Kirjoitin postauksen jo raskauden loppumetreillä, mutta koska ajattelin siitä olevan hyötyä jollekin päätin julkaista sen nyt(lopultakin).
Näin kahdeksannen kuun alkaessa olla täynnä, olen käyttänyt muutamiakin legginssejä mahani kasvettua normaaleille malleille mahdottomiksi. Toki normileggarit voi rullata aina mahan alle(kuten merinovillaisten kanssa teinkin pakkasmittarin näyttäessä -30 astetta), mutta äitiyslegginssien vatsan ylittävä osuus helpotti pukeutumista ja antoi lämmikettä myös mahalle. Koska merkkejä on tullut kokeiltua muutamaa, ajattelin jakaa kokemukseni, josko niistä olisi hyötyä muillekin.
Alkuun voisin sanoa, että olen noin kokoa 42-44, eikä kokoni ole oikeastaan muuttunut pahemmin raskauden aikana. Kiloja on tullut vain se muutama lisää, ja lantiokin on leventynyt maksimissaan viitisen senttiä asettuessaan uusille urilleen lapsen ulos pykäämistä varten.
1. H&M-puuvillalegginssit kokoa L
Kyseessä siis paksuhkot leggarit, tukevaa puuvillakangasta, taisivat kuulua Concious-puolen tuotteisiin.
+ vahvan tuntuinen kangas
+ napakka neulos
+ mukavan tuntuinen mahakaistale, joka erillisistä palasista kuin lahkeet.
+ eivät ole nukkaantuneet kummemmin
+ vaikka napakkaa kangasta, mahakaistale sopivaksi mitoitettu
- aluksi liian tiukat, vaikka koon L pitäisi olla minulle sopiva
- asteen liian pitkät
- koska kangas liiankin napakkaa, revähtivät melko makeasti haaroista äänenavaustunnin venyttelyn lomassa
- vaikea korjata, sillä itse kangas repesi sauman vierestä, ei pelkkä ommel
- vaikeat kerrospukeutumisessa, sillä kangas todella napakka
2. ASOS-Maternity legginssit kokoa UK14
Ommeltu kahdesta palasta, jotka kattavat myös mahaosuuden 'bumbin'.
+ ihanan pehmeät ja venyvät
+ helppi hyödyntää kerrospukeutumisessa pehmeytensä ja mukautuvaisuutensa ansiosta
+ mukavat päällä, näitä käytän oikeastaan mieluiten
+ sopivan pituiset
+ saumat edelleen ehjät, vaikka näitä aloin käyttää ensimmäisenä
- jonkun ajan käytön jälkeen alkoivat nukkaantua ja onnistuivat saamaan osakseen jostakin myös pari pientä reikää keskelle reittä, reiät eivät kuitenkaan ole kasvaneet tai lisääntyneet liikaa, joten alle puettavat sukkahousut kadottavat ne näkyvistä
- kylmällä säällä antavat tuulen tulla läpi melko hyvin
3. New Look wet/leather-look legginssit kokoa UK14
Raskausmaha inspiroi minua hankkimaan tekonahkaisen näköiset legginssit, sillä en kokenut niitä liian härskeiksi yhdistettynä kasvavaan etukumpuun. Olenkin ollut melkoisen tyytyväinen valintaani, varsinkin kun yleensä käyttämäni pillifarkut ovat olleet melkoisen pannassa.
+ mukavat päällä
+ hyvän kokoinen mahatila, joka toki ensimmäisten kuukausien aikana liian iso mutta pidemmän päälle oikein mainio
+ muodikas look edullisesti
+ yllättävän kestävä kangas, haararepeämät korjattavissa, koska vain lanka purkautui, ei kangas
+ venyvät, vaikka näyttävät tekonahalta
+ antavat kevyttä tuulensuojaa kerrospukeutumisessa, alle esim. asokset ja sukkikset niin pärjää jo melko pitkälle
+ valmistettu Iso-Britanniassa, mitä ihmettä???
- saumat pettivät kuukauden 7-8 paikkeilla, toki vain langoista, kunhan vain jaksaisin korjata...
- kangas himmentynyt haaroista reisien hankauduttua yhteen
- vähän liian pitkät, joten housuja saa asetella liian kiiltävän kurttu-efektin välttämiseksi nilkoissa
Kaiken kaikkiaan yhdetkään legginsseistä eivät taida olla jälleenmyyntikuntoiset tämän urakan jälkeen, ellei joku ole tyytyväinen kulahtaneisiin leggareihin. Hennesin farkkujegginssit sen sijaan saattavat saada uudenkin elämän, mutta ne ovatkin olleet käytössä vasta kuukauden.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raskaus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 31. elokuuta 2014
torstai 6. maaliskuuta 2014
Etiäispäivä
Etiäisenä tämä päivämäärä on kummitellut tietyssä määrin vauvan mahdollisena syntymäpäivänä jo alusta alkaen. Nähtäväksi jää, mitä tänään tapahtuu. Ainakin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat kuluneet sujuvasti mietiskellessä ja harkitessa nukkumaanmenoa.
Ajankulukseni päätin kerätä kokoon muutamia viimepäivien huomioita.
Tuntuu siltä, että voisin syödä jääkaapin tyhjäksi pari kertaa päivässä. Näin varsinkin parina edeltävänä päivänä. Herkut, suklaalevyt, jäätelöt ja muut mässyt vetävät myös hämmentävällä tavalla puoleensa. Tänään päätin kuitenkin sinnitellä ekosuklaapatukalla holtittoman mässäilyn sijaan. Ja toki närpin pari suklaalla kuorrutettua pähkinää ja omenaa synnytyseväistä...
Otin tänään jopa muutamia juoksuaskelia kiirehtiessäni bussiin. Niin, viikkoja on se melkein 39 kasassa. Toisaalta toivon näiden pyrähdysteni jouduttavan lapsen tulemista, joten mikäs siinä. Bussikuski katseli toki menoani ehkä hiukan silmät ymmyrkäisinä, vatsani koko ei vastannut pienen reippailuni tahtia ilmiselvästikään.
Käsittämätön väsymys valtaa minut ajoittain. Torkkutarpeella ei sinänsä ole logiikkaa, sillä se tulee vain toisina päivinä vaikka tekemistä ja touhuamista olisi ollut vähemmänkin. Toisaalta olen ehkä kyseisinä päivinä ahminut enemmän sokeria kuin esimerkiksi tänään, jolloin tyydyin vain lepäilemään sohvalla katsellen sarjoja suhteellisen pirteänä tultuani kaupungilta. Pastaa toki kului tänään senkin edestä. Olen toki päätellyt ahmimisen ja nukkumisen olevan synnytysvarastojen täyttämistapa, liekkö siinä ajatuksessa todellista tieteellistä perää.
Minun tekisi jatkuvasti mieli tanssia. Hytkyn istuessani tehden mielessäni mitä villimpiä liikkeitä. Olisikohan siinä avain synnytyksen käynnistämiseen? Mene ja tiedä. Noustessani seisomaan lyllertämisestä tulee kuitenkin se ensimmäinen liikkumismuoto. Ehkä pitäisi vain virittää sneakerit jalkaan ja rykäistä parit hammerit niin pääsisi hoitamaan itsensä tanssikuntoon alta aikayksikön.
En ole vielä toteuttanut suunnittelemaani meditointia synnytyksen käynnistämiseksi. Tämä johtuen siitä, että en ole edelleenkään saanut kaikkia kouluhommia jotka olen aikonut. Lähellä kuitenkin jo ollaan, joten ehkä jo huomenna aloitan tietoisen synnytyksen käynnistämisen. Hämmentävällä tavalla keskittäessäni ajatukseni mahaan, kohtuun ja sen lihaksiin kivut tuntuvat huomattavasti tietoisemmin ja voimakkaammin. Ehkä uskon meditatiivisiin voimiini liikaa, mutta en ole rehellisesti sanottuna uskaltanut ja halunnut aloittaa tietoista lapsen ulos puskemista ennen rästihommien loppuunsaamista. Ehkä huomenna, kunhan ensin saan hoidettua viimeiset asiat pois alta. Saa sitten nähdä mitä mieltä vaabeli on asiasta, malttaako hän odottaa siihen asti tai päättääkö hän loppupeleissä venyttää mahassa asumisaikaansa vielä tulevalle viikolle. Tai jopa pidemmälle, mistäpä tuota tietää.
Olo on kuitenkin melkoisen kypsä. Ja ei nyt vielä sillä 'voi ... miksei tämä jo lopu'-tavalla vaan siis ikäänkuin hedelmällä, joka odottaa poimintaa puussa. Vauva tuntuu valmiilta, keho alkaa tuntua valmiimmalta hetki hetkeltä eikä ajatus synnyttämisestäkään, pelottavaa kyllä, tunnu etäiseltä tai kovinkaan pelottavalta. Ehkä pitääkin repiä ilo irti viimeisistä mahapäivistä tai -tunneista. Jatkuvat kuukautiskipumaiset tuntemukset antavat vihiä lähestyvästä perheenjäsenen saapumisesta kohdun ulkopuolelle.
Joten mikäs tässä, vielä jos lipittäisi vadelmanlehtiteetä minkä ehtii, voitelisi itseään manteliöljyllä paikasta jos toisesta ja koittaisi vetää kunnon yöunia ennen kuin maratoonisuorituksen aika on käsillä. Ja jos hommat viivästyy, voin aina lässyttää tänne sairaalalaukun pakkaamisesta, äitiysvaatteista ja muusta jännästä. Tai itkeä miehen perään, niinkuin tapanani on pitkälti ollut. Ainakin ensisänky on valmiina, ehkä huomenna tirpaisen ja alan siirrellä loppujakin makkarin kalusteita vauvavirittäytyneisiin asemiinsa.
Ajankulukseni päätin kerätä kokoon muutamia viimepäivien huomioita.
Tuntuu siltä, että voisin syödä jääkaapin tyhjäksi pari kertaa päivässä. Näin varsinkin parina edeltävänä päivänä. Herkut, suklaalevyt, jäätelöt ja muut mässyt vetävät myös hämmentävällä tavalla puoleensa. Tänään päätin kuitenkin sinnitellä ekosuklaapatukalla holtittoman mässäilyn sijaan. Ja toki närpin pari suklaalla kuorrutettua pähkinää ja omenaa synnytyseväistä...
Otin tänään jopa muutamia juoksuaskelia kiirehtiessäni bussiin. Niin, viikkoja on se melkein 39 kasassa. Toisaalta toivon näiden pyrähdysteni jouduttavan lapsen tulemista, joten mikäs siinä. Bussikuski katseli toki menoani ehkä hiukan silmät ymmyrkäisinä, vatsani koko ei vastannut pienen reippailuni tahtia ilmiselvästikään.
Käsittämätön väsymys valtaa minut ajoittain. Torkkutarpeella ei sinänsä ole logiikkaa, sillä se tulee vain toisina päivinä vaikka tekemistä ja touhuamista olisi ollut vähemmänkin. Toisaalta olen ehkä kyseisinä päivinä ahminut enemmän sokeria kuin esimerkiksi tänään, jolloin tyydyin vain lepäilemään sohvalla katsellen sarjoja suhteellisen pirteänä tultuani kaupungilta. Pastaa toki kului tänään senkin edestä. Olen toki päätellyt ahmimisen ja nukkumisen olevan synnytysvarastojen täyttämistapa, liekkö siinä ajatuksessa todellista tieteellistä perää.
Minun tekisi jatkuvasti mieli tanssia. Hytkyn istuessani tehden mielessäni mitä villimpiä liikkeitä. Olisikohan siinä avain synnytyksen käynnistämiseen? Mene ja tiedä. Noustessani seisomaan lyllertämisestä tulee kuitenkin se ensimmäinen liikkumismuoto. Ehkä pitäisi vain virittää sneakerit jalkaan ja rykäistä parit hammerit niin pääsisi hoitamaan itsensä tanssikuntoon alta aikayksikön.
En ole vielä toteuttanut suunnittelemaani meditointia synnytyksen käynnistämiseksi. Tämä johtuen siitä, että en ole edelleenkään saanut kaikkia kouluhommia jotka olen aikonut. Lähellä kuitenkin jo ollaan, joten ehkä jo huomenna aloitan tietoisen synnytyksen käynnistämisen. Hämmentävällä tavalla keskittäessäni ajatukseni mahaan, kohtuun ja sen lihaksiin kivut tuntuvat huomattavasti tietoisemmin ja voimakkaammin. Ehkä uskon meditatiivisiin voimiini liikaa, mutta en ole rehellisesti sanottuna uskaltanut ja halunnut aloittaa tietoista lapsen ulos puskemista ennen rästihommien loppuunsaamista. Ehkä huomenna, kunhan ensin saan hoidettua viimeiset asiat pois alta. Saa sitten nähdä mitä mieltä vaabeli on asiasta, malttaako hän odottaa siihen asti tai päättääkö hän loppupeleissä venyttää mahassa asumisaikaansa vielä tulevalle viikolle. Tai jopa pidemmälle, mistäpä tuota tietää.
Olo on kuitenkin melkoisen kypsä. Ja ei nyt vielä sillä 'voi ... miksei tämä jo lopu'-tavalla vaan siis ikäänkuin hedelmällä, joka odottaa poimintaa puussa. Vauva tuntuu valmiilta, keho alkaa tuntua valmiimmalta hetki hetkeltä eikä ajatus synnyttämisestäkään, pelottavaa kyllä, tunnu etäiseltä tai kovinkaan pelottavalta. Ehkä pitääkin repiä ilo irti viimeisistä mahapäivistä tai -tunneista. Jatkuvat kuukautiskipumaiset tuntemukset antavat vihiä lähestyvästä perheenjäsenen saapumisesta kohdun ulkopuolelle.
Joten mikäs tässä, vielä jos lipittäisi vadelmanlehtiteetä minkä ehtii, voitelisi itseään manteliöljyllä paikasta jos toisesta ja koittaisi vetää kunnon yöunia ennen kuin maratoonisuorituksen aika on käsillä. Ja jos hommat viivästyy, voin aina lässyttää tänne sairaalalaukun pakkaamisesta, äitiysvaatteista ja muusta jännästä. Tai itkeä miehen perään, niinkuin tapanani on pitkälti ollut. Ainakin ensisänky on valmiina, ehkä huomenna tirpaisen ja alan siirrellä loppujakin makkarin kalusteita vauvavirittäytyneisiin asemiinsa.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Raskausajan pelastajat
Nyt kun raskaana olemista on jäljellä enää pari viikkoa, uskallan jo mainostaa joitakin tuotteita erään sorttisina raskausajan pelastajina.
Manteliöljy
Aloin käyttää luomumanteliöljyä jo alkuraskaudesta mahan raskausarpien ehkäisemiseen. Teini-iän venymäjäljet näkyvät nimittäin edelleen, joten toivoin pääseväni vähemmällä ehkäisemällä arpien syntymistä jo hyvissä ajoin. Käyttö ei ollut käytännössä päivittäistä, mutta rasvasin mahaani noin viikolta 10 eteenpäin ainakin kahtena iltana viikossa nukkumaan mennessäni. Mahan voitelu oli myös miehekkeelle mieleinen homma, jolloin hän pääsi yhteyteen syntymättömän lapsemme kanssa ja sai tuntea mahan kasvamisen päivä päivältä.
Manteliöljy on miellyttävän hajuinen ja nopeasti imeytyvä öljy verrattuna muihin käyttämiini öljyihin. Kevyt yöpaidan tahriintuminen ei mielestäni haittaa, mutta öljy imeytyy pääasiallisesti hyvin nopeasti hieromisen yhteydessä. Loppuraskaudesta vatsan nahkan kiristyessä olen käyttänyt öljyä runsaammin, joten imeytyminen on vaatinut hiukan enemmän aikaa. Öljy on myös edullinen (noin 7 euroa pullo) ja yksi pullollinen riitti hyvin jouluun asti, vaikka aloitin käyttämisen jo loppukesästä. Nyt loppuraskaudesta pullon sisältö on toki huvennut huomattavasti nopeammin hölvätessäni sitä enemmän ja päivittäin.
Tuloksena öljyn käytöstä on nätisti venynyt maha, johon on tullut vain kolme alle kolmen sentin mittaista punaista juovaa navan lähiseudulle. Geeniperimälläni ja teini-iän arpeutumisen perusteella mahani pitäisi muistuttaa tällä hetkellä enemmän tiikeriä kuin sievää palloa, mutta öljy on ilmiselvästi vaikuttanut venymiseen huomattavasti. Eron on huomannut myös navan seudun ja mahan nahkan kiristämisen helpotettua öljyämisen jälkeen. En siis voi muuta kuin suositella tätä yksinkertaista ja edullista keinoa säästää itsensä turhalta kiristämiseltä ja juovittumiselta, eikä kemikaalien kertymisestä elimistöön tarvitse huolehtia tuotteen ollessa pelkkää manteliöljyä.
Käytössäni oli Aqua Oleumin kylmäpuristettu manteliöljy. Tuotteen tulisi sopia myös vauvan hoitoöljyksi kuin myös atoopikoille, joten mitä todennäköisimmin öljy tulee olemaan kosmetiikkavarustukseni vakiovaruste tästä eteenpäin. Öljy ei tuoksu pahalle tai voimakkaalle, joten se sopii myös hajuherkille.
Neitsytkookosöljy
Kärsin jo melko varhaisesta vaiheesta alkaen limakalvojen kuivuudesta. Valkuainen lisääntyi myös virtsassa ja jouduin kiikuttamaan näytteen laboratorioon jokaisen neuvolassa käymisen jälkeen toisen kolmanneksen aikana. Lopulta tila äityi hiivatulehdukseksi, joka lähti kyllä paikallishoidolla mutta jätti jälkeensä kuivat limakalvot jotka eivät pitäneet pahemmin edes maitohappobakteereista.
Googletettuani aikani löysin jostakin maininnan kookosöljyn hiivaa tuhoavista ominaisuuksista. Koska kaapissani oli jo valmiiksi luomuneitsytkookosöljypurkki, päätin kokeilla sitä sekä paikallishoitona suoraan limakalvoille että sisäisesti pirtelön seassa. Virtsanäytteeni ovat pysyneet tästä eteenpäin normaaleina ja limakalvonikin tuntuvat nykyisin hyvin normaaleilta. Voisinkin sanoa kookosöljyä suoranaiseksi elämäni pelastajaksi, sillä olo oli ennen tuotteen käyttöönottoa hyvinkin tukala. Toki öljyä tulee käyttää lähes päivittäin(laitan itse yleensä ennen nukkumaanmenoa), mutta sen suoma helpotus ja samalla lääkekuureilta ja kuivumiselta välttyminen ovat sen arvoisia. Myös terveydenhoitajani neuvolassa kiinnostui asiasta ja kirjoitti asian ylös perehtyäkseen siihen enemmän. Toki boonuksena alapää haisee aina kookokselle, mutta haju on suhteellisen neutraali ja hiivalääkkeitä ja epämääräisiä vuotoja huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto.
Käytössäni on ollut CocoVin kylmäpuristettu kookosöljy, jota on nykyisin saatavilla lähes kaikista isoista marketeista luontaistuotekauppojen lisäksi. Riippuen tölkin koosta hintaa tuotteelle kertyy noin 10-20 euroa ja hiivankarkoitustarkoitukseen käytettäessä pienempikin purkki riittää vaikka koko raskauden ajaksi ja sen ylikin. Päivittäisannos kokemuksen perusteella kun on noin 1/3 teelusikkaa. Toki kookosöljy on tunnetusti melkoinen jokapaikan tuote, jolle löytyy jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia ja lisäksi sisäisesti käytettäessä sitä kuluu hiukan enemmän. Kookosöljyn lisäksi olen toki syönyt myös maitohappobakteereja, mutta yksinään ne eivät tunnu pystyvän pitämään limakalvojen tasapainoa yllä.
Tyyny mahan tukena
Ennen joulua viikkojen ylitettyä noin 26 viikon rajan aloin tuntea kyljelläni nukkuessa vetävää kipua kattoa kohden olevalla puolella. Minun oli pakko herätä ja kävellä ympäri asuntoa helpottaakseni kipua, joka paheni aina palattuani nukkumaan kylkiasentoon. Lopulta tajusin laittaa tyynyn mahani tueksi ja kipuilu jäi siihen. Maha kasvoi, mutta sain nukkua rauhalliset yöunet ilman kipua ja kiskontaa. Voisikin sanoa, että mahan tukikiilana toimiva tyyny pelasti opiskeluni ja oloni ja taitaa pelastaa edelleen. Pikkujuttu, mutta kiskonta oli osittain jopa huolestuttavan kipeää ja sen helpotuttua pelkällä tyynyn asettelulla mahaa tukemaan oli melkoinen ilon aihe. Kyseessä olivat siis ilmeisesti venyvät vatsapeitteet tai muut vastaavat, jotka eivät pitäneet kasvavan lapsen aiheuttamasta painosta.
Manteliöljy
Aloin käyttää luomumanteliöljyä jo alkuraskaudesta mahan raskausarpien ehkäisemiseen. Teini-iän venymäjäljet näkyvät nimittäin edelleen, joten toivoin pääseväni vähemmällä ehkäisemällä arpien syntymistä jo hyvissä ajoin. Käyttö ei ollut käytännössä päivittäistä, mutta rasvasin mahaani noin viikolta 10 eteenpäin ainakin kahtena iltana viikossa nukkumaan mennessäni. Mahan voitelu oli myös miehekkeelle mieleinen homma, jolloin hän pääsi yhteyteen syntymättömän lapsemme kanssa ja sai tuntea mahan kasvamisen päivä päivältä.
Manteliöljy on miellyttävän hajuinen ja nopeasti imeytyvä öljy verrattuna muihin käyttämiini öljyihin. Kevyt yöpaidan tahriintuminen ei mielestäni haittaa, mutta öljy imeytyy pääasiallisesti hyvin nopeasti hieromisen yhteydessä. Loppuraskaudesta vatsan nahkan kiristyessä olen käyttänyt öljyä runsaammin, joten imeytyminen on vaatinut hiukan enemmän aikaa. Öljy on myös edullinen (noin 7 euroa pullo) ja yksi pullollinen riitti hyvin jouluun asti, vaikka aloitin käyttämisen jo loppukesästä. Nyt loppuraskaudesta pullon sisältö on toki huvennut huomattavasti nopeammin hölvätessäni sitä enemmän ja päivittäin.
Tuloksena öljyn käytöstä on nätisti venynyt maha, johon on tullut vain kolme alle kolmen sentin mittaista punaista juovaa navan lähiseudulle. Geeniperimälläni ja teini-iän arpeutumisen perusteella mahani pitäisi muistuttaa tällä hetkellä enemmän tiikeriä kuin sievää palloa, mutta öljy on ilmiselvästi vaikuttanut venymiseen huomattavasti. Eron on huomannut myös navan seudun ja mahan nahkan kiristämisen helpotettua öljyämisen jälkeen. En siis voi muuta kuin suositella tätä yksinkertaista ja edullista keinoa säästää itsensä turhalta kiristämiseltä ja juovittumiselta, eikä kemikaalien kertymisestä elimistöön tarvitse huolehtia tuotteen ollessa pelkkää manteliöljyä.
Käytössäni oli Aqua Oleumin kylmäpuristettu manteliöljy. Tuotteen tulisi sopia myös vauvan hoitoöljyksi kuin myös atoopikoille, joten mitä todennäköisimmin öljy tulee olemaan kosmetiikkavarustukseni vakiovaruste tästä eteenpäin. Öljy ei tuoksu pahalle tai voimakkaalle, joten se sopii myös hajuherkille.
Neitsytkookosöljy
Kärsin jo melko varhaisesta vaiheesta alkaen limakalvojen kuivuudesta. Valkuainen lisääntyi myös virtsassa ja jouduin kiikuttamaan näytteen laboratorioon jokaisen neuvolassa käymisen jälkeen toisen kolmanneksen aikana. Lopulta tila äityi hiivatulehdukseksi, joka lähti kyllä paikallishoidolla mutta jätti jälkeensä kuivat limakalvot jotka eivät pitäneet pahemmin edes maitohappobakteereista.
Googletettuani aikani löysin jostakin maininnan kookosöljyn hiivaa tuhoavista ominaisuuksista. Koska kaapissani oli jo valmiiksi luomuneitsytkookosöljypurkki, päätin kokeilla sitä sekä paikallishoitona suoraan limakalvoille että sisäisesti pirtelön seassa. Virtsanäytteeni ovat pysyneet tästä eteenpäin normaaleina ja limakalvonikin tuntuvat nykyisin hyvin normaaleilta. Voisinkin sanoa kookosöljyä suoranaiseksi elämäni pelastajaksi, sillä olo oli ennen tuotteen käyttöönottoa hyvinkin tukala. Toki öljyä tulee käyttää lähes päivittäin(laitan itse yleensä ennen nukkumaanmenoa), mutta sen suoma helpotus ja samalla lääkekuureilta ja kuivumiselta välttyminen ovat sen arvoisia. Myös terveydenhoitajani neuvolassa kiinnostui asiasta ja kirjoitti asian ylös perehtyäkseen siihen enemmän. Toki boonuksena alapää haisee aina kookokselle, mutta haju on suhteellisen neutraali ja hiivalääkkeitä ja epämääräisiä vuotoja huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto.
Käytössäni on ollut CocoVin kylmäpuristettu kookosöljy, jota on nykyisin saatavilla lähes kaikista isoista marketeista luontaistuotekauppojen lisäksi. Riippuen tölkin koosta hintaa tuotteelle kertyy noin 10-20 euroa ja hiivankarkoitustarkoitukseen käytettäessä pienempikin purkki riittää vaikka koko raskauden ajaksi ja sen ylikin. Päivittäisannos kokemuksen perusteella kun on noin 1/3 teelusikkaa. Toki kookosöljy on tunnetusti melkoinen jokapaikan tuote, jolle löytyy jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia ja lisäksi sisäisesti käytettäessä sitä kuluu hiukan enemmän. Kookosöljyn lisäksi olen toki syönyt myös maitohappobakteereja, mutta yksinään ne eivät tunnu pystyvän pitämään limakalvojen tasapainoa yllä.
Tyyny mahan tukena
Ennen joulua viikkojen ylitettyä noin 26 viikon rajan aloin tuntea kyljelläni nukkuessa vetävää kipua kattoa kohden olevalla puolella. Minun oli pakko herätä ja kävellä ympäri asuntoa helpottaakseni kipua, joka paheni aina palattuani nukkumaan kylkiasentoon. Lopulta tajusin laittaa tyynyn mahani tueksi ja kipuilu jäi siihen. Maha kasvoi, mutta sain nukkua rauhalliset yöunet ilman kipua ja kiskontaa. Voisikin sanoa, että mahan tukikiilana toimiva tyyny pelasti opiskeluni ja oloni ja taitaa pelastaa edelleen. Pikkujuttu, mutta kiskonta oli osittain jopa huolestuttavan kipeää ja sen helpotuttua pelkällä tyynyn asettelulla mahaa tukemaan oli melkoinen ilon aihe. Kyseessä olivat siis ilmeisesti venyvät vatsapeitteet tai muut vastaavat, jotka eivät pitäneet kasvavan lapsen aiheuttamasta painosta.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
34. viikon lopussa
Aika tuntuu menevän omalla painollaan. Samalla hitaasti ja varmasti, mutta samalla äärimmäisen nopeasti. Laskettuun aikaan on enää reilu kuukausi, ja se tuntuu omalla tavallaan hämmentävältä.
Olen pesäytynyt viimeiset kolmisen kuukautta itsekseni. Kaksion nurkissa lojuu yhtä sun toista tulevaan perheenlisäykseen viittaavaa, vaikka vauvanvarusteet eivät olekaan vieneet kaikkea tilaa. Vaunujen, turvakaukalon ja jättimäisen Nalle Puh-pehmolelun seasta löydän onneksi vielä itsenikin ja kaiken omaisuuteni joka ei liity tulevaan perheenlisäykseen.
9 kuukautta on suhteellisen pitkä aika. Vielä pari kuukautta sitten äitiys tuntui etäiseltä ja jännittävältä ajatukselta luonnollisuuden lisäksi, nyt tunne on muuttunut pikkuhiljaa entistä enemmän itsestään selväksi. Huomaan äitiyden heräävän myös esimerkiksi ostoksilla, sillä kiinnitän huomiota erilaisiin tuotteisiin niiden lapsenomaisuuden ja kiinnostavien värien perusteella ikiaikaisen ajattomuuden ja harmonian sijaan.
On jännittävää ajatella, että kahden kuukauden kuluttua minä todellakin olen äiti. Tietyllä tapaa olen sitä jo nyt, sillä kohdussani kasvava elämä on jo pituudeltaan lopullista luokkaansa jos internetin tarjoamaan tietoon on uskominen. Hän tuntuu olevan myös aikaisempaa huomattavasti aktiivisempi, liikkuvan melkein vuorokaudenajasta riippumatta ja ilmoittavan olemisestaan entistä selkeämmin potkuin. Myös tunteellinen puoleni on vatsaa kohtaan hoivaava ja suojeleva ja odotan innolla pääseväni näkemään millainen otus on saanut alkunsa minusta ja mielitietystäni.
Toki synnytyksen läheisyys tuo myös mukanaan erilaisia mietintöjä, erityisesti liittyen synnytykseen. En halua tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa, mutta ajatukseni päästä synnyttämään pienempään sairaalaan on vahvistunut, varsinkin jos synnytys joudutaan käynnistämään kuten äitini tapauksessa. Lääkinnällinen käynnistäminen on usein kivuliasta ja pitkään kestävää, ja toivon uusien luonnollisempien kehitettyjen keinojen mahdollistavan siltä välttymisen. Usein yliopistollisten sairaaloiden kiire ja aikataulutus kuitenkin rajoittavat synnyttämismahdollisuuksia, joten pienempään sairaalaan pääseminen voisi antaa mahdollisuuden luonnollisempaan rytmiin. Kyseisessä pienemmässä sairaalassa on perehdytty erityisesti luonnollisiin menetelmiin ja annetaan myös mahdollisuus synnyttää veteen, joka kuulostaa paremmalta kuin hyvältä.
Olen kuitenkin valmistautunut henkisesti myös mahdolliseen yliopistollisessa sairaalassa synnyttämiseen. Isäni puolella korkea verenpaine on johtanut aivoverenvuotoon synnytyksen yhteydessä, joten vointiani on tärkeää tarkkailla huolellisesti ennen ja jälkeen synnytyksen. Toisaalta verenpaineeni on ainakin tähän asti ollut ihannelukemissa, joten ainakaan vielä aihetta suurempaan huoleen ei ole ollut. Kehon tiet ovat kuitenkin toisinaan tuntemattomat, joten koitan suhtautua kaikkeen tulevaan rauhallisesti ja luottavaisin mielin.
Onnekseni olen saanut jo kyyditys- ja synnytysseuratarjouksia useammalta taholta. Halutessani pääsen siis mahdollisesti jopa vaihtamaan seuralaistani lennossa. Vaikka pyörinkin mahan kanssa kotonani pääasiallisesti kahdestaan, en ehdi potea suurtakaan yksinäisyyttä auttavien käsien ollessa puhelinsoiton päässä. Aivan kuin en odottaisi lasta yksin, vaikka lapsen isä jatkaa edelleen puhelimen kiinni pitämistä ja erillään olemista.
Tulevia sairaala- ja neuvolakäyntejä odotan etenkin sen suhteen, että pääsisin kuulemaan missä asennossa vauva mahtaa olla. Vaikka sanotaan, että vauvan asennon voi tuntea vatsan läpi en osaa jotenkin itse määritellä varmasti kaverin pään sijaintia selkeistä liiketuntemuksista huolimatta. Illalla nukkumaan mennessäni toinen vatsan puolikas voi olla enemmän kohollaan kuin toinen, mutta jonkun ajan kuluttua liike voi tuntua toiselta puolelta vatsaa. Nyt liike tuntuu vuorotellen molemminpuolin, joka toisaalta voisi viitata siihen että jalat sojottaisivat lupaavasti taivasta kohti. Mene ja tiedä sanon minä, mutta varmemman ja asiantuntevamman arvion jälkeen pyrin kyllä telepaattisesti ohjaamaan vauvaa oikeampaan asentoon tarpeen mukaan. Hyvässä lykyssä vauva toki on jo pää maata kohti ja asettuu asemiin entistä paremmin tulevan kuuden viikon kuluessa.
Raskausvaivoistani voisin mainita sen verran, että jollakin tasolla odotettavissa ollut selkäkipu on lopultakin alkanut. Olen kärsinyt ilmeisesti yliliikkuvasta selästä jo ennen raskautta, joten selkäkipujen ilmeneminen vasta nyt on ollut eräänlainen helpotuskin. Toisaalta se on ollut myös ihme, sillä olen ollut hyvin laiska vetreyttämään selkääni erilaisin lihaskuntoliikkein ja suunnittelemani joogakin on jäänyt hyvin vähäisiin kertoihin. Selän nyt ilmoitettua itsestään olisi ehkä oikea aika vetää joogamatto pussista ja ottaa harjoitus osaksi elämää edes pari kertaa viikossa. Myös selkälihasliikkeiden kevyt tekeminen voisi auttaa asiaan. Olisi kuitenkin mukavaa kyetä tavoittelemaani luonnolliseen synnytykseen kipuilun ja makaamisen sijaan, varsinkin jos se johtuisi vain omasta laiskuudestani ja selkäni laiminlyönnistä.
Opiskelu on alkanut tuntua tietyllä tasolla astetta raskaammalta. Kirjallisia ja muita tehtäviä on vielä paljon tekemättä ennen todellista äitiyslomalle jäämistä. Haluan saada suurimman osan tämänvuotisista opinnoistani tehtyä, jotta voisin jatkaa opiskelua juohevasti oman ryhmäni mukana myös tulevana syksynä. Toisaalta lapseni saattaa rajoittaa osallistumistani, riippuen täysin hänen temperamentistaan ja muusta olemuksestaan, mutta ainakin opintojen suorilta jatkamiseen olisi olemassa mahdollisuus jos saan melkein kaikki tämän vuoden kurssit suoritettua jo nyt. Jätin jo yhden kirjallisen perusopintokurssin väliin väsymykseni takia, mutta pyrin tekemään loput kaavailemani opinnot ennen maaliskuun alkua. Tuleva viikonloppu taitaakin mennä ainakin puolittain kirjojen ja kirjoittamisen lomassa, vaikka levätäkin pitää toki muistaa. Ilman riittäviä yöunia en jaksaisi kuitenkaan. Huomenna olisi luvassa salipalloilun ensimmäinen tunti, josta ajattelin urhoollisesti selvitä, jos en muuten niin palloillen salin reunalla tehden muistiinpanoja.
Olen pesäytynyt viimeiset kolmisen kuukautta itsekseni. Kaksion nurkissa lojuu yhtä sun toista tulevaan perheenlisäykseen viittaavaa, vaikka vauvanvarusteet eivät olekaan vieneet kaikkea tilaa. Vaunujen, turvakaukalon ja jättimäisen Nalle Puh-pehmolelun seasta löydän onneksi vielä itsenikin ja kaiken omaisuuteni joka ei liity tulevaan perheenlisäykseen.
9 kuukautta on suhteellisen pitkä aika. Vielä pari kuukautta sitten äitiys tuntui etäiseltä ja jännittävältä ajatukselta luonnollisuuden lisäksi, nyt tunne on muuttunut pikkuhiljaa entistä enemmän itsestään selväksi. Huomaan äitiyden heräävän myös esimerkiksi ostoksilla, sillä kiinnitän huomiota erilaisiin tuotteisiin niiden lapsenomaisuuden ja kiinnostavien värien perusteella ikiaikaisen ajattomuuden ja harmonian sijaan.
On jännittävää ajatella, että kahden kuukauden kuluttua minä todellakin olen äiti. Tietyllä tapaa olen sitä jo nyt, sillä kohdussani kasvava elämä on jo pituudeltaan lopullista luokkaansa jos internetin tarjoamaan tietoon on uskominen. Hän tuntuu olevan myös aikaisempaa huomattavasti aktiivisempi, liikkuvan melkein vuorokaudenajasta riippumatta ja ilmoittavan olemisestaan entistä selkeämmin potkuin. Myös tunteellinen puoleni on vatsaa kohtaan hoivaava ja suojeleva ja odotan innolla pääseväni näkemään millainen otus on saanut alkunsa minusta ja mielitietystäni.
Toki synnytyksen läheisyys tuo myös mukanaan erilaisia mietintöjä, erityisesti liittyen synnytykseen. En halua tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa, mutta ajatukseni päästä synnyttämään pienempään sairaalaan on vahvistunut, varsinkin jos synnytys joudutaan käynnistämään kuten äitini tapauksessa. Lääkinnällinen käynnistäminen on usein kivuliasta ja pitkään kestävää, ja toivon uusien luonnollisempien kehitettyjen keinojen mahdollistavan siltä välttymisen. Usein yliopistollisten sairaaloiden kiire ja aikataulutus kuitenkin rajoittavat synnyttämismahdollisuuksia, joten pienempään sairaalaan pääseminen voisi antaa mahdollisuuden luonnollisempaan rytmiin. Kyseisessä pienemmässä sairaalassa on perehdytty erityisesti luonnollisiin menetelmiin ja annetaan myös mahdollisuus synnyttää veteen, joka kuulostaa paremmalta kuin hyvältä.
Olen kuitenkin valmistautunut henkisesti myös mahdolliseen yliopistollisessa sairaalassa synnyttämiseen. Isäni puolella korkea verenpaine on johtanut aivoverenvuotoon synnytyksen yhteydessä, joten vointiani on tärkeää tarkkailla huolellisesti ennen ja jälkeen synnytyksen. Toisaalta verenpaineeni on ainakin tähän asti ollut ihannelukemissa, joten ainakaan vielä aihetta suurempaan huoleen ei ole ollut. Kehon tiet ovat kuitenkin toisinaan tuntemattomat, joten koitan suhtautua kaikkeen tulevaan rauhallisesti ja luottavaisin mielin.
Onnekseni olen saanut jo kyyditys- ja synnytysseuratarjouksia useammalta taholta. Halutessani pääsen siis mahdollisesti jopa vaihtamaan seuralaistani lennossa. Vaikka pyörinkin mahan kanssa kotonani pääasiallisesti kahdestaan, en ehdi potea suurtakaan yksinäisyyttä auttavien käsien ollessa puhelinsoiton päässä. Aivan kuin en odottaisi lasta yksin, vaikka lapsen isä jatkaa edelleen puhelimen kiinni pitämistä ja erillään olemista.
Tulevia sairaala- ja neuvolakäyntejä odotan etenkin sen suhteen, että pääsisin kuulemaan missä asennossa vauva mahtaa olla. Vaikka sanotaan, että vauvan asennon voi tuntea vatsan läpi en osaa jotenkin itse määritellä varmasti kaverin pään sijaintia selkeistä liiketuntemuksista huolimatta. Illalla nukkumaan mennessäni toinen vatsan puolikas voi olla enemmän kohollaan kuin toinen, mutta jonkun ajan kuluttua liike voi tuntua toiselta puolelta vatsaa. Nyt liike tuntuu vuorotellen molemminpuolin, joka toisaalta voisi viitata siihen että jalat sojottaisivat lupaavasti taivasta kohti. Mene ja tiedä sanon minä, mutta varmemman ja asiantuntevamman arvion jälkeen pyrin kyllä telepaattisesti ohjaamaan vauvaa oikeampaan asentoon tarpeen mukaan. Hyvässä lykyssä vauva toki on jo pää maata kohti ja asettuu asemiin entistä paremmin tulevan kuuden viikon kuluessa.
Raskausvaivoistani voisin mainita sen verran, että jollakin tasolla odotettavissa ollut selkäkipu on lopultakin alkanut. Olen kärsinyt ilmeisesti yliliikkuvasta selästä jo ennen raskautta, joten selkäkipujen ilmeneminen vasta nyt on ollut eräänlainen helpotuskin. Toisaalta se on ollut myös ihme, sillä olen ollut hyvin laiska vetreyttämään selkääni erilaisin lihaskuntoliikkein ja suunnittelemani joogakin on jäänyt hyvin vähäisiin kertoihin. Selän nyt ilmoitettua itsestään olisi ehkä oikea aika vetää joogamatto pussista ja ottaa harjoitus osaksi elämää edes pari kertaa viikossa. Myös selkälihasliikkeiden kevyt tekeminen voisi auttaa asiaan. Olisi kuitenkin mukavaa kyetä tavoittelemaani luonnolliseen synnytykseen kipuilun ja makaamisen sijaan, varsinkin jos se johtuisi vain omasta laiskuudestani ja selkäni laiminlyönnistä.
Opiskelu on alkanut tuntua tietyllä tasolla astetta raskaammalta. Kirjallisia ja muita tehtäviä on vielä paljon tekemättä ennen todellista äitiyslomalle jäämistä. Haluan saada suurimman osan tämänvuotisista opinnoistani tehtyä, jotta voisin jatkaa opiskelua juohevasti oman ryhmäni mukana myös tulevana syksynä. Toisaalta lapseni saattaa rajoittaa osallistumistani, riippuen täysin hänen temperamentistaan ja muusta olemuksestaan, mutta ainakin opintojen suorilta jatkamiseen olisi olemassa mahdollisuus jos saan melkein kaikki tämän vuoden kurssit suoritettua jo nyt. Jätin jo yhden kirjallisen perusopintokurssin väliin väsymykseni takia, mutta pyrin tekemään loput kaavailemani opinnot ennen maaliskuun alkua. Tuleva viikonloppu taitaakin mennä ainakin puolittain kirjojen ja kirjoittamisen lomassa, vaikka levätäkin pitää toki muistaa. Ilman riittäviä yöunia en jaksaisi kuitenkaan. Huomenna olisi luvassa salipalloilun ensimmäinen tunti, josta ajattelin urhoollisesti selvitä, jos en muuten niin palloillen salin reunalla tehden muistiinpanoja.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Ensikosketus doulaan
Poikaystäväni osoittautuessa epävarmaksi synnytyskumppaniksi ja tultuani epävarmaksi tilanteesta, päätin ottaa selvää doula-toiminnasta. Laitoin sähköpostia ensi- ja turvakodin vapaaehtoisdoulavastaavalle, jolta sain pian vastauksen. Seuraavalla viikolla hän ottikin minuun yhteyttä saatuaan minulle doulat, jotka tapasin tänään.
Jokaiselle doulan haluavalle on mahdollista saada doula, joka on ensi- ja turvakodin kouluttama vapaaehtoisesti työssä toimiva henkilö. He tekevät työtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä tuen saaminen maksa tai velvoita odottavaa äitiä mihinkään. Äidistä ei tule myöskään ensi- ja turvakodin asiakasta automaattisesti pyydettyään doulaa tuekseen tilanteeseen. Doulilla on myös vaitiolovelvollisuus, joten asioista voi keskustella luottamuksella. Myös parit voivat ottaa doulan mukaansa synnytykseen, joten itselläni tulee doulan lisäksi mukaan näillä näkymin joko poikaystäväni, äitini tai ystäväni.
Doulan tehtävänä on synnytyksessä ja tarpeen mukaan ennen sitä ja sen jälkeenkin toimia äidin ja lapsen tukena. Hän voi myös olla eräänlaisena välikätenä kätilön ja äidin välillä auttaen kivuissaan pyörivää synnyttäjää välittämään viestinsä kätilölle. Doulilla on myös tietoa luonnonmukaisista kivunlievityskeinoista, kuten erilaisista asennoista ja hierontatavoista. Koska itse toivon synnyttäväni mahdollisimman luonnonmukaisesti, koen tällaisen henkilön synnytyksessä mukana olemisen suurena etuna. Doulien itsesanoman mukaan etusijalla ovat minun toiveeni ja lapsen ja itseni hyvinvointi.
Nyt tavattuani minulle löytyneet doulat(jokainen odottaja saa kaksi doulaa, koska tällöin ainakin toinen on saavutettavissa synnytysajan koitettua) päätös tehdä pyyntö saada doula tuntui oikealta. Vaikka en koe olevani yksin odottamassa tukiverkkojeni ollessa todella vahvat, varmuus siitä että synnytyksessä on mukana henkilö joka tietää mahdollisesti minua helpottavia keinoja ja voi tarpeen mukaan tukea myös synnytyskumppaniani helpottaa loppuajan odottamista huomattavasti. Doulani ovat molemmat itsekin luomuna synnyttäneitä naisia, joten heillä on kokemusta myös luonnonmukaisesta synnyttämisestä. He myös ovat todella mukavia, avoimia ja positiivisen oloisia, joka tukee turvallista oloa synnytyksen suhteen. Olen nimittäin ollut huolissani minulle kohdalle osuvan kätilön suhtautumisesta toiveisiini(netin ja synnyttäneiden kauhukertomukset eivät ole auttaneet asiaa), joten minulle on tärkeää saada mukaan ihminen joka tukee toiveitani ja pystyy edistämään niiden toteutumista.
Yhteenvetona ensikosketus douliin oli hyvin positiivinen ja avoin. Pystyin puhumaan heille avoimesti tilanteestani ja huolistani. Toinen heistä lupautui myös tarpeen tullen tulemaan kanssani synnytysvalmennukseen niin halutessani, joten minun ei tarvitse murehtia sinnekään menemisestä yksin.
Jokaiselle doulan haluavalle on mahdollista saada doula, joka on ensi- ja turvakodin kouluttama vapaaehtoisesti työssä toimiva henkilö. He tekevät työtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä tuen saaminen maksa tai velvoita odottavaa äitiä mihinkään. Äidistä ei tule myöskään ensi- ja turvakodin asiakasta automaattisesti pyydettyään doulaa tuekseen tilanteeseen. Doulilla on myös vaitiolovelvollisuus, joten asioista voi keskustella luottamuksella. Myös parit voivat ottaa doulan mukaansa synnytykseen, joten itselläni tulee doulan lisäksi mukaan näillä näkymin joko poikaystäväni, äitini tai ystäväni.
Doulan tehtävänä on synnytyksessä ja tarpeen mukaan ennen sitä ja sen jälkeenkin toimia äidin ja lapsen tukena. Hän voi myös olla eräänlaisena välikätenä kätilön ja äidin välillä auttaen kivuissaan pyörivää synnyttäjää välittämään viestinsä kätilölle. Doulilla on myös tietoa luonnonmukaisista kivunlievityskeinoista, kuten erilaisista asennoista ja hierontatavoista. Koska itse toivon synnyttäväni mahdollisimman luonnonmukaisesti, koen tällaisen henkilön synnytyksessä mukana olemisen suurena etuna. Doulien itsesanoman mukaan etusijalla ovat minun toiveeni ja lapsen ja itseni hyvinvointi.
Nyt tavattuani minulle löytyneet doulat(jokainen odottaja saa kaksi doulaa, koska tällöin ainakin toinen on saavutettavissa synnytysajan koitettua) päätös tehdä pyyntö saada doula tuntui oikealta. Vaikka en koe olevani yksin odottamassa tukiverkkojeni ollessa todella vahvat, varmuus siitä että synnytyksessä on mukana henkilö joka tietää mahdollisesti minua helpottavia keinoja ja voi tarpeen mukaan tukea myös synnytyskumppaniani helpottaa loppuajan odottamista huomattavasti. Doulani ovat molemmat itsekin luomuna synnyttäneitä naisia, joten heillä on kokemusta myös luonnonmukaisesta synnyttämisestä. He myös ovat todella mukavia, avoimia ja positiivisen oloisia, joka tukee turvallista oloa synnytyksen suhteen. Olen nimittäin ollut huolissani minulle kohdalle osuvan kätilön suhtautumisesta toiveisiini(netin ja synnyttäneiden kauhukertomukset eivät ole auttaneet asiaa), joten minulle on tärkeää saada mukaan ihminen joka tukee toiveitani ja pystyy edistämään niiden toteutumista.
Yhteenvetona ensikosketus douliin oli hyvin positiivinen ja avoin. Pystyin puhumaan heille avoimesti tilanteestani ja huolistani. Toinen heistä lupautui myös tarpeen tullen tulemaan kanssani synnytysvalmennukseen niin halutessani, joten minun ei tarvitse murehtia sinnekään menemisestä yksin.
torstai 23. tammikuuta 2014
Tanssin kaipuu
Hyvää biisiä kuunnellessani minulla on tapana alkaa heilumaan sen mukana. Rytmi menee luihin ja ytimiin, enkä kykene pysymään paikallani. Tämä on ilmeisesti kohdallani ollut synnynnäinen ominaisuus, sillä heti opittuani seisomaan tukea vasten olin alkanut musiikin soidessa samalla hytkymään. Liekkö siis olen syntynyt tanssijaksi, mene ja tiedä. Virallisen tanssitunneilla käymisen aloitin kuitenkin vasta pari vuotta sitten.
Nyt raskaana ollessani tanssiminen on kuitenkin tuntunut vaivalloiselta. Tämä huolimatta siitä, että ajattelin alun perin ravaavani tanssitreeneissä viimeisille viikoille saakka. Tanssisaleilla nimittäin näkee tällaiseen kykeneviä ihmisiä ja ihailen heitä suuresti. Jotenkin olen silti jämähtänyt paikalleni. Toki eniten esteenä on ollut enemmänkin itse tanssikoululle raahautuminen ja siihen kuuluva käveleminen, kuin itse tanssimisen hankaluus. Viikkojen kuluessa ja mahan kasvaessa tanssiminenkin on kuitenkin alkanut tuntua liian hankalalta entiseen liikkuvuuteen verrattuna.
Harrastan katutansseja, joissa käytetään paljon keskikehon lihaksia liikkeiden hiomiseksi loppuun. Toki kehon muitakin osia käytetään koko ajan ja tanssiminen on suhteellisen kokonaisvaltaista. Tanssiin kuuluu myös nopeita alasmenoja ja lattiatason liikkeitä, jotka eivät välttämättä onnistuisi mahan kanssa sillä tahdilla kuin niiden pitäisi. Toisekseen liikkeet eivät olisi kovin turvallisia, sillä paikoittainen rähmälleen lentäminen ei ollut kovinkaan harvinaista varsinkaan breikkitunneilla. Lisäksi hyppyjä ja tärähdyksiä tulee tanssissa paljon, jotka nekään eivät tunnu kovin hyvältä ajatukselta.
Tämänhetkinen tanssimiseni onkin lähinnä jalkojen tai käsien liikuttelua ja hytkymistä. Samalla tiedostan kuitenkin senkin, että minun tulisi treenata edes jonkun verran nopeuttaakseni palautumista samaan kuntoon missä olin. Vaikka edes tiukkoja käsikulmia-ja liikkeitä, niitä voi tehdä vaikka istualtaan tietokoneen ääressä. Silti lepääminen ja laiskottelu tuntuvat vetämän enemmän puoleensa.
Toiveenani olisi vielä jonakin päivänä päästä tanssimaan ja mahdollisesti jopa kokeilemaan onneani kilpailuissa. Tanssiminen on se minun juttuni, vaikka moni muukin taiteellisen ilmaisun keino vetää minua puoleensa. Välillä tanssin unissanikin.
Voikin sanoa, että minulla on ikävä tanssimista. Vaikka en ole tanssinut kuin pullataikina, ei silti tämän mahan kanssa paljoa tanssita suosimallani tyylillä. Ehkä voisin alkaa kuitenkin pitämään mini-treenejä loikoilun ohella. Kädet todellakin tarvitsisivat vahvistusta laiskottelun jälkeen, eikä vaikka tuttingin opettelu raskausmahan kanssa olisi homma eikä mikään(varsinkin kun vatsalihaksia ja keskikehoa ei paremmin nyt käytellä). Voisinkin koittaa raahata itseni youtubeen ja etsiä vaikeita käsillä tehtäviä kuvioita opeteltaviksi, niissä kun en erityisen hyvä ole vielä ollutkaan.
Nyt raskaana ollessani tanssiminen on kuitenkin tuntunut vaivalloiselta. Tämä huolimatta siitä, että ajattelin alun perin ravaavani tanssitreeneissä viimeisille viikoille saakka. Tanssisaleilla nimittäin näkee tällaiseen kykeneviä ihmisiä ja ihailen heitä suuresti. Jotenkin olen silti jämähtänyt paikalleni. Toki eniten esteenä on ollut enemmänkin itse tanssikoululle raahautuminen ja siihen kuuluva käveleminen, kuin itse tanssimisen hankaluus. Viikkojen kuluessa ja mahan kasvaessa tanssiminenkin on kuitenkin alkanut tuntua liian hankalalta entiseen liikkuvuuteen verrattuna.
Harrastan katutansseja, joissa käytetään paljon keskikehon lihaksia liikkeiden hiomiseksi loppuun. Toki kehon muitakin osia käytetään koko ajan ja tanssiminen on suhteellisen kokonaisvaltaista. Tanssiin kuuluu myös nopeita alasmenoja ja lattiatason liikkeitä, jotka eivät välttämättä onnistuisi mahan kanssa sillä tahdilla kuin niiden pitäisi. Toisekseen liikkeet eivät olisi kovin turvallisia, sillä paikoittainen rähmälleen lentäminen ei ollut kovinkaan harvinaista varsinkaan breikkitunneilla. Lisäksi hyppyjä ja tärähdyksiä tulee tanssissa paljon, jotka nekään eivät tunnu kovin hyvältä ajatukselta.
Tämänhetkinen tanssimiseni onkin lähinnä jalkojen tai käsien liikuttelua ja hytkymistä. Samalla tiedostan kuitenkin senkin, että minun tulisi treenata edes jonkun verran nopeuttaakseni palautumista samaan kuntoon missä olin. Vaikka edes tiukkoja käsikulmia-ja liikkeitä, niitä voi tehdä vaikka istualtaan tietokoneen ääressä. Silti lepääminen ja laiskottelu tuntuvat vetämän enemmän puoleensa.
Toiveenani olisi vielä jonakin päivänä päästä tanssimaan ja mahdollisesti jopa kokeilemaan onneani kilpailuissa. Tanssiminen on se minun juttuni, vaikka moni muukin taiteellisen ilmaisun keino vetää minua puoleensa. Välillä tanssin unissanikin.
Voikin sanoa, että minulla on ikävä tanssimista. Vaikka en ole tanssinut kuin pullataikina, ei silti tämän mahan kanssa paljoa tanssita suosimallani tyylillä. Ehkä voisin alkaa kuitenkin pitämään mini-treenejä loikoilun ohella. Kädet todellakin tarvitsisivat vahvistusta laiskottelun jälkeen, eikä vaikka tuttingin opettelu raskausmahan kanssa olisi homma eikä mikään(varsinkin kun vatsalihaksia ja keskikehoa ei paremmin nyt käytellä). Voisinkin koittaa raahata itseni youtubeen ja etsiä vaikeita käsillä tehtäviä kuvioita opeteltaviksi, niissä kun en erityisen hyvä ole vielä ollutkaan.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Halut(tomuus)
Jotkut naiset kokevat seksin olevan parempaa raskausaikana. Paikat herkistyvät, mieli on rennompi ja muutenkin voi kokea olevansa tietyllä tavalla enemmän sinut itsensä kanssa. Itselläni tämä toimi ensimmäiset kuukaudet, mutta siitä eteenpäin paikat ovat olleet pikemminkin yliherkät. Jopa niin herkät, että en kykene hyväilemään itseäni limakalvojen ärsyyntyessä koskemisesta.
Poikaystäväni vetäydyttyä etäälle seksi on paikoitellen käynyt mielessä. Silti se on tuntunut prioriteettijärjestyksessä siirtyneen hyvinkin taka-alalle. Tuntuu jopa koomiselta katsoa Sinkkuelämää-jaksoja, joissa seksi on suurimpia elämän osa-alueita. Seksin saaminen ei tunnu ajankohtaiselta saatika sitten siitä erityisemmin nauttiminen. Ennemmin haluaisin vain kääriytyä lämpimään kainaloon nukkumaan.
Sinänsä tietynlainen haluttomuus verrattuna raskautta edeltäneeseen aikaan tuntuu hämmentävältä. Jo kuukauden ilman oleminen sai aikaan tikitystä päässä. Nyt kolme kuukautta ei oikein tunnu missään, vaikka mielitietyn läheisyys olisi enemmän kuin toivottua. Toisaalta on kuitenkin loogista, että halut taantuvat raskausaikana. Eihän seksin harrastamisella olisi suurtakaan biologista tarkoitusperää lapsen ollessa jo kasvamassa kohdussani. Tietyllä tavalla tila on kuitenkin turhauttava, mutta tilanteen toki ollessa se mitä se nyt on voi olla parempikin, että en koe erityisemmin tarvitsevani ruumiillisia iloja päivieni piristykseksi. Sen sijaan silittelen vain mahaani, myhäilen ja nautin elämän muista pienistä asioista.
Ylipäätään seksin harrastaminen tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen etäiseltä ajatukselta. Ennen elämän ollessa keskittynyt juuri kumppanin etsintään ja sopivuuden testaamiseen en olisi voinut kuvitella olevani nykyisessä mielentilassa. Hekumallisten päiväunien sijaan haaveilen vauvatarvikkeista ja riippukehdoista. Sopivien vaunujen löytäminen ja hankkiminen sai mieleni hyppimään riemusta useaksi viikoksi. Toki hyvällä ruualla on myös oma osansa päivähaaveissani, kuin myös kumppanini ilmestymisellä kotiovelleni anteeksipyytävänä ja omana itsenään.
Elämän heitellessä prioriteetit tuntuvat menevän aivan uuteen järjestykseen. Mutta silti voi viihdyttää itseään Sinkkuelämällä ja Puhelintytön salaisilla päiväkirjoilla, vaikka ne koomisilta saattavat tällä hetkellä tuntuakin.
Poikaystäväni vetäydyttyä etäälle seksi on paikoitellen käynyt mielessä. Silti se on tuntunut prioriteettijärjestyksessä siirtyneen hyvinkin taka-alalle. Tuntuu jopa koomiselta katsoa Sinkkuelämää-jaksoja, joissa seksi on suurimpia elämän osa-alueita. Seksin saaminen ei tunnu ajankohtaiselta saatika sitten siitä erityisemmin nauttiminen. Ennemmin haluaisin vain kääriytyä lämpimään kainaloon nukkumaan.
Sinänsä tietynlainen haluttomuus verrattuna raskautta edeltäneeseen aikaan tuntuu hämmentävältä. Jo kuukauden ilman oleminen sai aikaan tikitystä päässä. Nyt kolme kuukautta ei oikein tunnu missään, vaikka mielitietyn läheisyys olisi enemmän kuin toivottua. Toisaalta on kuitenkin loogista, että halut taantuvat raskausaikana. Eihän seksin harrastamisella olisi suurtakaan biologista tarkoitusperää lapsen ollessa jo kasvamassa kohdussani. Tietyllä tavalla tila on kuitenkin turhauttava, mutta tilanteen toki ollessa se mitä se nyt on voi olla parempikin, että en koe erityisemmin tarvitsevani ruumiillisia iloja päivieni piristykseksi. Sen sijaan silittelen vain mahaani, myhäilen ja nautin elämän muista pienistä asioista.
Ylipäätään seksin harrastaminen tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen etäiseltä ajatukselta. Ennen elämän ollessa keskittynyt juuri kumppanin etsintään ja sopivuuden testaamiseen en olisi voinut kuvitella olevani nykyisessä mielentilassa. Hekumallisten päiväunien sijaan haaveilen vauvatarvikkeista ja riippukehdoista. Sopivien vaunujen löytäminen ja hankkiminen sai mieleni hyppimään riemusta useaksi viikoksi. Toki hyvällä ruualla on myös oma osansa päivähaaveissani, kuin myös kumppanini ilmestymisellä kotiovelleni anteeksipyytävänä ja omana itsenään.
Elämän heitellessä prioriteetit tuntuvat menevän aivan uuteen järjestykseen. Mutta silti voi viihdyttää itseään Sinkkuelämällä ja Puhelintytön salaisilla päiväkirjoilla, vaikka ne koomisilta saattavat tällä hetkellä tuntuakin.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Minä ja massu
Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.
Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.
Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...
Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.
Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.
Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.
Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.
Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt.
Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.
Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...
Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.
Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.
Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.
Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.
Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Käännekohdassa
Kesän lopussa ajattelin elämäni olevan tietyllä tavalla paketissa. Vaikka jollakin tasolla tiesin, että kaikki käänteet eivät olleet vielä tulleet vastaan, uskalsin ajatella seuraavien vuosien olevan onnentäyteisiä ja toki vauvaelämäntäyteisiä.
Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.
Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.
Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.
Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.
Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.
Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.
Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.
Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.
Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.
Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.
maanantai 16. joulukuuta 2013
Julkisella paikalla mahan kanssa
Käytyäni muutaman kerran ihmisten ilmoilla ilta-aikaan mahan ollessa jo kasvanut olen löytänyt itsestäni uuden puolen. Ennen ihmisten töniminen ja muu holtiton ohittelu ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Nyt mahan varjelu tuntuu olevan koko ajan mielessä, ja illan edetessä ja ihmisten muuttuessa entistä varomattomimmaksi kädet kääriytyvät helposti mahan ympärille ikäänkuin suojaksi sisällä kasvavalle elämälle.
Maha on jollakin tapaa herkkä asia. Sen kasvaminen tuntuu vaikuttavaan jokaisen otettuun askeleeseen, varsinkin liukkaiden kelien ollessa nyt ajankohtaisia. Sitä haluaa silitellä ja sille haluaa jutella, toisinaan myös laulaa. Herätinkin kavereissani yleistä hilpeyttä silitellessäni mahaa lähes tauotta koko illan. Minkäs sitä luonnolliselle äidinvaistolleen tai miksi sitä nyt kutsuisikaan mahtaa. Hellyyden osoittaminen pienokaiselle jo nyt vain tuntuu kuuluvan asiaan.
Henkinen maha ottaa tilansa myös esimerkiksi ravintolassa ja ruokaloissa. En osaa enää vääntäytyä pienistä koloista, joista mahan kanssa saattaisimme juuri ja juuri mahtua menemään. Sen sijaan karttelen näitä ahtaita välejä ja pyrin pyytämään ihmisiä väistämään mahan tieltä, toki ystävällisesti asian aina muotoillen. Toki perjantaina humalaisen naisen ohitettua minut vessajonossa tunsin pientä katkeruutta - miten joku viitsii ohittaa vessajonossa raskaana olevan naisen, humalastaan huolimatta.
Toisaalta massu herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Viitsinkö enää tanssia täysillä tai olla seksikäs, kun maha on jo nähtävissä olevan kokoinen? Näytänkö pikemminkin koomiselta ja pahimmassa tapauksessa säälittävältä? Helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuukin muistuttaa paikoitellen neitsyt-Marian perikuvaa, kulkea hymy huulilla kädet mahan ympärillä seesteisenä äidillisyyden perikuvana. Toisaalta tekee mieli kuitenkin räväyttää toisinaan tavalla tai toisella ja olla tyylikkään nuoren äidin perikuva. Olenkin päätynyt olemaan mahdollisesti jotakin tältä väliltä, en harmauteen ja tylsyyteen verhoutunut itsensä vähättelijä mutta en yltiöpäisen seksikäs masuolentokaan. Toisaalta miesten reaktioiden näkeminen olisi hyvin jännittävää, toisaalta se tuntuisi enää vain turhalta itsetunnon pönkittämiseltä jota en muutenkaan enää kaipaa. Tiedän oman poikaystäväni pitävän mahastani yli kaiken, ja se riittää minulle.
Maha tuntuu kuitenkin rakentavan ainakin minun päähäni erilaisia oletuksia ihmisten suhtautumisesta. Toivon aina pääseväni bussiin oven läheisille paikoille, jotta en joudu vaappumaan pitkää matkaa lähtiessäni kyydistä. Tietä ylittäessäni ajattelen, että kyllä kai minulle nyt ainakin annetaan tietä tilani huomioon ottaen vaikka kulkisin liukkaan matkan hitaammin kuin rollaattorilla kulkeva mummo. Todellisuudessa mahaa ei kuitenkaan välttämättä edes huomaa paksun talvitakin läpi. Ehkä olen liian olevinani raskaana, mene ja tiedä, mutta maha tuntuu muuttavan todella käsitystäni siitä mistä ja miten minun kannattaa kulkea, taapertaa ja vaappua ja miten muiden tulisi minuun suhtautua. Hämmentävä massu.
Maha on jollakin tapaa herkkä asia. Sen kasvaminen tuntuu vaikuttavaan jokaisen otettuun askeleeseen, varsinkin liukkaiden kelien ollessa nyt ajankohtaisia. Sitä haluaa silitellä ja sille haluaa jutella, toisinaan myös laulaa. Herätinkin kavereissani yleistä hilpeyttä silitellessäni mahaa lähes tauotta koko illan. Minkäs sitä luonnolliselle äidinvaistolleen tai miksi sitä nyt kutsuisikaan mahtaa. Hellyyden osoittaminen pienokaiselle jo nyt vain tuntuu kuuluvan asiaan.
Henkinen maha ottaa tilansa myös esimerkiksi ravintolassa ja ruokaloissa. En osaa enää vääntäytyä pienistä koloista, joista mahan kanssa saattaisimme juuri ja juuri mahtua menemään. Sen sijaan karttelen näitä ahtaita välejä ja pyrin pyytämään ihmisiä väistämään mahan tieltä, toki ystävällisesti asian aina muotoillen. Toki perjantaina humalaisen naisen ohitettua minut vessajonossa tunsin pientä katkeruutta - miten joku viitsii ohittaa vessajonossa raskaana olevan naisen, humalastaan huolimatta.
Toisaalta massu herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Viitsinkö enää tanssia täysillä tai olla seksikäs, kun maha on jo nähtävissä olevan kokoinen? Näytänkö pikemminkin koomiselta ja pahimmassa tapauksessa säälittävältä? Helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuukin muistuttaa paikoitellen neitsyt-Marian perikuvaa, kulkea hymy huulilla kädet mahan ympärillä seesteisenä äidillisyyden perikuvana. Toisaalta tekee mieli kuitenkin räväyttää toisinaan tavalla tai toisella ja olla tyylikkään nuoren äidin perikuva. Olenkin päätynyt olemaan mahdollisesti jotakin tältä väliltä, en harmauteen ja tylsyyteen verhoutunut itsensä vähättelijä mutta en yltiöpäisen seksikäs masuolentokaan. Toisaalta miesten reaktioiden näkeminen olisi hyvin jännittävää, toisaalta se tuntuisi enää vain turhalta itsetunnon pönkittämiseltä jota en muutenkaan enää kaipaa. Tiedän oman poikaystäväni pitävän mahastani yli kaiken, ja se riittää minulle.
Maha tuntuu kuitenkin rakentavan ainakin minun päähäni erilaisia oletuksia ihmisten suhtautumisesta. Toivon aina pääseväni bussiin oven läheisille paikoille, jotta en joudu vaappumaan pitkää matkaa lähtiessäni kyydistä. Tietä ylittäessäni ajattelen, että kyllä kai minulle nyt ainakin annetaan tietä tilani huomioon ottaen vaikka kulkisin liukkaan matkan hitaammin kuin rollaattorilla kulkeva mummo. Todellisuudessa mahaa ei kuitenkaan välttämättä edes huomaa paksun talvitakin läpi. Ehkä olen liian olevinani raskaana, mene ja tiedä, mutta maha tuntuu muuttavan todella käsitystäni siitä mistä ja miten minun kannattaa kulkea, taapertaa ja vaappua ja miten muiden tulisi minuun suhtautua. Hämmentävä massu.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Raskaus ja paino
Ennen raskaana olemista äitiysvaateiden katseleminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Kaikki niistä olivat niin söpöjä ja hellyyttäviä, kauniisti vatsaa korostavia ja muutenkin ihania. Nyt kuitenkin itse ollessani raskaana olen huomannut suurimman osan odottavien ätien vaatteista olevan tavanomaisia ja tylsiä, ja olen kelpuuttanut vain harvat ja valitut vaatekappaleet omaan vaatekaappiini. Budjetin ollessa myös aika pieni, en ole voinut tilata jokaista haluamaani mahakolttua esimerkiksi Asokselta, vaikka joitakin melko mieleenpainuviakin malleja on tullut vastaan.
Loppupeleissä olen pärjännyt melko hyvin jo olemassa olleella vaatekaapillani. Moni vaate jota käytin ennen raskautta mahtuu minulle edelleen, vaikka kuukausia on kertynyt jo kuusi täysiaikaisesta yhdeksästä. Alennusmyyntien jo nyt alkaessa koen kuitenkin vaikeuksia hillitä tai vastapainoisesti rohkaista itseäni hankkimaan lisää vaatteita. Raskausmalleja voi turvallisin mielin tilata, mutta kannattaako minun enää hommata lisää vaatteita tuleville kuukausille? Onnekseni olin hankkinut jo edellisvuotena niin ison talvitakin, että siihen mahtuu sujuvasti kaksi ihmistä hyvällä tuurilla loppuun asti. Raskauden jälkeisestä painostani ja koostani minulla ei kuitenkaan ole kovin varmaa tietoa.
Tilastollisesti katsoen tulen todennäköisesti olemaan isompi kuin ennen raskautta. Vatsan palautuminen entiselleen vie luonnollisesti jonkun aikaa, ja se vie tilaa myös raskauden jälkeisten kuukausien vaatteissa. Toisaalta painoni on noussut hämmentävän vähän(noin 5 kiloa tai vähän alle, viikkoja on pien kasassa 28). Olin jo lähtökohtaisesti aina muodokkaamman kokoinen nuori nainen, ja vauva on tuntunut hyödyntävän erityisen tehokkaasti jo olemassaolleita rasvavarastojani. Erään kaverini mukaan kasvoni kapenevat koko ajan (terveellä, ei anorektisella tavalla kuitenkaan). Ja samalla maha kuitenkin kasvaa. Syön enemmän kuin ennen raskautta, mutta aineenvaihduntani tuntuu käyvän ainakin vielä muutaman kerran tehokkaampana kuin normaalisti. Ja vauva on mittauksissa ollut jokaisella kerralla vähän yli suositeltavan koon. Näillä näkymin luonnollisemmalta tuntuisikin, että olisin raskauden jälkeen pienempi kuin ennen sitä.
Jotenkin tämä tuntuu hämmentävältä. Raskaudenhan pitäisi 'pilata keho', lihottaa, venyttää ja tehdä siitä muhkea ja epämuodostunut. Toisaalta olen miettinyt voisiko vähäinen painonnousuni johtua osittain myös lihasteni pienenemisestä. Harrastuksiini ennen raskautta kuului esimerkiksi breakdance, jossa lihakset joutuvat suhteelliseen armottomaan rasitukseen. Kuukausien mennessä eteenpäin tanssiminen ja erityisesti kyseinen tanssimuoto ovat kuitenkin jääneet lähes olemattomiin. Tulossa taitaakin olla suhteellisen tehokas kuntotreeni tulevalle kesälle, jotta pääsen takaisin lähtökuntoon. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin liian huono lihaskunto rajoittamassa omaa, varsinkin tanssillista, tekemistä.
Joillekin on toisaalta käynyt raskauden suhteen niin, että he ovat odotuskuukausien jälkeen yllättäneet itsensä lähempänä nk. ihannepainoaan kuin ennen sitä. Vaikka tapaukset ovat suhteellisen harvinaisia, en olisi kovin yllättynyt jos minulle näin sattuisi käymään. En enää tunne pakonomaista tarvetta laihduttaa ja olla laiha tai pienikokoisempi, haluan vain olla hyvässä kunnossa joka mahdollistaa monipuolisen touhuamisen. Ja sitä olin ennen raskauttakin, puntarin muka-liian-isoista-lukemista huolimatta. Tätä painoani on syynätty jo alle kouluikäisestä lähtien, ja tuntuukin että liika syynääminen oli saanut päähäni läski-lukon, jonka perusteella aloin ajatella olevani lihava ja lihoinkin aikoinaan ylipainoiseksi asti. Jokainen terkkari- ja neuvolakäynti muodostui painajaisenomaiseksi 'katsoppas nyt kuinka lihava olet tältä käyrältä'-tapaamiseksi, joiden myötä lihoin entisestään. En edes syönyt kovin epäterveellisesti.
Nyt neuvolassa jälleen ravatessani olenkin huomannut syynäämisen ja lihomiseni välillä psykologisen yhteyden. Ihmisen mielentila tuntuu vaikuttavan vahvasti tämän kehonkoostumukseen ja itsetuntoon. Painoni vahtiminen ja muistuttelu olemattomista vääristä elämäntavoista alkoi jo ollessani täysin normaalikokoinen lapsi. Olin kuitenkin asteen verran normaalin yläpuolella, johtuen täysin raskasluisista geeneistäni. Jos näkisitte minusta kuvan tuolta ajalta, että uskoisi että olisin ollut lainkaan ylipainoinen. Tämä oli kuitenkin liikaa neuvolatädin mielestä, joka sanoi minun olevan ylipainoinen ja suositteli täysmaidon juomisen lopettamista. Pelästyin, enkä vieläkään juo kuin vettä ruokajuomanani. Kaikki tämä johti koko peruskoulun ja lukioonkin puolelle jatkuneeseen painosta muistutteluun ja terveellisten ruokatapojen tuputtamiseen. Vaikka en erityisen epäterveellisesti edes syönytkään, tunnuin silti lihovan jo pienimmästäkin ylimääräisestä ruuasta.
Rehellisesti voin edelleenkin sanoa, että kukaan ei usko minun todella painavan niin paljoa kuin puntari minulle näyttää. Näytän käytännössä helposti 15 kiloa pienemmältä kuin lukemani on. Neuvolatätimme ei ole onneksi kiinnittänyt painooni oikeastaan lainkaan huomiota, johtuneeko se sitten muuten terveestä olemuksestani ja runsaista liikunnallisista harrastuksistani. Ja koska painoni on kivunnut hyvin hitaasti, ei tarvetta ole ollutkaan muistuttaa asiasta vieläkään. Neuvolatätimme on myös suurinpiirtein samaa ikäluokkaa jota itsekin olen, joten sekin saattaa toki vaikuttaa asiaan. Ehkä koulutus on parantunut liikaan painonkehitykseen keskittyneestä syynäämisestä tärkeämpiin asioihin keskittyvämpään suuntaan.
Liekkö siis myös tosiaan tunnelukon tajuaminen ja kohtaaminen vaikuttanut nykyisen painoni kehittymiseen. Olen joutunut kohtaamaan uudelleen vuosien takaisen traumani ja päästänyt siitä pikkuhiljaa irti. Työssä oleville neuvolatädeille voisikin muistuttaa, että lapselle ei ehkä kannata sanoa tämän olevan liian painava. Se usein johtaa vain itsetunnon huononemiseen ja mahdolliseen syömishäiriöön suuntaan tai toiseen. Painosta voisi puhua vaikka vanhemman kanssa ilman lapsen läsnäoloa tilanteen ja trauman välttämiseksi. Toki jos lapsen paino on todella myös nähtävissä tämän terveyttä vaarantavana tekijänä, voi olla syytä muistuttaa myös lasta terveellisestä syömisestä. Puntari kuitenkaan harvoin kertoo koko totuutta ja liika lukemien tuijottaminen ei tee muuta kuin lisää huonon itsetunnon omaavia nuoria, jotka syövät liikaa tai liian vähän.
Saa nähdä minkä kokoinen sitä ensi kesänä on. Enemmän toivon painon putoamisen sijaan kuitenkin hyvää palautumista, tervettä ja iloista lasta ja kykyä tanssia täysillä ja enenevissä määrin. Nykyisen kokoisella vatsalla kun ei enää näinä kuukausina pahemmin kikkailla.
Loppupeleissä olen pärjännyt melko hyvin jo olemassa olleella vaatekaapillani. Moni vaate jota käytin ennen raskautta mahtuu minulle edelleen, vaikka kuukausia on kertynyt jo kuusi täysiaikaisesta yhdeksästä. Alennusmyyntien jo nyt alkaessa koen kuitenkin vaikeuksia hillitä tai vastapainoisesti rohkaista itseäni hankkimaan lisää vaatteita. Raskausmalleja voi turvallisin mielin tilata, mutta kannattaako minun enää hommata lisää vaatteita tuleville kuukausille? Onnekseni olin hankkinut jo edellisvuotena niin ison talvitakin, että siihen mahtuu sujuvasti kaksi ihmistä hyvällä tuurilla loppuun asti. Raskauden jälkeisestä painostani ja koostani minulla ei kuitenkaan ole kovin varmaa tietoa.
Tilastollisesti katsoen tulen todennäköisesti olemaan isompi kuin ennen raskautta. Vatsan palautuminen entiselleen vie luonnollisesti jonkun aikaa, ja se vie tilaa myös raskauden jälkeisten kuukausien vaatteissa. Toisaalta painoni on noussut hämmentävän vähän(noin 5 kiloa tai vähän alle, viikkoja on pien kasassa 28). Olin jo lähtökohtaisesti aina muodokkaamman kokoinen nuori nainen, ja vauva on tuntunut hyödyntävän erityisen tehokkaasti jo olemassaolleita rasvavarastojani. Erään kaverini mukaan kasvoni kapenevat koko ajan (terveellä, ei anorektisella tavalla kuitenkaan). Ja samalla maha kuitenkin kasvaa. Syön enemmän kuin ennen raskautta, mutta aineenvaihduntani tuntuu käyvän ainakin vielä muutaman kerran tehokkaampana kuin normaalisti. Ja vauva on mittauksissa ollut jokaisella kerralla vähän yli suositeltavan koon. Näillä näkymin luonnollisemmalta tuntuisikin, että olisin raskauden jälkeen pienempi kuin ennen sitä.
Jotenkin tämä tuntuu hämmentävältä. Raskaudenhan pitäisi 'pilata keho', lihottaa, venyttää ja tehdä siitä muhkea ja epämuodostunut. Toisaalta olen miettinyt voisiko vähäinen painonnousuni johtua osittain myös lihasteni pienenemisestä. Harrastuksiini ennen raskautta kuului esimerkiksi breakdance, jossa lihakset joutuvat suhteelliseen armottomaan rasitukseen. Kuukausien mennessä eteenpäin tanssiminen ja erityisesti kyseinen tanssimuoto ovat kuitenkin jääneet lähes olemattomiin. Tulossa taitaakin olla suhteellisen tehokas kuntotreeni tulevalle kesälle, jotta pääsen takaisin lähtökuntoon. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin liian huono lihaskunto rajoittamassa omaa, varsinkin tanssillista, tekemistä.
Joillekin on toisaalta käynyt raskauden suhteen niin, että he ovat odotuskuukausien jälkeen yllättäneet itsensä lähempänä nk. ihannepainoaan kuin ennen sitä. Vaikka tapaukset ovat suhteellisen harvinaisia, en olisi kovin yllättynyt jos minulle näin sattuisi käymään. En enää tunne pakonomaista tarvetta laihduttaa ja olla laiha tai pienikokoisempi, haluan vain olla hyvässä kunnossa joka mahdollistaa monipuolisen touhuamisen. Ja sitä olin ennen raskauttakin, puntarin muka-liian-isoista-lukemista huolimatta. Tätä painoani on syynätty jo alle kouluikäisestä lähtien, ja tuntuukin että liika syynääminen oli saanut päähäni läski-lukon, jonka perusteella aloin ajatella olevani lihava ja lihoinkin aikoinaan ylipainoiseksi asti. Jokainen terkkari- ja neuvolakäynti muodostui painajaisenomaiseksi 'katsoppas nyt kuinka lihava olet tältä käyrältä'-tapaamiseksi, joiden myötä lihoin entisestään. En edes syönyt kovin epäterveellisesti.
Nyt neuvolassa jälleen ravatessani olenkin huomannut syynäämisen ja lihomiseni välillä psykologisen yhteyden. Ihmisen mielentila tuntuu vaikuttavan vahvasti tämän kehonkoostumukseen ja itsetuntoon. Painoni vahtiminen ja muistuttelu olemattomista vääristä elämäntavoista alkoi jo ollessani täysin normaalikokoinen lapsi. Olin kuitenkin asteen verran normaalin yläpuolella, johtuen täysin raskasluisista geeneistäni. Jos näkisitte minusta kuvan tuolta ajalta, että uskoisi että olisin ollut lainkaan ylipainoinen. Tämä oli kuitenkin liikaa neuvolatädin mielestä, joka sanoi minun olevan ylipainoinen ja suositteli täysmaidon juomisen lopettamista. Pelästyin, enkä vieläkään juo kuin vettä ruokajuomanani. Kaikki tämä johti koko peruskoulun ja lukioonkin puolelle jatkuneeseen painosta muistutteluun ja terveellisten ruokatapojen tuputtamiseen. Vaikka en erityisen epäterveellisesti edes syönytkään, tunnuin silti lihovan jo pienimmästäkin ylimääräisestä ruuasta.
Rehellisesti voin edelleenkin sanoa, että kukaan ei usko minun todella painavan niin paljoa kuin puntari minulle näyttää. Näytän käytännössä helposti 15 kiloa pienemmältä kuin lukemani on. Neuvolatätimme ei ole onneksi kiinnittänyt painooni oikeastaan lainkaan huomiota, johtuneeko se sitten muuten terveestä olemuksestani ja runsaista liikunnallisista harrastuksistani. Ja koska painoni on kivunnut hyvin hitaasti, ei tarvetta ole ollutkaan muistuttaa asiasta vieläkään. Neuvolatätimme on myös suurinpiirtein samaa ikäluokkaa jota itsekin olen, joten sekin saattaa toki vaikuttaa asiaan. Ehkä koulutus on parantunut liikaan painonkehitykseen keskittyneestä syynäämisestä tärkeämpiin asioihin keskittyvämpään suuntaan.
Liekkö siis myös tosiaan tunnelukon tajuaminen ja kohtaaminen vaikuttanut nykyisen painoni kehittymiseen. Olen joutunut kohtaamaan uudelleen vuosien takaisen traumani ja päästänyt siitä pikkuhiljaa irti. Työssä oleville neuvolatädeille voisikin muistuttaa, että lapselle ei ehkä kannata sanoa tämän olevan liian painava. Se usein johtaa vain itsetunnon huononemiseen ja mahdolliseen syömishäiriöön suuntaan tai toiseen. Painosta voisi puhua vaikka vanhemman kanssa ilman lapsen läsnäoloa tilanteen ja trauman välttämiseksi. Toki jos lapsen paino on todella myös nähtävissä tämän terveyttä vaarantavana tekijänä, voi olla syytä muistuttaa myös lasta terveellisestä syömisestä. Puntari kuitenkaan harvoin kertoo koko totuutta ja liika lukemien tuijottaminen ei tee muuta kuin lisää huonon itsetunnon omaavia nuoria, jotka syövät liikaa tai liian vähän.
Saa nähdä minkä kokoinen sitä ensi kesänä on. Enemmän toivon painon putoamisen sijaan kuitenkin hyvää palautumista, tervettä ja iloista lasta ja kykyä tanssia täysillä ja enenevissä määrin. Nykyisen kokoisella vatsalla kun ei enää näinä kuukausina pahemmin kikkailla.
perjantai 6. joulukuuta 2013
Yksin tai kaksin, minä ja Vaabeli itsenäisyyspäivänä
Itsenäisyyspäivä. Olen mussuttanut kasan pipareita maidon kera katsoen välillä lastenohjelmia ja lempisarjojani netistä. Olo on ollut vähän voipunut eilisen ulkonakäymisen jälkeen, jonka aikana pääsin toteamaan että tuleva jälkikasvumme ei perusta bassosta sen mennessä TODELLA luihin ja ytimiin. Tämä huolimatta siitä, että itse pysyin täysin rauhallisena.
Pieniä epämiellyttäviä tuntemuksia olen nimittäin alkanut pitää lapsemme mielipiteenilmaisun keinoina, niitä kun on tullut juuri sellaisissa tilanteissa joissa jokin on ollut jollakin tavalla vialla. Tämä esimerkiksi aikaisin aamulla meluisassa tilassa sekä tosiaan nyt baarissa basson alkaessa takoa todella suurella äänellä koko kehoa. Perinteisen kyseiseen aikaan sijoittuvan jumppahetken sijaan Vaabeli tuntui vain olevan paikallaan, liekkö sitten metelistä järkyttyneenä pysähtynyt aloilleen. Näillä viikoilla masuasukkien on nimittäin tutkittu jo kuulevan ääniä ja tunnistavan niitä.
Onneksi kotiin pääseminen ja rauhallinen jutustelu tuntui kuitenkin auttavan, enkä itsekään hätääntynyt missään vaiheessa. Kotiin lähdimme jo yhden jälkeen viimeisen bussin lähdön ollessa tarpeeksi lähellä. Kokemus sai kuitenkin minut ymmärtämään, että seuraavien kuukausien aikana en kyseisenkaltaisiin tapahtumiin enää voi ottaa osaa, sillä en halua traumatisoida lastani jo ennen tämän syntymää. Ehkä Vaabeli oppii arvostamaan muhevia bassorytmejä vähän vanhempana, niinkuin äiti ja isäkin. Tanssisalin kaiuttimien pauke tai kotona luukutettu räppi ei ole onneksi saanut samanlaista mahatunnetta aikaan.
Koska olen lähiaikoina viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen alkanut näitä 'yksinolemisen' aikoja kaksinolemisina. Yhteys mahassa kasvavaan naperoon on syventynyt huomattavasti ja minut voi yllättää julkiseltakin paikalta hyräilemässä, laulamassa tai juttelemassa mahalleni kuin minkäkin vajaamielisen. Jutteluun liittyy usein luonnollisesti mahan silittelyä, jota teen koko ajan, jos vain mahdollista, entistä enemmän.
En tiedä kuvittelenko, mutta olen kokenut myös elämäämme laskeutuneen sielun luonteenpiirteiden tulleen jollakin tasolla esiin. Liian kovan metelin sietämättömyys on eräs näistä tilanteista. Samoin aikaiset aamuherätykset. Vaikka olen tuntenut vauvan liikkeet jo niin aikaisesta vaiheesta kuin mahdollista Vaabelin kehityksen kannalta on, eivät ne vieläkään ole olleet kivuliaita vaan pikemminkin lempeitä. Joku voisi tähän toki sanoa, että 'kyllä ne siitä pahenevat, katsoppas vaan'. Jollakin tapaa koen silti sisälläni kasvavan elämän olevan suhteellisen rauhallinen ja lempeä tapaus. Kyseessä ei taida myöskään olla mikään härppimisen ja huomion keskipisteenä olemisen perikuva, sillä jokaisella ultrakerralla sekä neuvolatädin kuunnellessa sydänääniä on Vaabeli kääntänyt itsensä toiseen asentoon kestettyään tökkimistä tarpeeksi. Ultrakäynneillä sellaiseen asentoon, josta tutkijoiden on ollut mahdotonta ottaa edustavaa sivuprofiilikuvaa. Ilmeisesti jälkikasvullamme on luonnetta osata sanoa ei tilanteessa josta hän ei pidä. Tätä pidän kylläkin vain hyvänä asiana(vaikka viimeistään 20 vuoden päästä saatan olla hetkittäin aivan toista mieltä).
Piparipaketin lähestyessä loppuaan ja mantelimaidon jo loputtua taidan vielä etsiä jotakin jännää katseltavaa netti-tv:n ihmeellisestä maailmasta. Uusin Glee, Greyn Anatomia ja Niko Lentäjän poika on tullut jo katsottua, viimeinen jatkuva tippa linssissä. Hämmentävää, kuinka paljon herkemmäksi sitä muuttuukaan hormonien vaikutuksesta. Ja välistä voi selata vauvanvaatesivuja ja sisustusvermeitä, vaikka mihinkään ei tällä hetkellä varaa olekaan. Onneksi joululahjoja ei kummemmin tarvitse olla hankkimassa.
Pieniä epämiellyttäviä tuntemuksia olen nimittäin alkanut pitää lapsemme mielipiteenilmaisun keinoina, niitä kun on tullut juuri sellaisissa tilanteissa joissa jokin on ollut jollakin tavalla vialla. Tämä esimerkiksi aikaisin aamulla meluisassa tilassa sekä tosiaan nyt baarissa basson alkaessa takoa todella suurella äänellä koko kehoa. Perinteisen kyseiseen aikaan sijoittuvan jumppahetken sijaan Vaabeli tuntui vain olevan paikallaan, liekkö sitten metelistä järkyttyneenä pysähtynyt aloilleen. Näillä viikoilla masuasukkien on nimittäin tutkittu jo kuulevan ääniä ja tunnistavan niitä.
Onneksi kotiin pääseminen ja rauhallinen jutustelu tuntui kuitenkin auttavan, enkä itsekään hätääntynyt missään vaiheessa. Kotiin lähdimme jo yhden jälkeen viimeisen bussin lähdön ollessa tarpeeksi lähellä. Kokemus sai kuitenkin minut ymmärtämään, että seuraavien kuukausien aikana en kyseisenkaltaisiin tapahtumiin enää voi ottaa osaa, sillä en halua traumatisoida lastani jo ennen tämän syntymää. Ehkä Vaabeli oppii arvostamaan muhevia bassorytmejä vähän vanhempana, niinkuin äiti ja isäkin. Tanssisalin kaiuttimien pauke tai kotona luukutettu räppi ei ole onneksi saanut samanlaista mahatunnetta aikaan.
Koska olen lähiaikoina viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen alkanut näitä 'yksinolemisen' aikoja kaksinolemisina. Yhteys mahassa kasvavaan naperoon on syventynyt huomattavasti ja minut voi yllättää julkiseltakin paikalta hyräilemässä, laulamassa tai juttelemassa mahalleni kuin minkäkin vajaamielisen. Jutteluun liittyy usein luonnollisesti mahan silittelyä, jota teen koko ajan, jos vain mahdollista, entistä enemmän.
En tiedä kuvittelenko, mutta olen kokenut myös elämäämme laskeutuneen sielun luonteenpiirteiden tulleen jollakin tasolla esiin. Liian kovan metelin sietämättömyys on eräs näistä tilanteista. Samoin aikaiset aamuherätykset. Vaikka olen tuntenut vauvan liikkeet jo niin aikaisesta vaiheesta kuin mahdollista Vaabelin kehityksen kannalta on, eivät ne vieläkään ole olleet kivuliaita vaan pikemminkin lempeitä. Joku voisi tähän toki sanoa, että 'kyllä ne siitä pahenevat, katsoppas vaan'. Jollakin tapaa koen silti sisälläni kasvavan elämän olevan suhteellisen rauhallinen ja lempeä tapaus. Kyseessä ei taida myöskään olla mikään härppimisen ja huomion keskipisteenä olemisen perikuva, sillä jokaisella ultrakerralla sekä neuvolatädin kuunnellessa sydänääniä on Vaabeli kääntänyt itsensä toiseen asentoon kestettyään tökkimistä tarpeeksi. Ultrakäynneillä sellaiseen asentoon, josta tutkijoiden on ollut mahdotonta ottaa edustavaa sivuprofiilikuvaa. Ilmeisesti jälkikasvullamme on luonnetta osata sanoa ei tilanteessa josta hän ei pidä. Tätä pidän kylläkin vain hyvänä asiana(vaikka viimeistään 20 vuoden päästä saatan olla hetkittäin aivan toista mieltä).
Piparipaketin lähestyessä loppuaan ja mantelimaidon jo loputtua taidan vielä etsiä jotakin jännää katseltavaa netti-tv:n ihmeellisestä maailmasta. Uusin Glee, Greyn Anatomia ja Niko Lentäjän poika on tullut jo katsottua, viimeinen jatkuva tippa linssissä. Hämmentävää, kuinka paljon herkemmäksi sitä muuttuukaan hormonien vaikutuksesta. Ja välistä voi selata vauvanvaatesivuja ja sisustusvermeitä, vaikka mihinkään ei tällä hetkellä varaa olekaan. Onneksi joululahjoja ei kummemmin tarvitse olla hankkimassa.
torstai 5. joulukuuta 2013
Isyyskriisi
Raskaus on pitkälti, tai oikeastaan täysin, naiseen ja hänen muutokseensa keskittyvää aikaa. Naisen keho muuttuu, mielialat heittelehtivät ja koko elämä tuntuu mullistuvan kaiken tämän myötä. Miehen oletetaan pitävän naista kuin kukkaa kämmenellä, olevan tämän tukena muutoksessa ja kuin itsestään muuttuvan isäksi mahankasvua seuratessa.
Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.
Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.
Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.
Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.
Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.
Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.
Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.
Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.
Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.
Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.
Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.
Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.
Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.
Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Puolivälipyykkiä
Kestää yhdeksän kuukautta, että lapsi kehittyy kahden ihmisen sukusoluista oikeaksi, eläväksi olennoksi joka on valmis syntymään maailmaan. Nyt jo tämän ajan puolivälin ollessa takana on tämä aika tuntunut tähän mennessä jo jonkunmoiselta matkalta. Ei, en ole vielä hurahtanut vaatekauppojen tarjoamiin mahdollisuuksiin vauva-osastolla, vaikka olen niitä ennenkuulumattomalla innokkuudella kierrellytkin. Tietyt asiat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle ja jotakin uutta on tullut tilalle, vaikka se ei aina omien toiveiden mukaista ole ollutkaan.
Öissä juokseminen on jäänyt oikeastaan lähes olemattomiin. Ennen kävin ulkona ystävieni kanssa melkein joka viikonloppu. Nykyisin en oikein jaksa edes harkita menemistä ulos perjantaina, sillä olen aamuherätyksen jälkeen liian väsynyt olemaan hereillä neljään. Viimeistään yhden aikaan silmäluomeni eivät enää yksinkertaisesti pysy auki. Samantyyppinen rytminmuutos on tullut myös aamuihini. Poikkeuksetta silmäni rävähtävät auki yhdeksän maissa, olin sitten nukkunut tarpeeksi tai en. Välillä anon kehoani nukahtamaan vielä, mutta pääsen korkeintaan seesteiseen horrostilaan. Toki vakituisella parisuhteella on ollut osansa asiaan ja kotona oleminen on tuntunut mainiolta monina iltoina. Toisaalta tämä viikonloppu itsekseen ollessani osoitti, että yksinkään uusi unirytmini ei ole sen kummoisempi.
Mitä vakituiseen parisuhteeseen lisäksi tulee, ei libidoni enää valitettavasti ole entisellään. Limakalvot eivät kestä suurta rasitusta eikä ajatteluni pyöri enää itse asian ympärillä kovinkaan paljoa. Tilalle on tullut vauvaintoilua ja mahafiilistelyä. Lisäksi kyseinen ominaisuus on tarttunut ilmeisesti toiseenkin osapuoleen, sillä mieskin tykkää pääasiassa silitellä mahaa ja pesäytyä. Tästä voimme päätellä jotakin naisen hormonitoiminnan voimakkuudesta. Limakalvojen toimintaan koitan nyt vaikuttaa mustaherukansiemenöljyllä ja maitohappobakteereilla. Innolla tuloksia odotellen...
Kävelemisestä on tullut ajoittain tuskien taival. Vaikka tätä taapertamista nykyisin muistuttavaa liikuntamuotoa suositellaankin raskaana oleville naisille, on omalla kohdallani käveleminen aiheuttanut kipuilua ja ilmeisesti harjoitussupistuksia jo suhteellisen varhaisesta vaiheesta alkaen. Tanssiminenkaan ei tunnu mahassa niin pahalta kuin kilometrin mittainen kävelymatka. Pahimmillaan kipuilu on aamuisin kouluun lähtiessä, ja se alkaa yleensä asteltuani asunnoltani noin 50 metriä ulkoilmassa. Ilmeisesti tuleva jälkikasvumme ei pidä lenkkeilystä, liekkö siis äitiinsä tullut. Kivun lievittämiseksi joudun kulkemaan pääasiassa kuin etana konsanaan tai vaihtoehtoisesti pysähtymään ajoittain täysin. Lyhyisiinkin matkoihin saakin varata vähintään kaksinkertaisen ajan entiseen verrattuna.
Mielialojen looginen hallitseminen on usein lähes mahdotonta. Viime viikon vikisin lähes kokonaan, samoin meinasi käydä sitä edeltävällä viikolla muuton ja sen myötä tulleen stressin mukana. Kyyneleet tuntuvat olevan herkemmässä, oli sitten kyse romanttisesta elokuvasta tai pienestä pettymyksestä. Ja tämä erityisesti miehekkeen ollessa kuuloetäisyydellä. Ilmankos taisi kyseinen herra kaivata omaa aikaa viime viikolla. Josta toki seurasi, mitäs muutakaan kuin, lisää vikinää ja vollotusta. En ihmettele yhtään parisuhdeongelmista kärsivien määrää raskausaikana. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen testi, joka varmistaa onko miehestä todella jälkikasvunsa huolehtijaksi ja katsomaan hermoheikon naisen perään tulevaisuudessakin.
Monet puhuvat raskauden aikaisista käsittämättömistä ruoka-ainehimoista. Itselläni nämä ovat olleet niinkin kamalia kuin esimerkiksi salaatti ja raejuusto. Lisäksi rahka kuului suosikkeihini jokunen viikko sitten. Tällä hetkellä eniten puoleensa vetäviä ovat erinäiset hedelmät ja appelsiinimehu. Olenkin vitsaillut kasvattavani mahassani jonkun sortin dieetti-intoilijaa tai urheilijaa, sillä himoitsemani ruuat eivät tule kovinkaan usein esille samassa tilassa olevien naisten himo-keskusteluissa. Lisäksi lakritsi vetää minua puoleensa ajoittain, mutta luettuani tutkimuksesta jonka mukaan se tyhmentää mahassa kasvavaa otusta olen (pääosin) päättänyt jättää kyseisen herkun väliin. Joinakin päivinä olen mennyt kauppaan himoamatta yhtään mitään, jolloin saatan pyöriä hyllyjen välissä tietämättömänä pitkänkin tovin. Ainoa huono puoli tässä on hyörintää seuraava yllättävä nälkä, josta tietenkin seuraa mitäs muutakaan kuin vikinää ja kitinää. Ruoka-ajoista saakin olla huolehtimassa kuin kasvattaisi lasta jo nyt, mutta entisen äitin huolehtimisen sijasta saakin itse olla pikkuhiljaa se äiti joka tätä äitiäkin on ruokkimassa.
Raskaana olevan naisen keho koetaan usein pyhäksi ja mystiseksikin. Omaan pyhättööni olen kieltämättä hyvin mieltynyt. Tunnen olevani entistä enemmän sinut kroppani kanssa, ja seurailen sen muuttumista vähintään yhtä suurella ihailulla kuin miespuoliskoni. Mahani hiplailu taitaakin olla yhteinen uusi lempiharrastuksemme. Isänpäivälahjaksi otatin kaverillani niinkutsuttuja mahakuvia, joissa keikistelen aamutakissa ja alusvaatteissa. Tilanne ei tuntunut kovinkaan jännittävältä ja lopputulos oli oikein kaunis. Henkilölle, joka on nuorempana hävennyt kehoaan hyvinkin paljon, on tällainen täysi sinuus itsensä kanssa melkoinen saavutus. Toki aikaisemmin itsetuntoni oli noussut jo huimaksi, mutta nyt koen itseni melkoiseksi ihanuudeksi. Tämä huolimatta siitä, että tällaista asennetta ei suomalaisessa kulttuurissa kovin hyvällä katsota. Mutta mielestäni ihmisiä pitäisikin opettaa rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin he ovat.
Toisaalta kehossa on toki välillä ne inhottavatkin puolet. Mahan ja lantion lisäksi myös rinnat tuntuvat toisina päivinä hyvin hämmentäviltä ja jopa kirveleviltä. Vääränlainen yöpaita tai vähänkin liian likaiset rintaliivit tuntuvat vaikuttavan asiaan. Asiaa ei auta se, että rinnat myös erittävät alustavia nesteitään jo nyt. Toki omalla kohdallani hyvin pienissä erissä.
Mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea vielä on luvassa. Pian pääsen tilaamaan sitä ihka-ihanaa äitiyspakkausta ja vouhottamaan sen sisällön kanssa. Menin tänään jopa tilaamaan ensimmäisen vauvanvaatteenkin, jos kahta kirpputorilta löytämääni kestovaippaa ei lasketa. Mutta joka tapauksessa, enää alle 18 viikkoa laskettuun aikaan.
Öissä juokseminen on jäänyt oikeastaan lähes olemattomiin. Ennen kävin ulkona ystävieni kanssa melkein joka viikonloppu. Nykyisin en oikein jaksa edes harkita menemistä ulos perjantaina, sillä olen aamuherätyksen jälkeen liian väsynyt olemaan hereillä neljään. Viimeistään yhden aikaan silmäluomeni eivät enää yksinkertaisesti pysy auki. Samantyyppinen rytminmuutos on tullut myös aamuihini. Poikkeuksetta silmäni rävähtävät auki yhdeksän maissa, olin sitten nukkunut tarpeeksi tai en. Välillä anon kehoani nukahtamaan vielä, mutta pääsen korkeintaan seesteiseen horrostilaan. Toki vakituisella parisuhteella on ollut osansa asiaan ja kotona oleminen on tuntunut mainiolta monina iltoina. Toisaalta tämä viikonloppu itsekseen ollessani osoitti, että yksinkään uusi unirytmini ei ole sen kummoisempi.
Mitä vakituiseen parisuhteeseen lisäksi tulee, ei libidoni enää valitettavasti ole entisellään. Limakalvot eivät kestä suurta rasitusta eikä ajatteluni pyöri enää itse asian ympärillä kovinkaan paljoa. Tilalle on tullut vauvaintoilua ja mahafiilistelyä. Lisäksi kyseinen ominaisuus on tarttunut ilmeisesti toiseenkin osapuoleen, sillä mieskin tykkää pääasiassa silitellä mahaa ja pesäytyä. Tästä voimme päätellä jotakin naisen hormonitoiminnan voimakkuudesta. Limakalvojen toimintaan koitan nyt vaikuttaa mustaherukansiemenöljyllä ja maitohappobakteereilla. Innolla tuloksia odotellen...
Kävelemisestä on tullut ajoittain tuskien taival. Vaikka tätä taapertamista nykyisin muistuttavaa liikuntamuotoa suositellaankin raskaana oleville naisille, on omalla kohdallani käveleminen aiheuttanut kipuilua ja ilmeisesti harjoitussupistuksia jo suhteellisen varhaisesta vaiheesta alkaen. Tanssiminenkaan ei tunnu mahassa niin pahalta kuin kilometrin mittainen kävelymatka. Pahimmillaan kipuilu on aamuisin kouluun lähtiessä, ja se alkaa yleensä asteltuani asunnoltani noin 50 metriä ulkoilmassa. Ilmeisesti tuleva jälkikasvumme ei pidä lenkkeilystä, liekkö siis äitiinsä tullut. Kivun lievittämiseksi joudun kulkemaan pääasiassa kuin etana konsanaan tai vaihtoehtoisesti pysähtymään ajoittain täysin. Lyhyisiinkin matkoihin saakin varata vähintään kaksinkertaisen ajan entiseen verrattuna.
Mielialojen looginen hallitseminen on usein lähes mahdotonta. Viime viikon vikisin lähes kokonaan, samoin meinasi käydä sitä edeltävällä viikolla muuton ja sen myötä tulleen stressin mukana. Kyyneleet tuntuvat olevan herkemmässä, oli sitten kyse romanttisesta elokuvasta tai pienestä pettymyksestä. Ja tämä erityisesti miehekkeen ollessa kuuloetäisyydellä. Ilmankos taisi kyseinen herra kaivata omaa aikaa viime viikolla. Josta toki seurasi, mitäs muutakaan kuin, lisää vikinää ja vollotusta. En ihmettele yhtään parisuhdeongelmista kärsivien määrää raskausaikana. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen testi, joka varmistaa onko miehestä todella jälkikasvunsa huolehtijaksi ja katsomaan hermoheikon naisen perään tulevaisuudessakin.
Monet puhuvat raskauden aikaisista käsittämättömistä ruoka-ainehimoista. Itselläni nämä ovat olleet niinkin kamalia kuin esimerkiksi salaatti ja raejuusto. Lisäksi rahka kuului suosikkeihini jokunen viikko sitten. Tällä hetkellä eniten puoleensa vetäviä ovat erinäiset hedelmät ja appelsiinimehu. Olenkin vitsaillut kasvattavani mahassani jonkun sortin dieetti-intoilijaa tai urheilijaa, sillä himoitsemani ruuat eivät tule kovinkaan usein esille samassa tilassa olevien naisten himo-keskusteluissa. Lisäksi lakritsi vetää minua puoleensa ajoittain, mutta luettuani tutkimuksesta jonka mukaan se tyhmentää mahassa kasvavaa otusta olen (pääosin) päättänyt jättää kyseisen herkun väliin. Joinakin päivinä olen mennyt kauppaan himoamatta yhtään mitään, jolloin saatan pyöriä hyllyjen välissä tietämättömänä pitkänkin tovin. Ainoa huono puoli tässä on hyörintää seuraava yllättävä nälkä, josta tietenkin seuraa mitäs muutakaan kuin vikinää ja kitinää. Ruoka-ajoista saakin olla huolehtimassa kuin kasvattaisi lasta jo nyt, mutta entisen äitin huolehtimisen sijasta saakin itse olla pikkuhiljaa se äiti joka tätä äitiäkin on ruokkimassa.
Raskaana olevan naisen keho koetaan usein pyhäksi ja mystiseksikin. Omaan pyhättööni olen kieltämättä hyvin mieltynyt. Tunnen olevani entistä enemmän sinut kroppani kanssa, ja seurailen sen muuttumista vähintään yhtä suurella ihailulla kuin miespuoliskoni. Mahani hiplailu taitaakin olla yhteinen uusi lempiharrastuksemme. Isänpäivälahjaksi otatin kaverillani niinkutsuttuja mahakuvia, joissa keikistelen aamutakissa ja alusvaatteissa. Tilanne ei tuntunut kovinkaan jännittävältä ja lopputulos oli oikein kaunis. Henkilölle, joka on nuorempana hävennyt kehoaan hyvinkin paljon, on tällainen täysi sinuus itsensä kanssa melkoinen saavutus. Toki aikaisemmin itsetuntoni oli noussut jo huimaksi, mutta nyt koen itseni melkoiseksi ihanuudeksi. Tämä huolimatta siitä, että tällaista asennetta ei suomalaisessa kulttuurissa kovin hyvällä katsota. Mutta mielestäni ihmisiä pitäisikin opettaa rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin he ovat.
Toisaalta kehossa on toki välillä ne inhottavatkin puolet. Mahan ja lantion lisäksi myös rinnat tuntuvat toisina päivinä hyvin hämmentäviltä ja jopa kirveleviltä. Vääränlainen yöpaita tai vähänkin liian likaiset rintaliivit tuntuvat vaikuttavan asiaan. Asiaa ei auta se, että rinnat myös erittävät alustavia nesteitään jo nyt. Toki omalla kohdallani hyvin pienissä erissä.
Mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea vielä on luvassa. Pian pääsen tilaamaan sitä ihka-ihanaa äitiyspakkausta ja vouhottamaan sen sisällön kanssa. Menin tänään jopa tilaamaan ensimmäisen vauvanvaatteenkin, jos kahta kirpputorilta löytämääni kestovaippaa ei lasketa. Mutta joka tapauksessa, enää alle 18 viikkoa laskettuun aikaan.
maanantai 12. elokuuta 2013
Tahdissa.
Katselin keväällä ystäväni kanssa lastenvaatteita sekatavarakaupassa. Pienten morsiusmekkojen kohdalla sain kuin enteen. En ikinä ole pahemmin kärsinyt vauvakuumeesta tai fiilistellyt lastenvaatteita, paitsi mitä nyt sneakerifriikkinä kenkäosastolla. Jostakin syystä pikkutyttöjen mekot saivat minun pääni nyt täysin pyörälle. Vaikka eihän minulla edes ollut miestä tai tilaa ja aikaa aloittaa lisääntymistä tässä elämänvaiheessani. Olin vasta hakeutumassa kouluun tulevaksi syksyksi. Siksi naurahdinkin tunteelle samalla tuntien kuitenkin jotakin olevan tulossa.
Teki mieli huutaa ja raivota. Mielialani heitti häränpyllyä kuin murrosikäisenä, eikä ruokahalunikaan ollut täysin ennallaan. Olin vasta tullut yhteen miehen kanssa, jonka olin toki voinut jo kauan nähdä lasteni isänä, jostakin kumman syystä nyt niin pääsi lopultakin käymään. Raskaustestin näytettyä positiivista olimme onnellisia, ja kuin ihmeen kautta olin minäkin täysin tyyni ja seesteinen. Edessä tulisi olemaan yksi elämiemme suurimmista käännekohdista eikä minua edes pelottanut.
Olimme jo puhuneet siitä, kuinka mies halusi jäädä kotiin jos tällainen tilanne sattuisi ja saisin jatkaa opintojani rauhassa. Tanssimistakaan en voinut ajatella jättäväni. Mutta ehkä edessä on uuden elämän alku. Tulossa voi olla kirjoituksia, joita löytyy joka toisesta mammablogista. Toisaalta haluan ja toivon pääseväni jakamaan ajatuksia, jotka eivät välttämättä vastaa yleistä linjaa kotiäitien valloittamilla foorumeilla. Arvostan naisia jotka haluavat ja kykenevät jäämään kotiin, mutta itse en koe itseäni sellaiseksi. Toki hormonaalisten muutosten tullessa eteeni jää nähtäväksi, miten kaikessa lopulta käy. Elämä on matka ja uuden elämän kasvaminen sisällä on ihmeellistä aikaa.
Teki mieli huutaa ja raivota. Mielialani heitti häränpyllyä kuin murrosikäisenä, eikä ruokahalunikaan ollut täysin ennallaan. Olin vasta tullut yhteen miehen kanssa, jonka olin toki voinut jo kauan nähdä lasteni isänä, jostakin kumman syystä nyt niin pääsi lopultakin käymään. Raskaustestin näytettyä positiivista olimme onnellisia, ja kuin ihmeen kautta olin minäkin täysin tyyni ja seesteinen. Edessä tulisi olemaan yksi elämiemme suurimmista käännekohdista eikä minua edes pelottanut.
Olimme jo puhuneet siitä, kuinka mies halusi jäädä kotiin jos tällainen tilanne sattuisi ja saisin jatkaa opintojani rauhassa. Tanssimistakaan en voinut ajatella jättäväni. Mutta ehkä edessä on uuden elämän alku. Tulossa voi olla kirjoituksia, joita löytyy joka toisesta mammablogista. Toisaalta haluan ja toivon pääseväni jakamaan ajatuksia, jotka eivät välttämättä vastaa yleistä linjaa kotiäitien valloittamilla foorumeilla. Arvostan naisia jotka haluavat ja kykenevät jäämään kotiin, mutta itse en koe itseäni sellaiseksi. Toki hormonaalisten muutosten tullessa eteeni jää nähtäväksi, miten kaikessa lopulta käy. Elämä on matka ja uuden elämän kasvaminen sisällä on ihmeellistä aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

