskalsin ajatella seuraavien vuosien olevan onnentäyteisiä ja toki vauvaelämäntäyteisiä.

Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.

Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.

Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.

Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.

Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.

perjantai 20. joulukuuta 2013

To fall in love

Kun rakastuu mieheen, miksi siihen todella rakastuu?

Rakkaudesta on puhuttu kemiallisena reaktiona. Aivot alkavat lähettää signaaleja kehon hormonien erittämiseksi ihmisen kohdatessa tietynlaisen ihmisen. Miksi aivot todella toimivat näin juuri kyseisen henkilön kohdalla? 

Onko kyseessä fyysinen vetovoima ja biologinen yhteensopivuus? Ainakin viittaavina tekijöinä vastapuolen silmää miellyttävä ulkonäkö ja kehonkoostumus puhuvat vahvasti tämän puolesta. Myös miehen huumaavan oudon hyvä tuoksu ja hien nenään pistämättömyys ovat vahvoja merkkejä asiasta.  Samalla sopivan leveät hartiat antavat lupauksen hyvistä geeneistä kuten myös keho mainiosta kyvystä siittää lapsia ja suojella niitä vaaroilta. 

Entäs sitten emotionaalinen turvallisuudentunne? Mies saa olon pesämäiseksi ollessa yhdessä auttaen asiassa jos toisessa. Hän huolehtii ja hoivaa, tekee ruokaa, siivoaa ja tiskaa. Näin ei välttämättä toki kaikissa perheissä. Kaikki nämä saattavat kuitenkin luoda turvallisuudentunnetta toisesta osapuolesta. Ja luovatkin. Mies myös osaa kuunnella, tukea ja nähdä milloin voit pahoin. Ei kovin kylmänä pysty pysymään, en ainakaan minä. 

Mystinen yhteys, sydämen valittu, kohtalo? Kaikki suuria elämän mysteereitä, mutta silti kohtalon tuodessa miehen ovelle juuri kun sitä toivot ne tuntuvat todellisilta ja annat tunteen viedä mukanaan. Välillänne on pakko olla telepatiaa toisen ilmestyessä korjaamaan pyörääsi juuri kun sitä toivot. Ja ilmestyessä elämääsi vuosien erossa olemisen jälkeen juuri silloin, kun se tuntuu oikealta. 

Ja viimeisenä, kyseenalaisimpana, kenties miehen luoma haaste? Psykologiset käsittelemättömät ongelmat jotka odottavat ratkaisua. Halu auttaa ja olla avuksi ja päästä tyydyttämään äidillisiä tarpeitaan. Toki näitä tarpeita pääsee tyydyttämään piakkoin oikein olan takaa, loppuelämänsä tai ainakin seuraavat 15-25 vuotta. Mukavaa tässä vaiheessa toki olisi, jos toinen saisi hoidettua itsensä siihen pisteeseen jossa voisi osallistua tähän jälkikasvun ojentamiseen ja rakkaudella hukuttamiseen. Toisen kuitenkin karatessa koko ajan kauemmas henkisellä tasolla, kuin pelonomaisesti juosten, tuntuu tulevaisuus tasaveroisessa parisuhteessa lasta hoitaen sulalta mahdottomuudelta. 

Ja naisten sanotaan olevan niin vaikeita ja kuluttavia. Meninpäs sitten löytämään miehen, jota tämän läheisimmät kaveritkin kuvailevat hankalaksi, varsinkin tunne-elämältään. Mikä ilon päivä. Toivoen lempeää ja ymmärtävää lasta joka omaa fiksua päätä ja asioiden käsittelytaitoa, toisin kuin isänsä. Taidan vielä koittaa päästä eroon keittiöstä leijailevasta tiskikasan lemusta tälle yötä. Huomenna olisi kuitenkin tarkoitus karata maaseudun rauhaan suojaan kaikelta pahalta, perheen ja lumen keskelle. En kuitenkaan saisi unta vielä hetkeen joten sama käyttää aika hinkkaamalla laseja ja lautasia.

torstai 5. joulukuuta 2013

Isyyskriisi

Raskaus on pitkälti, tai oikeastaan täysin, naiseen ja hänen muutokseensa keskittyvää aikaa. Naisen keho muuttuu, mielialat heittelehtivät ja koko elämä tuntuu mullistuvan kaiken tämän myötä. Miehen oletetaan pitävän naista kuin kukkaa kämmenellä, olevan tämän tukena muutoksessa ja kuin itsestään muuttuvan isäksi mahankasvua seuratessa.

Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.

Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.

Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.

Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.

Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.

Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.

Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.