lauantai 10. toukokuuta 2014

Epävarmoja äitejä

Ihmettelin jo raskausaikana tuntemieni äitien tapaa olla epävarmoja itsestään äitinä. Tietyllä tavalla toimimisen pelättiin luovan heistä kuvaa huonona äitinä. Toiset taas halusivat olla latelemassa vinkkejä äitiyteen enemmän kuin niitä kaipasikaan, puhuen samalla tekemistään valinnoista ainoana oikeana ratkaisuna. Molemmat suuntaukset tuntuivat hullunkurisilta ja kummallisilta.

Niin kahvipöytäkeskusteluissa kuin nettikeskusteluissakin nousee tavalla tai toisella esille usein äitien epävarmuus. Toisilla tämä ilmenee voimakkaana tarpeena olla pätemässä ja pahimmillaan syyttämässä muita toimintatapoja täysin vääriksi omiensa rinnalla mitä kamalimmin sanamuodoin. Tämä kärjistyminen ei tuota kuin mielipahaa niin asian ilmaisijalle kuin ilmaisun kohteellekin. Nettipalstat tuntuvatkin olevan oiva keino purkaa omaa turhautumista juuri kuvaamallani tavalla. Toisessa ääripäässä äidit taas syyttävät itseään kaikesta, eivät uskalla lähteä lastensa kanssa ihmisten ilmoille ja häpeävät omaa ja lastensa toimintaa ollen jatkuvasti varpaillaan ja tuntien huonoa omaatuntoa usein täysin syyttä.

Mikä äitejä siis oikein vaivaa? Muiden miellyttäminen ja vertailu toisten lapsiin ja toimintatapoihin on kuin välttämätön pakko äitipiireissä. Usein keskutelunaiheet tuntuvat ajautuvan linjalle, jossa lapsen kehityksen vaiheita tai pieniä käyttäytymismalleja pidetään kummallisina tai huolestuttavina niiden poiketessa muiden linjasta. Tätä ovat tehostamassa ne äidit, jotka ovat pätemässä omien lastensa paremmuutta verrattuna toisiin. Jo valmiiksi epävarmat ja syyllisyyttä tuntevat äidit vajoavat toisten parjatessa entistä alemmas eikä lyttääjäkään varmasti paranna oloaan syyllistämällä toisia äitejä heidän huonoista toimintamalleistaan.

Onko olemassa todella sitä oikeaa mallia toimia? Jokainen äiti pyrkii (toivonmukaisesti) toimimaan lapsensa parhaaksi. Jokainen meistä vain tekee omat valintansa omien tietojensa ja taitojensa perusteella. Toimintatavoissa onkin voimakkaasti hajontaa ja tiettyjen ratkaisujen kohdalla muunlaiset valinnat tuntuvat herättävän jopa suoranaista kuohuntaa toisinajattelijoita kohtaan. Esimerkiksi rokotteiden antaminen, vaippavalinnat ja kuljetusmuodot tuntuvat olevan tällaisia aihepiirejä. Tarve saada kaikki muut toimimaan itse valitsemallaan tavalla kertoo vain äitien epävarmuudesta ja tarpeesta päästä pönkittämään omia mielipiteitään syyllistämällä toisinajattelijoita.

Jokainen äiti on kuitenkin erilainen. Jokainen meistä on kasvatettu eri tavoin ja olemme saaneet erilaisia virikkeitä ja ajatusmalleja jo ennen raskaaksi tulemistamme. Myös henkinen kasvu ja kokemuksen määrä vaihtelee äitien välillä suuresti. Kukaan ei kuitenkaan yleensä ole tietoisesti tuottamassa lapselleen mitään pahaa, päihde- ja muita vastaavia ongelmia lukuunottamatta.

Äitinä olo tuntuukin olevan juuri muiden äitien asettaman paineen takia erityisen raskasta. Harkitsin yksinhuoltajaäitien ryhmään menemistä, mutta ajatus toisiaan ja lapsiaan vertailevasta ja äitiyden rankkuutta valittelevasta naislaumasta oletuksena on alkanut vähentää haluani osallistua ryhmän kokoontumisiin. Toki en voi tietää varmasti, millaisia ihmisiä ryhmässä olisi vastassa. Kuitenkin jo yhden valittelevan ja neuvoja latelevan yksinhuoltajaäidin kuunteleminen tuntuu ajoittain vain huonontavan mielialaani sen paranemisen sijaan.

Koen itse äitiyden ihanimpana asiana, mitä olen elämässäni kokenut. Voin toki katsoa edelleen ruusunpunaisen vauvahuurun läpi koko asiaa, mutta lapseni on ihana ja jokainen hymy tuntuu kirkastavan hetken raskaalta tuntuneen hetken. Poikani tuntuu myös ymmärtävän minua hämmentävän hyvin. Itkemiselläkin on aina syy ja muuten lapsi tuntuu olevan rauhallinen ja rauhoittuvan erityisesti minun pysyessäni rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.

Jos tilannetta katsoo ulkopuolisin silmin, olen monien sanoin todella vahva. Lapsen isä sairastui masennukseen ja suoraansanottuna hylkäsi meidät raskauden puolivälin tienoilla. Itkuisten synnytyksenjälkeisten sairaalapäivien jälkeen olen kuitenkin kokenut olevani pääasiallisesti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ahdistuksen iskiessä puran tuskani puhumalla ja itkemällä, mutta pääasiallisesti oloni on seesteinen ja onnellinen.

Koenkin olevani hyvä äiti juuri sellaisena kuin olen. En ole erityisemmin lukenut lapsenkasvatusoppaita tai hoitovinkkejä joitakin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikki tuntuu menevän luonnostaan eteenpäin ilman kummempia pohdintoja, erityisen hyvin silloin jos vain luotan lapsen ja vaistojeni kertovan miten minun tulee toimia. Kaiken kaikkiaan tunnen olevani varmempi itsestäni kuin koskaan ennen elämäni aikana. En koe painetta miellyttää ketään tai tarvetta pönkittää omaa oloani korostamalla omien valintojeni paremmuutta.

Toki pidän silti omia valintojani hyvinä. Kestovaippailun mainospuheeni voi hetkittäin vaikuttaa omien ajatusteni pönkittämiseltä. Haluan kuitenkin tuoda esille vaippailun helppoutta ja yksinkertaisuutta, moni kun kokee sen olevan raskasta kysyen aina 'oletko vielä jaksanut kestoilla?'. Itselleni pyykkikoneen pyörittäminen kerran päivässä on paljon helpompi vaihtoehto kuin isojen ja kalliiden vaippapakettien raahaaminen lähikaupasta ja haisevan vaippaläjän roskapöntölle kuljettaminen. Pyrin lisäksi hoitamaan lastani luonnonmukaisin menetelmin, räkäiseen nenään olen ehtinyt jo hyödyntämään esimerkiksi höyryhengitystä. Lisäksi homeopaattisista lääkkeistä on ollut suuri apu ennen pissaamista ilmenneeseen huutamiseen.

Mielenkiinnolla seuraan, mitä jokainen päivä tuo tullessaan. Kokonaisuudessaan äitinä olo on kuitenkin ihanaa. Taidankin pikemmittä puheitta siirtyä yösyötön pariin, makuuhuoneesta kun tuntuu kuuluvan ätinää äitiyspakkauslaatikon pohjalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti