Aika tuntuu menevän omalla painollaan. Samalla hitaasti ja varmasti, mutta samalla äärimmäisen nopeasti. Laskettuun aikaan on enää reilu kuukausi, ja se tuntuu omalla tavallaan hämmentävältä.
Olen pesäytynyt viimeiset kolmisen kuukautta itsekseni. Kaksion nurkissa lojuu yhtä sun toista tulevaan perheenlisäykseen viittaavaa, vaikka vauvanvarusteet eivät olekaan vieneet kaikkea tilaa. Vaunujen, turvakaukalon ja jättimäisen Nalle Puh-pehmolelun seasta löydän onneksi vielä itsenikin ja kaiken omaisuuteni joka ei liity tulevaan perheenlisäykseen.
9 kuukautta on suhteellisen pitkä aika. Vielä pari kuukautta sitten äitiys tuntui etäiseltä ja jännittävältä ajatukselta luonnollisuuden lisäksi, nyt tunne on muuttunut pikkuhiljaa entistä enemmän itsestään selväksi. Huomaan äitiyden heräävän myös esimerkiksi ostoksilla, sillä kiinnitän huomiota erilaisiin tuotteisiin niiden lapsenomaisuuden ja kiinnostavien värien perusteella ikiaikaisen ajattomuuden ja harmonian sijaan.
On jännittävää ajatella, että kahden kuukauden kuluttua minä todellakin olen äiti. Tietyllä tapaa olen sitä jo nyt, sillä kohdussani kasvava elämä on jo pituudeltaan lopullista luokkaansa jos internetin tarjoamaan tietoon on uskominen. Hän tuntuu olevan myös aikaisempaa huomattavasti aktiivisempi, liikkuvan melkein vuorokaudenajasta riippumatta ja ilmoittavan olemisestaan entistä selkeämmin potkuin. Myös tunteellinen puoleni on vatsaa kohtaan hoivaava ja suojeleva ja odotan innolla pääseväni näkemään millainen otus on saanut alkunsa minusta ja mielitietystäni.
Toki synnytyksen läheisyys tuo myös mukanaan erilaisia mietintöjä, erityisesti liittyen synnytykseen. En halua tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa, mutta ajatukseni päästä synnyttämään pienempään sairaalaan on vahvistunut, varsinkin jos synnytys joudutaan käynnistämään kuten äitini tapauksessa. Lääkinnällinen käynnistäminen on usein kivuliasta ja pitkään kestävää, ja toivon uusien luonnollisempien kehitettyjen keinojen mahdollistavan siltä välttymisen. Usein yliopistollisten sairaaloiden kiire ja aikataulutus kuitenkin rajoittavat synnyttämismahdollisuuksia, joten pienempään sairaalaan pääseminen voisi antaa mahdollisuuden luonnollisempaan rytmiin. Kyseisessä pienemmässä sairaalassa on perehdytty erityisesti luonnollisiin menetelmiin ja annetaan myös mahdollisuus synnyttää veteen, joka kuulostaa paremmalta kuin hyvältä.
Olen kuitenkin valmistautunut henkisesti myös mahdolliseen yliopistollisessa sairaalassa synnyttämiseen. Isäni puolella korkea verenpaine on johtanut aivoverenvuotoon synnytyksen yhteydessä, joten vointiani on tärkeää tarkkailla huolellisesti ennen ja jälkeen synnytyksen. Toisaalta verenpaineeni on ainakin tähän asti ollut ihannelukemissa, joten ainakaan vielä aihetta suurempaan huoleen ei ole ollut. Kehon tiet ovat kuitenkin toisinaan tuntemattomat, joten koitan suhtautua kaikkeen tulevaan rauhallisesti ja luottavaisin mielin.
