Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.
Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.
Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...
Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.
Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.
Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.
Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.
Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti