Olen pursunut iloa uudesta elämästä ja sen ihastelusta. Hymyillyt jokaiselle vastaantulijalle. Ollut muutenkin käsittämättömän positiivinen tilanteeseen nähden.
Pikkuhiljaa jokin on alkanut kuitenkin nyppiä. En tiedä onko kyse siitä, että pykäämäni ihme määrittelee melko pitkälti elämäni kulun. Aluksi olin vain sitä mieltä, että niin sen tässä tilanteessa kuuluukin olla ja se tuntuu oikealta ja hyvältä. En sitten tiedä, ovatko muiden päivittelyt pienen lapsen hoidon raskaudesta saaneet minut näkemään ne huonotkin puolet. 'Muista ottaa omaa aikaa' on yksi näistä. Ikään kuin vauvasta alias vaivasta tarvitsisi lomaa. Jostakin syystä ajatukseni ovat kuitenkin näiden muistutteluiden jälkeen kääntyneet tähän suuntaan.
En jaksaisi kuunnella vauvan itkua. Poikani itkee aika vähän, ajallisesti itku kuitenkin sijoittuu pääasiallisesti rinnasta syömisen yhteyteen. Lähes poikkeuksetta jokainen syöntihetki keskeytyy tai loppuu täysin suunnattoman karjunnan saattelemana. Toisina kertoina pitää siirtyä loppuajaksi pulloon ja toisina taas hetken rauhoittuminen imeskellen tuttia(josta ei edes tule maitoa...) auttaa keskittymään syömiseen uudelleen. Ja joskus vain nukahdetaan tutti suussa jääden vajaamahaiseksi. Tästä seuraa liian hitaasti nousevaa painoa, joka riistää äidin hermoja liiankin kanssa. Ilmeisesti poikani onkin mukavuudenhaluinen tissin suhteen: maitoa tulisi tulla paljon ja tasaisesti. Tänään ostinkin rintapumpun stimuloinnin lisäämiseksi. Kaveri kun ei tule tyhjentämään tissejä kovinkaan varmasti kovin montaa kertaa viikossa, ainakaan ilman tolkutonta kikkailua ja säätämistä.
Syöminen viekin kaikkine vinkeineen melko kohtuuttoman paljon aikaa. Toki ehdin väleissä juuri ja juuri tyhjentää tiskikonetta, pestä vaippapyykkiä ja muutenkin räpeltää niin helposti kaaoksen muodon ottavaa kotiani. Todellisuudessa kotonani ei edes vallitse pahakaan kaaos, mutta hormonimuutokset haluaisivat kaiken olevan just eikä melkeen.
Joka tapauksessa alan asteittain katkeroitua. Toki päässäni soivat myös omat rallini 'minusta ei pitänyt tulla yksinhuoltajaäitiä' ja uniin tunkeutuva ilmeisesti entinen mies antavat koko hommaan oman ihanan twistinsä. Alan pikkuhiljaa löytää itseni hehkeän äidin sijasta katkeran ämmän rajan tuolta puolen. Päässäni liikkuu arvostelevia ja katkeria ajatuksia, kuten aina kun itsetuntoni ropisee vauhdilla alas.
Tiedän kyllä toki mitä tarvitsisin: vähintään yhdet tanssitreenit viikossa. Valitettavasti aikataulukin on alkukesästä sen sorttinen, että en ole menossa ohjatuille tunneille. Pitää siis vain järjestää aikaa itselleen. Sitten kaikki on toivonmukaisesti taas paremmin.
(tietokoneen näppäimistön nikkoileva L-painike ei auta mutuen yhtään asiaa...)
Tuo imetysjuttu kuulostaa ihan samanlaiselta mitä meidänkin vauvan kanssa tapahtuu. Olen kanssa alkanut toisinaan pumpata maitoa ja syöttänyt pullosta, vaikka tiedän ettei se ainakaan auta tilannetta, että vauva tottuu pulloon. Siinä kun vaan säästyy niin paljon aikaa ja hermoja...
VastaaPoistaTuon vuodatuksen jälkeen tutkin asiaa netistä ja löysin oikein termin kyseiselle käyttäytymiselle: Tissiraivarit. Kuvaa kyllä hyvin pää punaisena rääkyvää pikkumiestä. Kummasti olo kuitenkin helpottaa, kun saa kuulla ettei ole ainoa ja hermotkin alkavat kestää asteen verran paremmin.
PoistaIte oon tehny vähän periaatepäätöksen, että jos oon paikalla niin pullosta syödään vasta tissin jälkeen ja pelkkää korviketta. Nuo pumpatut säästän myöhemmäksi pakastimeen, jos oon syystä tai toisesta jonkun syöttövälin jossakin. Kuvittelen tämän pitävän työmotivaatiota yllä tissin imemiseen, mikälie totuus. Vasen tissi on tälä hetkellä melkein joka syötöllä mustalla istalla, mutta hoksasin tänään laittaa vauvan sille harvinaisemmassa asennossa, ja meni kuin väärä raha. Ihmisen ilmoilla kikkaileminen ei kyllä toki houkuttele, saati jos olisi kiire. Ainakin tänään korviketta on tarvinu antaa suhteellisen vähän, toivonmukaan jatkuu tähän suuntaan vielä entisestään.
Ja voimia tissiraivareihin :) ihminen kun tuntuu haluavan päästä helpolla jo pienestä pitäen, valitettavasti.
Hei
VastaaPoistaSatuin lukemaan viimeisimpiä postauksiasi. Kirjoitat mielestäni hyvin :)
Ymmärrän hyvin, että välillä nyppii ja on rankkaa. Itse olen puolivuotiaan tytön äiti ja meilläkin on rankkaa, vaikka isäkin on arjessa mukana. Varsinkin nuo pari ekaa kuukautta olivat mielestäni rankkoja, mutta sitten meillä ainakin alkoi helpottamaan, kun ei enää tarvinnut olla jatkuvasti ruokinta-automaatin virkaa toimittamassa. Nyt puolivuotiaana edelleen on helpottanut, kun yöt ovat parantuneet. Voimia ja jaksamista sinulle. Jään mielenkiinnolla seurailemaan blogia!
Paula
Kiitos kovasti :) ja mukavaa kun tykkäät.
PoistaOnneksi niitä hyviäkin päiviä on kuitenkin seassa, tuli vaan melko totaalinen kiehumispiste vastaan juuri kyseisenä päivänä kun toinen tissi jäi boikottiin. Ja tanssisaille pääseminen helpotti kummasti :D Poika onneksi säästää äitiä pääasiallisesti öisin, nyt on alettu nukkumaan noin kuuden tunnin yöunia joten jää vähän aikaa enemmän itsellekin. Päivällä toki saa viihdyttää enemmän kuin ennen, mutta kukapa meistä nyt ei kaipaisi seuraa päiväsaikaan.
Ja tervetuloa seuraamaan, saa nähdä mitä elämä tuo tullessaan :D