Onnekseni olen saanut jo kyyditys- ja synnytysseuratarjouksia useammalta taholta. Halutessani pääsen siis mahdollisesti jopa vaihtamaan seuralaistani lennossa. Vaikka pyörinkin mahan kanssa kotonani pääasiallisesti kahdestaan, en ehdi potea suurtakaan yksinäisyyttä auttavien käsien ollessa puhelinsoiton päässä. Aivan kuin en odottaisi lasta yksin, vaikka lapsen isä jatkaa edelleen puhelimen kiinni pitämistä ja erillään olemista.
Tulevia sairaala- ja neuvolakäyntejä odotan etenkin sen suhteen, että pääsisin kuulemaan missä asennossa vauva mahtaa olla. Vaikka sanotaan, että vauvan asennon voi tuntea vatsan läpi en osaa jotenkin itse määritellä varmasti kaverin pään sijaintia selkeistä liiketuntemuksista huolimatta. Illalla nukkumaan mennessäni toinen vatsan puolikas voi olla enemmän kohollaan kuin toinen, mutta jonkun ajan kuluttua liike voi tuntua toiselta puolelta vatsaa. Nyt liike tuntuu vuorotellen molemminpuolin, joka toisaalta voisi viitata siihen että jalat sojottaisivat lupaavasti taivasta kohti. Mene ja tiedä sanon minä, mutta varmemman ja asiantuntevamman arvion jälkeen pyrin kyllä telepaattisesti ohjaamaan vauvaa oikeampaan asentoon tarpeen mukaan. Hyvässä lykyssä vauva toki on jo pää maata kohti ja asettuu asemiin entistä paremmin tulevan kuuden viikon kuluessa.
Raskausvaivoistani voisin mainita sen verran, että jollakin tasolla odotettavissa ollut selkäkipu on lopultakin alkanut. Olen kärsinyt ilmeisesti yliliikkuvasta selästä jo ennen raskautta, joten selkäkipujen ilmeneminen vasta nyt on ollut eräänlainen helpotuskin. Toisaalta se on ollut myös ihme, sillä olen ollut hyvin laiska vetreyttämään selkääni erilaisin lihaskuntoliikkein ja suunnittelemani joogakin on jäänyt hyvin vähäisiin kertoihin. Selän nyt ilmoitettua itsestään olisi ehkä oikea aika vetää joogamatto pussista ja ottaa harjoitus osaksi elämää edes pari kertaa viikossa. Myös selkälihasliikkeiden kevyt tekeminen voisi auttaa asiaan. Olisi kuitenkin mukavaa kyetä tavoittelemaani luonnolliseen synnytykseen kipuilun ja makaamisen sijaan, varsinkin jos se johtuisi vain omasta laiskuudestani ja selkäni laiminlyönnistä.
Opiskelu on alkanut tuntua tietyllä tasolla astetta raskaammalta. Kirjallisia ja muita tehtäviä on vielä paljon tekemättä ennen todellista äitiyslomalle jäämistä. Haluan saada suurimman osan tämänvuotisista opinnoistani tehtyä, jotta voisin jatkaa opiskelua juohevasti oman ryhmäni mukana myös tulevana syksynä. Toisaalta lapseni saattaa rajoittaa osallistumistani, riippuen täysin hänen temperamentistaan ja muusta olemuksestaan, mutta ainakin opintojen suorilta jatkamiseen olisi olemassa mahdollisuus jos saan melkein kaikki tämän vuoden kurssit suoritettua jo nyt. Jätin jo yhden kirjallisen perusopintokurssin väliin väsymykseni takia, mutta pyrin tekemään loput kaavailemani opinnot ennen maaliskuun alkua. Tuleva viikonloppu taitaakin mennä ainakin puolittain kirjojen ja kirjoittamisen lomassa, vaikka levätäkin pitää toki muistaa. Ilman riittäviä yöunia en jaksaisi kuitenkaan. Huomenna olisi luvassa salipalloilun ensimmäinen tunti, josta ajattelin urhoollisesti selvitä, jos en muuten niin palloillen salin reunalla tehden muistiinpanoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti