Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Päättymätön muutoksen halu

Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.

Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa   puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.

Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.

Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna. 

Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa. 

Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen. 

Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana. 

Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia. 

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Prinsessahäitä ja realismia

Facebookin täyttyessä hääkuvista olo on jollakin tapaa kyseenalainen.

Olen aina haaveillut meneväni naimisiin. Ehdin jo haaveilla löytäneeni sen miehen, jonka kanssa niin voisi käydäkin. Minua on myös meinattu kosia kerran, eri henkilön toimesta. Tajusin kuitenkin jättää kyseisen henkilön juuri ennen kyseistä toimenpidettä, sillä en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. Tämäkin henkilö on ehtinyt astella jo alttarille heti seuraavan naisensa kanssa, lisäksi toki erota ja löytää uuden tyttöystävän, taas.

Nykyisin hääkuvat aiheuttavat kuitenkin sekavia olotiloja. Itseäni nuoremmat menevät naimisiin. Naimisiin menemistä seuraa yleensä automaattisesti lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvät oheistoiminnat. Niin ja melko monessa tapauksessa se erokin, ainakin tilastollisesti kaikista itse tuntemistani pareista laskettuna. Tämä ei toki otantana kerro koko totuutta, joten kyllä jotkut (onneksi) taitavat pysyä yhdessäkin siihen hamaan tulevaisuuteen saakka. Tästäkin sukupolvesta.

Olen varmaan jollakin tasolla kateellinen. En ole ensinnäkään koskaan saanut päivääni prinsessana. En osallistunut edes vanhojen tansseihin ja hienoin päällä pitämäni mekko on tainnut olla minulla ollessani alle kouluikäinen. Rakastin kuulemma sen kellohelmaa ja tanssin sen kanssa onnellisena keinahdellen.

Lisäksi olen taistellut viimeiset seitsemän vuotta saman miehen kanssa yhdessäolemisesta. Toisaalta olen oikeastaan taistellut vain itseni kanssa, sillä vastakkainen osapuoli on loistanut poissaolollaan suurimman osan ajasta. Nyt lopulta koitettuamme yhdessä olemista tosissaan tuntui kuin seinä siinäkin suhteessa olisi tullut vastaan. Kasvatamme lasta tällä hetkellä vain ystävinä, toki sellaisina jotka sallivat toisilleen myös fyysistä läheisyyttä silloin kun siltä tuntuu. Selaan kuitenkin epäsäännöllisin väliajoin tinderiä, pidän silmäni auki kaupungilla ja kuunnellessani isämiehen juttuja pidemmän aikaa koen välitöntä halua löytää jotakin parempaa. Tai jonkun paremman, joka ymmärtää ja arvostaa samoja asioita enemmän.

Niin ja tosiaan, olenhan jo tehnyt lapsen. Tuon miehen kanssa, jonka kanssa halusin perheen ja yhteisen elämän. Nyt olemme sidottuja toisiimme jälkikasvumme kautta kunnes kuolema meidät erottaa. Ei siihen näköjään vihkisormuksia tarvittu. Kyseisen henkilön mielenterveyden poukkoiltua ja koska välimme ovat suhteellisen hyvät hoidamme lasta usein yhdessä, joten olemme perhe vihkitodistuksista ja edes parisuhteen olemattomuudesta huolimatta.

Ei ole myöskään omakotitaloa tai asuntolainaa. On vain opiskelijakaksio ja kuivuneita yrttipuskia pienoiskasvihuoneen pohjalla. Toisinaan ne vaihtuvat tuoreisiin, mutta viimeisen mummolareissun jälkeen ne ovat vaikuttaneet melko elottomilta.

Nautin kuitenkin esimerkiksi siitä, että saan nukkua yksin. Kuukauden päivät kuluivat lokoisasti miehen palattua elämäämme, mutta nyt nautin enemmän puhtaista lakanoista ihan itsekseni. Myös jälkikasvu on löytänyt paikkansa omasta sängystään, joka on nykyisin jopa 20 sentin päässä omastani. Sellaisen kierimäreunan kera siis, pinnasängyn häkkiominaisuus ei sopinut vapaalle pikkusielulle ollenkaan.

Mutta olisihan se ihanaa löytää se todellinen sielunveli. Nyt kun edellinen ehdokas on kasvanut epäsopivaksi, tuntuu kuin koko maailma olisi avoin.

Pidän kuitenkin myös siitä, että olen edelleen yksinhuoltaja. Saan tehdä oman ja poikani elämän päätökset itsenäisesti parhaaksi näkemälläni tavalla.

Mutta ne naamakirjan hääkuvat. Ne herättävät jotain kaipuuta johonkin, jota en enää usko todelliseksi omalla kohdallani. Se tuntuu prinsessaelokuvista tutulta utopialta. Ainoa kavereistani naimisiin mennyt henkilö elää hyvin riitaisassa parisuhteessa, joten avioliiton arvo ei tunnu kovin kummoiselta. Onko olemassa avioliittoa todellisen sielunveljen ja elämänkumppanin kanssa? Vai onko avoliitto se oikea aviolitto nykypäivänä?

Mutta saa nähdä. Melkoinen maku saa olla miehellä, joka löytää sormeeni sopivan sormuksen. Siinä onkin tekemistä, mutta enpä edes tiedä tuleeko sellaista olemaan.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kiitti, mulle riitti

Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.

Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.

Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.

Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.

Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?

Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?

Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Arkirealismia

Tekisi mieli siivota, mutta ei muka vaan jaksa. Toki kun vauva nukahtaa reppuun selän puolelle, minut valtaa pakonomainen tunne laittaa koko koti kuosiin. Viimeksi ehdin vasta setviä tiskipöydän.

Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.

Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.

Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.

Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kaipauksen sekaiset tunteet

On jo yli puoli vuotta siitä, kun näin poikani isää. Hän oli jo tuolloin kääntynyt sisäänpäin eikä halunnut päästää minua liian lähelle. Ajan saatossa tilanne on mitä ilmeisimmin pahentunut, sillä puhelin on pysynyt visusti kiinni ja viimeinen luotettu näköhavainto on aamuyhdeksän aikaan itselleen virnistelevästä miehestä kaljatölkki kädessä. 

Samalla on kulunut vuosi siitä, kun poikamme sai alkunsa. Elämä oli tuolloin kuin toteen käynyttä unelmaa. Yöt kuluivat keskustellessa ja sängynpohjalla, samoin päivät, vaikka kävimmekin myös ulkona. Silloinkin pysyimme kiinni toisissamme ja usein hän kietoi kätensä lantioni ympärille. Elämä oli jälleen kuin elokuvaa, se romanttinen kohtaus sydäntäviistävässä draamaelokuvassa jolloin kaikki on hyvin ja täydellistä. 

Opin myös joitakin tapoja, jotka haluan siirtää myös isältä pojalle. 

Hän on tai oli melkoinen kasvituntija ja päästessään maalle luonnonhelmaan pelto olikin täynnä syötävää, mausteita ja lääkkeitä minun kokemani kukkakedon sijaan. Ratamon lehdillä voi parantaa haavoja ja muita nirhaumia, savikka toimii mainiona pinaatin sijaisena ruoanlaitossa ja mesiangervolla maustettu kakku oli mielenräjäyttävän hyvää. Kaikenkaikkiaan hän koki pellon eräänlaisena karkkikauppana, josta ammensi aina vain uusia kasveja kokeiltavaksi. 

Hän myös asetteli kaiken valmistamansa ruuan nätisti lautaselle. Kaikki oli pilkottu huolella ja yhdessä suunnittelemamme makuelämykset onnistuivat äärimmäisen hyvin. Ruoanlaitto puhtaista raaka-aineista olikin yksi yhteinen harrastus, jota vaalimme päivittäin. 

Ylipäätään hän teki paljon ruokaa alusta alkaen itse. Uuni oli yleensä aina kuumana ja jonkinsortin taikina nousemassa. Vaikka kokeilut eivät aina osuneet kohdilleen, oli aina tuoretta leipää syötävänä suoraan omasta uunista. 

Valitettsvasti en enää tiedä, tuleeko tuo pullantuoksuinen mies enää olemaan elämässäni. Tuntuu kuin häntä ei enää olisi olemassakaan. Poikani edun nimissä en tiedä, avaisinko oveani hänen ilmestyessään sen taakse. Ajatus hänestä saa aikaan kaikkien tunteiden sekaisen tunnevyöryn, jonka koen mieluummin kahden kesken kyseisen ihmisen kanssa kuin päivä päivältä enemmän ymmärtävän poikani edessä. Toki jos törmäämme sattumalta, en voi välttämättä hallita tunteitani. 

Voin kuitenkin poimia ratamonlehden haavojeni suojaksi. Nytkin teekupissa hautuu pari kuivahtanutta yksilöä, jotka aion laittaa puhjenneiden jalkarakkojen suojaksi yötä vasten. Voin muistaa samalla ihmisen, joka oli ennen sairastumista ja kaikkea päälle kasaantunutta kuonaa.

Ja toivoa samalla, että elämäni polulle osuisi vielä vähintään yhtä hyvin minua ymmärtävä ihminen, jonka kanssa elämänarvot, toiveet ja ajatukset osuisivat yhteen, ehkä jopa enemmän kuin esikoiseni isän. Jospa se sielunveli vielä tulisi vastaan ja rakastaisi minua peloitta, ja uskaltaisi rakastaa myös poikaani kuin omaansa. 

Ja ennen sitä elämä on tässä ja nyt. Jokaisesta kasvavan elämänalun hymystä ja itkusta nauttien, ja pian jo äitiyspakkauslaatikostaan uloskasvaneen pikkumiehen viereen kömpien.