Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Reissuvauva
Viimeiset parin viikon ajan aika on kulunut enimmäkseen reissun päällä. Takana on vaabelin ja minun pisin matka hänen elämänsä aikana vietettyämme noin viikon pääkaupunkiseudulla ja sen jälkeen pari päivää lähiseudulla sukuloimassa.
Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.
Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.
Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.
Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.
Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.
Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.
Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.
Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.
Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.
Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.
Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.
Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.
Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.
Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Takaisin seuranhaun pariin?
Olen nyt puoli vuotta ollut yksin. Virallista eroa ei ole tullut missään vaiheessa, mutta minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kulunut marraskuun alun jälkeen. Miestä olen nähnyt viimeksi joulukuussa, jonka jälkeen hän on eirstäytynyt entisestään ja jättänyt kotiovensa avaamatta muutamista käyntikerroistani huolimatta.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Vauva - tuo ihmeellinen olento
Kaupungilla kulkiessa törmää monenlaisiin vanhempiin, kuten toki elämässä ylipäätään. Toiset kukevat tuppisuuna koittaen saada lapsensa rauhoittumaan puhumatta tälle lainkaan. Toiset taas höpisevät yli kylkien tuolle pienelle ihmisen alulle, joka ei kaikkien mielestä voi edes ymmärtää kaikkea sille kerrottua.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)