Tutteja oraville!

Toissailtana en löytänyt yhtään tuttia makuuhuoneestamme. Kaikki olivat jemmautuneet pitkin poikin saavuttamattomiin, joten päädyinkin yöunien kohdalla yllättävään ratkaisuun. Koska poikani on hyvin ymmärtävää sorttia, totesin oravien käyneen hakemassa tutit poikasilleen. Poika kun alkoi itse olla jo niin iso, ettei niitä enää välttämättä tarvitsisi. 'Pärjäisitkö jo ilman tuttia?' Vastauksesi sain myöntyvän 'No joo' tyyppisen vastauksen hymähdyksen muodossa ja hiljattain taaperoksi kasvanut pikkumies nukahtikin lopulta oravalauluun ja selänhierontaan.

Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.

Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.

Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.

Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.

Parikuukautisen tarpeelliset tavarat

Pari kuukautta vauvan kanssa on opettanut paljon, myös vauvan tarpeista. Kuten yleensä, minäkin hankin jo raskausaikana tarpeelliseksi kokemiani tarvikkeita. Joitakin olisi pitänyt hankkia toisten sijaan, joten ajattelin purkaa kokemuksiani. Josko niistä olisi vaikka hyötyä jollekin, vaikka jokainen lapsi ja äiti on varmasti erilainen ja tarvitsee erilaisia vermeitä arjessa selviämiseen.


Vaunut ja turvakaukalo
Koettu äärimmäisen tarpeelisiksi ja pakollisiksi. Hyvä lisähankinta meillä olevaan pakettiin olisi vielä adapteri, jolla kaukalo asennetaan vaunuihin kopan tilalle. Tällä tavalla esimerkiksi kulkeminen juna-asemalle julkisen liikenteen turvin mummolaan menoa varten kävisi näppärästi ja ilmaiseksi. Toisinaan myös kaupassa tämä olisi näppärä vaihtoehto ostoskärryihin tungetulle kaukalolle, varsinkin kun käytössämme oleva Emmaljungan First Class 0+ on kooltaan suhteellisen tilaa vievä. Saimme sen kuitenkin ilmaiseksi, joten en valita, varsinkaan kun vauva tuntuu viihtyvän kaukalossa erittäin hyvin. Myös Emmaljungan City Cross- vaunut Citykopalla ovat toimineet mainiosti, sillä ne kulkevat helposti myös metsäpoluilla ja erinäisten kynnysten yli ja pysyvät tukevasti pystyssä myös kaahailevan bussikuskin kyydissä. Kooltaan vaunut ovat toki hiukan massiiviset, mutta liikkuvuudeltaan onneksi ketterät. Vaunujen tavarakori on ainoa suuri miinus. Se on vamistettu kankaasta, joten epäilen sen pettävän alta ennemmin tai myöhemmin.

Kantoliina
Kantoliina on kohdallamme jäänyt harmillisen vähälle käytölle. Liina nimittäin unohtui vanhempieni luokse ja on pysynyt siellä käynneistämme huolimatta. Trikooliina on nimittäin melko kuuma verme ja poika tykkää ojennella selkäänsä vähän väliä. Toki hän myös nukkuisi liinassa mielellään, joten aion ottaa sen käyttöön heti seuraavalla mummolakäynnillämme. Vaunujen ollessa äärimmäisen näppärä väline julkisilla paikoilla(myös ilmaisen liikkumisen takia) vauvan kanniskelu kaupunkireissulla on jäänyt vielä kokeilematta. Yliopistolla käydessä liina osoittautui näppäräksi, sillä vauvaa oli helppo tyynnytellä ja tarkkailla eivätkä vaunut olleet mukana viemässä kaikkea tilaa. Säiden kuumetessa mieleni tekisi toisaalta hankkia kevyempi liina. Ja jos merkit pitävät paikkansa, ei vauvani tule kovin kuumassa liinassa edes viihtymään. Vaunuissakin oleminen teki nimittäin helteellä tiukkaa lämpötilan noustua vain vähän liian korkeaksi, joten hiostavassa liinassa liikkuminen ei todennäköisesti tule onnistumaan. Ehkä siis hankinkin suosiolla kudotun hengittävän liinan, jotta pysymme molemmat tyytyväisinä sitä käyttäessämme.

Riippukehto
Lukemani perusteella pienen riippukeinun mallinen Amazonasin Koala vaikutti oikein mainiolta kapistukselta. Poika viihtyikin siinä mainiosti pari ensimmäistä elinviikkoaan. Hän alkoi kuitenkin pian  ojentamaan itseään venyttäen samalla selkäänsä kaarelle, joten jokainen nukkumistuokio keinussa keskeytyi unissaan tapahtuvaan venyttelyyn. Selkä on nimittäin varmasti melko hankalaa oikoa täysin keinun selkää kaarelle tukevan ominaisuuden johdosta, varsinkin kun kyseessä on kuukauden ikäinen pieni ihminen. Keinu odottaakin nurkassa edelleenmyymistä, jollekin esimerkiksi koliikista kärsivälle tai selän oikaisemista inhoavalle vauvalle keinu on varmasti mitä parhain keksintö.

Kumikirahvi
Sophie-kirahvista on tullut pojan eräs lempileluista hänen tullessa pikkuhiljaa esineiden tarttumis- ja hampaiden tekemisikään. Alaientä on ilmiselvästi alkanut kutittaa ja luonnonkumisen kirahvin järsiminen on ollut ilmisevästi erittäin hauskaa puuhaa. Vielä kun oppisi itse hallitsemaan kätensä niin, että se kirahvi päätyisi sinne suuhun ilman äidin apua...

Tutit ja tuttipullot
Otin tutin käyttöön pojan ollessa viikon ikäinen. Se onkin mainio väline esimerkiksi tissiraivareiden yllättäessä. Alunperin en ollut varma, ottaisinko tuttia käyttöön mutta en jaksaisi itse toimia tutin korvikkeena. Tuttipuloja en ole suoranaisesti hankkinut, sillä äitini osti kaksi lasista tuttipulloa sairaalan myymälästä synnytyspäivänäni. Lisäksi sain kaksi vastaavaa pulloa eräältä sukulaismummulta. Olen kokenut perinteiset lasipullot äärimmäisen näppäriksi lisämaitoa annettaessa, sillä ne lämpenevät helposti ja kuuman juoksevan veden alla tai vesihauteessa eikä niistä irtoa maidon sekaan mitään ylimääräistä. Määrällisesti pari tuttipulloa on toiminut ihan hyvin, sillä nyt ne tulee ainakin pestyä jokaisen käytön jälkeen. Toki olen harkinnut jonkun korkillisen pullon ostamista matkoja varten ja nyt esimerkiksi MAM on alkanut valmistaa myös lasisia tuttipulloja. Nokkapulloksi olen ajatellut hankkia teräksisen pullon, jotta se kestää kovimmatkin iskut.

Rintapumppu
Rintapumppu olisi kannattanut hankkia jo odotusaikana. Se olisi helpottanut rintojen riittävän maidontuotannon aikaansaamista jo kotiinpaaamisen jälkeen. Poika kun ei jaksa lupsuttaa puoliteholla maitoa tuottavaa tissiä oikein yhtään. Hankin pumpun vasta viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tissillä onkin alettu viihtyä pidempiä aikoja, vaikka imetysasennoissa saakin taituroida kerran toisensa jälkeen. Päädyin hankkimaan Philipsin käsikäyttöiden Avent-pumpun, sillä sain sen edullisesti käytettynä Siivouspäivän puistokirppikseltä. Malli on toiminut mielestäni hyvin ja ollut helppokäyttöinen.

Leikkimatto
Ajattelin leikkimattojen kaarineen olevan täysin turhia vehkeitä. Riittäisihän lapselle viihdykkeeksi lähellä hääräilevä äiti, joka kävisi väliä höpöttämässä yhtä sun toista. Huomasin kuitenkin jo vaunuihin ripustetun nallekarhun saavansa niin paljon huomiota osakseen, että olen alkanut ajatella toisin. Lelukaarista roikkuvat lelut voisivat kehittää esineitä kohti kurottautumista ja motorista hallintaa nopeammin kuin kotihommia lähistöllä väkertelevä äiti. Vauva saisi helpommin viihdytettyä itse itseään ja pötköttelisi samalla turvallisella ja puhtaalla alustalla lattiatasossa. Nyt kun vain löytyisi se ihana ja kohtuuhintainen leikkimatto, haikailemani mallit kun meinaavat olla kalliita käytettyinäkin(esimerkiksi SkipHopin härpäkkeet vetävät puoleensa, tuo mielenkiinnon vienyt nallekin kun on kyseisen firman tekele ja ollut yksi harvoista mielenkiinnon herättäneistä leluista jo ennen kuukauden ikää).

Vau-kirjan jäsenyys ja ensimmäiset paketit
Ajattelin ensin jättäväni tilauksen vain ensimmäiseen ilmaispakettiin. Päädyinkin perumaan ensimmäisen kuukauden paketin, mutta toisen paketin unohdin perua. Paketin sisältö ihastutti esikoistani niin kovasti, että nyt olen päättänyt pysyä jäsenenä ainakin jonkun aikaa ja ottaa myös seuraavan paketin ilolla vastaan. Edellisen paketin pehmeä kirja, kissahelistin ja kovakantinen Eetu-kirjakin kun ovat kaikki kiinnittäneet pojan huomion ja saaneet aikaan niin hymyjä kuin tiukkaa tarkkailua ja tutkimistakin. Toki aion lukea myös oikeita(toisin sanoen esimerkiksi Tove Janssonin muumeja ja Harry Pottereita) kirjoja, mutta ilahduttaa häntä myös hänen käsiinsä sopivilla kirjoilla.

Katkeroituva ämmä

Olen pursunut iloa uudesta elämästä ja sen ihastelusta. Hymyillyt jokaiselle vastaantulijalle. Ollut muutenkin käsittämättömän positiivinen tilanteeseen nähden.

Pikkuhiljaa jokin on alkanut kuitenkin nyppiä. En tiedä onko kyse siitä, että pykäämäni ihme määrittelee melko pitkälti elämäni kulun. Aluksi olin vain sitä mieltä, että niin sen tässä tilanteessa kuuluukin olla ja se tuntuu oikealta ja hyvältä. En sitten tiedä, ovatko muiden päivittelyt pienen lapsen hoidon raskaudesta saaneet minut näkemään ne huonotkin puolet. 'Muista ottaa omaa aikaa' on yksi näistä. Ikään kuin vauvasta alias vaivasta tarvitsisi lomaa. Jostakin syystä ajatukseni ovat kuitenkin näiden muistutteluiden jälkeen kääntyneet tähän suuntaan.

En jaksaisi kuunnella vauvan  itkua. Poikani itkee aika vähän, ajallisesti itku kuitenkin sijoittuu pääasiallisesti rinnasta syömisen yhteyteen. Lähes poikkeuksetta jokainen syöntihetki keskeytyy tai loppuu täysin suunnattoman karjunnan saattelemana. Toisina kertoina pitää siirtyä loppuajaksi pulloon ja toisina taas hetken rauhoittuminen imeskellen tuttia(josta ei edes tule maitoa...) auttaa keskittymään syömiseen uudelleen. Ja joskus vain nukahdetaan tutti suussa jääden vajaamahaiseksi. Tästä seuraa liian hitaasti nousevaa painoa, joka riistää äidin hermoja liiankin kanssa. Ilmeisesti poikani onkin mukavuudenhaluinen tissin suhteen: maitoa tulisi tulla paljon ja tasaisesti. Tänään ostinkin rintapumpun stimuloinnin lisäämiseksi. Kaveri kun ei tule tyhjentämään tissejä kovinkaan varmasti kovin montaa kertaa viikossa, ainakaan ilman tolkutonta kikkailua ja säätämistä.

Syöminen viekin kaikkine vinkeineen melko kohtuuttoman paljon aikaa. Toki ehdin väleissä juuri ja juuri tyhjentää tiskikonetta, pestä vaippapyykkiä ja muutenkin räpeltää niin helposti kaaoksen muodon ottavaa kotiani. Todellisuudessa kotonani ei edes vallitse pahakaan kaaos, mutta hormonimuutokset haluaisivat kaiken olevan just eikä melkeen.

Joka tapauksessa alan asteittain katkeroitua. Toki päässäni soivat myös omat rallini 'minusta ei pitänyt tulla yksinhuoltajaäitiä' ja uniin tunkeutuva ilmeisesti entinen mies antavat koko hommaan oman ihanan twistinsä. Alan pikkuhiljaa löytää itseni hehkeän äidin sijasta katkeran ämmän rajan tuolta puolen. Päässäni liikkuu arvostelevia ja katkeria ajatuksia, kuten aina kun itsetuntoni ropisee vauhdilla alas.

Tiedän kyllä toki mitä tarvitsisin: vähintään yhdet tanssitreenit viikossa. Valitettavasti aikataulukin on alkukesästä sen sorttinen, että en ole menossa ohjatuille tunneille. Pitää siis vain järjestää aikaa itselleen. Sitten kaikki on toivonmukaisesti taas paremmin.

(tietokoneen näppäimistön nikkoileva L-painike ei auta mutuen yhtään asiaa...)

Pitkän tauon takana on lapsensaamisen ihanuus

Kuten arvata saattaa, reilun kuukauden sisällä ehtii tapahtua paljon. Luonnollisesti tässä tapauksessa se paljon on uuden elämän saattaminen masusta maailmaan ja yöunien vaihtuminen imetystuokioiksi unitauoilla. Ja joka kerta kun äiti on juuri alkanut näpytellä tekstiä imetyksen lomassa, on lapsi päättänyt alkaa ähräämään tai nukahtaa(eikä tämäkään kerta näytä olevan poikkeus).

Sain aikalailla sellaisen synnytyksen kuin halusin. Aluksi pääsin vesiammeeseen ja olo oli kuin kylpyläreissulla. Tuskaisimpien tuntien ajaksi kohdalle osui lisäksi kätilö, joka oli toiselta ammatiltaan vyöhyketerapeutti. Kaikki meni paremmin kuin hyvin, vaikka tikattavilta repeämiltä ei vältyttykään. Kuuden minuutin ponnistusvaiheella tämä ei sinänsä ole ihme, mutta onneksi väliliha säilyi kuitenkin ehjänä. Tuloksena oli terve poikavauva, johon tämä äiti ihastui heti kuten melkein kaikki kaverin jo tavanneet. 

Äitinä oleminen on tuntunut hämmentävän luonnolliselta. En ole pelännyt lapseni menevän rikki ja imettämisenkään suhteen en antanut periksi, vaikka sairaalan hoitajilla meinasikin olla välillä kohtuuton kiire asian suhteen. Ensimmäisen kakkavaipan jälkeen vaipanvaihtokaan ei tunnu enää missään ja harsontaittelukin onnistuu mainiosti jopa auton takapenkillä. 

Olemme olleet Vaabelin kanssa pääosin maalla tuoreiden isovanhempien hoteissa. Tuore isukki ei ole ottanut edelleenkään yhteyttä, vaikka kuulikin asiasta pari päivää pojan syntymän jälkeen. Tämä on saanut minut epäilemään myös toisia isovanhempia, sillä tämän asteinen sairastuminen juontaa helposti juurensa lapsuuteen. Myös miehekkeen isän outo käytös on saanut minut pitämään turvaväliä, ihan vaan kaiken varalta. Mieluummin varon liikaa kuin kadun, etten luottanut merkkeihin joita oli nähtävissä. 

Vaabelilla ja minulla on onneksi kaikki hyvin. Vaikka yösyötöt väsyttävätkin ja nukahdan usein vauva tissistä roikkuen, on maailmaan pykäämäni uusi elämä ihmeellistä ihmeellisempi otus. Kaveri on perinyt piirteitä paljon minun suvustani, joten silmiin tuijottelu ei johda alituiseen alullepanijan ikävöimiseen vaan ainoastaan pojan ihasteluun. Kolmeviikkoinen kaveri kun tuijottelee jo aktiivisesti silmiinkin ja seurusteleekin jo jossakin määrin. Hän tuntuu myös ymmärtävän paljon hänelle kerrottuja asioita, jo sairaalassa nukkumaanmenokin onnistui äidin selitettyä olevansa väsynyt ja tuijotteluajan olevan päivällä. Toki tieteellisillä tutkimuksilla on todistettu vauvojen ymmärtävän vain äänenpainoja, mutta uskon vakaasti lapseni olevan vanha sielu ja ymmärtävä ihminen jo nyt. Sen verran syvyyttä hänen silmissään on.