Ajattelin, että en sen kummemmin odottelisi synnytyksen käynnistystä. Meditoisin, tekisin kouluhommia ja nauttisin olostani.
Noh, mitäs teenkään. Odotan. En nyt sentään vimmatun stressaantuneena ja paineisena mutta kyllästyneenä ja passiivisena. Eikö jotain voisi jo tapahtua? Voisivatko kuukautiskipumaiset möngerrykset muuttua jo supistuksiksi? Voisiko lapsi päättää jo syntyä, jotta minulla olisi tekemistä?
Olisihan minulla toisaalta tekemistä. Tenttikirjojen lukemista, vauvanhoitopöydän laittamista ja esseiden kirjoittelua. Ei silti tunnu kiinnostavan kuin maata sohvalla, katsoa sarjoja, syödä, nukkua ja odottaa.
Yksin synnytyksen käynnistymisen odottaminen on suorastaan puuduttavaa. Tekisi mieli vaikka lähteä lenkille, mutta terve järki sanoo että ehkä minun ei ihan itsekseni kannata, varsinkin kun tiet ovat edelleen paikoitellen äärimmäisen liukkaita. Miehen kanssa puuhastelu voisi olla hyvin paljon mukavampaa kuin yksinään jumittaminen ja odottaminen. Hän on jopa laittanut puhelimen päälle, mutta yllättäen mitään ei ole edelleenkään kuulunut. En jaksa enää itkeä tai masennellakaan, olo on vain että hohhoijaa, pitihän tämä arvata, ihan sama.
Kaverini viihdyttävät minua noin joka toinen päivä, ainakin pari tuntia kerrallaan. Kämpästä ulos seuraan pääseminen tuntuu kuin lottovoitolta, vaikka nautinkin pitkistä yö(tai pikemminkin aamu-)unistani ja stressittömästä olotilastani. Huomenna olisivat luvassa erään ystäväni valmistujaiset, joihin oli toivottuna myös juhlavampi pukukoodi. Ajattelin ottaa viimeisiä iloja irti edes asteen verran juhlavasta äitiysmekostani(puuvillatrikoinen hennesin alennusmyyntilöytö, joka on kerännyt mukavasti nukkaa navan ympärille hankautumisen seurauksena), vaikka normaalikoon juhlavaatteet herättävätkin jo kaipuuta tonkiessani vaatevarastojani. Ne eivät kuitenkaan mahdu päälleni millään ilveellä, joten mentävä on sillä mitä on saatavilla. Onneksi koruilla ja kengillä voi aina pelastaa melkein asun kuin asun.
Kaikenkaikkiaan kuitenkin sairaalalaukkukin on jo melko pitkälti pakattu, ensimmäiseksi hankitut synnytysherkut jo syöty ja korvattu halvalla Lidlin suklaalevyllä ja periaatteessa jäljellä olevilla hedelmillä, vauvan kotiintuomisvaatteet vaippoineen kaikkineen on pakattu valmiiksi turvakaukaloon ja muut tarvittavat listattu selkeästi nopeaa keräämistä varten. Niin ja kehto on edelleen valmiina eikä hoitotason kasaaminen ja järkkäily tule kovin kauaa viemään. Joten syntyä saa, jos jo uskaltaa maailmaan iloisena tupsahtaa, lallallaa plaa plaa plaa.
Ehkä menen nukkumaan, ennenkuin täytän blogini loppuraskauden suomalla hormoneiden tehostamalla kirjallisella lahjakkuudella...
Tekstistä voi huomata, että viimeisimpänä iltalukemisenani ja kirjoittamisen inspiroijanani toimii tällä hetkellä Bridget Jones.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yksin mahan kanssa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yksin mahan kanssa. Näytä kaikki tekstit
lauantai 8. maaliskuuta 2014
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Kevät
Olen aina ollut enemmän syys- kuin kevätihmisiä. Tuoreen kasvavan ruohon tuoksu on tuntunut nenässäni enemmän sonnan kuin elämän hajulle ja muutenkin sulavan luonnon aromit ovat olleet mielikuvissani lähempänä biojäteastiaa, kuin elämään puhkeamista ja uutta kasvukautta. Syksyinen ihana lämpö, viimeiset aurinkoiset päivät ja ruskan kauneus ovat tuntuneet paljon viehättävämmiltä vaihtoehdoilta. Tähän on varmasti toki vaikuttanut myös keväinen niiskuttamiseni allergioiden suhteen, jonka olen toki saanut pitkälti hallintaan osteopatian ja lääkkeiden poisjättämisen myötä.
Tänä keväänä kaikki tuntuu olevan toisin. Kevätaurinko, pilkistelevä nurmikko ja sen lievästi mielenkiintoinen haju suorastaan piristävät mieltä masentamisen sijaan. Jokin tuntuu herättäneen minussa pienen kevätihmisen täysin mystisistä syistä, joita en itsekään täysin ymmärrä vaikka samalla toki tajuan siihen luonnollisen syyn. Kannanhan sisälläni kevään lasta, jonka tulisi syntyä näinä lumen sulamisen päivinä kevätauringon loisteessa.
Vaabeli ei ole tuntunut pitävän erityisemmin talven viimasta ja pakkasesta kramppien iskiessä pahimpien pakkasten aikaan aina ulos ulko-ovesta astuessani. Nyt hän on kuitenkin tuntunut viihtyvän kohdun pohjalla, toki valmistautuen samalla debyyttiinsä kevyiden kuukautiskipumaisten olotilojen ja nykytanssimaisen liikehdinnän lomassa. Keväinen aurinko ikäänkuin herättelee meitä molempia eloon. Päiväkävelyt aurinkoisessa kevätsäässä ihan vain huvikseen ilman syytä eivät ole kuitenkaan vielä vetäneet puoleensa.
Kevätauringon säteisiin ja valoon herääminen tuntuvat kuitenkin äärimmäisen voimaannuttavilta. Välillä yllätän itseni fiilistelemästä kevään tulemista niin paljon, että miehekkeen edelleen ollessa etäällä yhteydenottojen ulottamattomissa se vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä. Kai olen oppinut jotakin Eckhart Tollen Läsnäolon voimasta, vaikka en sitä kokonaan jaksanut edes lukea. Tai sitten olen vain oppinut niin paljon itsestänikin, etten anna suurienkaan murheiden painaa päälle hyvien asioiden ollessa tilanteessa aivan yhtä läsnä.
Onnekseni voin sanoa, että sisälläni kasvava lapsi on saanut alkunsa rakkaudesta. Hän ei ole väkisellä väännetty tai pitkälle suunniteltu yksilö, mutta rakkaudella alulle laitettu otus jota oli jollakin tasolla toivottu jo pitkään. Ja vaikka toinen alullepanija kamppaileekin tällä hetkellä omien ongelmiensa kanssa tuloksena kykenemättömyys odotukseen osallistumiseen, lapsen tuleminen tuntuu vain ja ainoastaan oikealta. En osaisi kuvitella kenenkään muun olevan se toinen osapuoli, jonka kanssa tähän on päädytty, tilanteesta huolimatta.
Toki toivon lapsen isän virkoavan kevään myötä, hänkin kun on keväällä syntynyt lapsi. Ja vaikka välillämme ja hänellä itsellään on edessä vielä paljon setvittäviä asioita, uskallan tietyssä määrin luottaa tulevaan. Asioilla kun on tapana järjestyä, kuten hänkin sen sanoisi. Ja vaikka edessäni olisi elämä kahdestaan lapsemme kanssa ja mahdollinen perhe-elämän jatkaminen myöhemmin jonkun toisen kanssa, hyväksyn vaihtoehdon ja annan ajan näyttää mitä tuleman pitää. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Oli sitten kyse ihmisistä tai säästä tai aivan mistä tahansa.
Tänä keväänä kaikki tuntuu olevan toisin. Kevätaurinko, pilkistelevä nurmikko ja sen lievästi mielenkiintoinen haju suorastaan piristävät mieltä masentamisen sijaan. Jokin tuntuu herättäneen minussa pienen kevätihmisen täysin mystisistä syistä, joita en itsekään täysin ymmärrä vaikka samalla toki tajuan siihen luonnollisen syyn. Kannanhan sisälläni kevään lasta, jonka tulisi syntyä näinä lumen sulamisen päivinä kevätauringon loisteessa.
Vaabeli ei ole tuntunut pitävän erityisemmin talven viimasta ja pakkasesta kramppien iskiessä pahimpien pakkasten aikaan aina ulos ulko-ovesta astuessani. Nyt hän on kuitenkin tuntunut viihtyvän kohdun pohjalla, toki valmistautuen samalla debyyttiinsä kevyiden kuukautiskipumaisten olotilojen ja nykytanssimaisen liikehdinnän lomassa. Keväinen aurinko ikäänkuin herättelee meitä molempia eloon. Päiväkävelyt aurinkoisessa kevätsäässä ihan vain huvikseen ilman syytä eivät ole kuitenkaan vielä vetäneet puoleensa.
Kevätauringon säteisiin ja valoon herääminen tuntuvat kuitenkin äärimmäisen voimaannuttavilta. Välillä yllätän itseni fiilistelemästä kevään tulemista niin paljon, että miehekkeen edelleen ollessa etäällä yhteydenottojen ulottamattomissa se vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä. Kai olen oppinut jotakin Eckhart Tollen Läsnäolon voimasta, vaikka en sitä kokonaan jaksanut edes lukea. Tai sitten olen vain oppinut niin paljon itsestänikin, etten anna suurienkaan murheiden painaa päälle hyvien asioiden ollessa tilanteessa aivan yhtä läsnä.
Onnekseni voin sanoa, että sisälläni kasvava lapsi on saanut alkunsa rakkaudesta. Hän ei ole väkisellä väännetty tai pitkälle suunniteltu yksilö, mutta rakkaudella alulle laitettu otus jota oli jollakin tasolla toivottu jo pitkään. Ja vaikka toinen alullepanija kamppaileekin tällä hetkellä omien ongelmiensa kanssa tuloksena kykenemättömyys odotukseen osallistumiseen, lapsen tuleminen tuntuu vain ja ainoastaan oikealta. En osaisi kuvitella kenenkään muun olevan se toinen osapuoli, jonka kanssa tähän on päädytty, tilanteesta huolimatta.
Toki toivon lapsen isän virkoavan kevään myötä, hänkin kun on keväällä syntynyt lapsi. Ja vaikka välillämme ja hänellä itsellään on edessä vielä paljon setvittäviä asioita, uskallan tietyssä määrin luottaa tulevaan. Asioilla kun on tapana järjestyä, kuten hänkin sen sanoisi. Ja vaikka edessäni olisi elämä kahdestaan lapsemme kanssa ja mahdollinen perhe-elämän jatkaminen myöhemmin jonkun toisen kanssa, hyväksyn vaihtoehdon ja annan ajan näyttää mitä tuleman pitää. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Oli sitten kyse ihmisistä tai säästä tai aivan mistä tahansa.
torstai 27. helmikuuta 2014
Ruusuinen vauva-aika
Vauvan odottamisen viimeisillä metreillä synnytyksen jälkeisestä ajasta on melko ruusuinen kuva. Hymyjä, ynähdyksiä ja merkkejä äidille hoivaamisen ja imettämisen lomassa. Olemista ja lempeitä katseita niin minulta vauvalle kuin toisinkin päin. Kävelyhetkiä puistossa, pianonsoittoa pienen nukkuessa tai fiilistellessä mukana, onnea, autuutta ja iloa. Ja yksisarvisia ja sateenkaaria ja...
Välillä karun realismin ääni kuitenkin muistuttaa myös vauvojen olevan huutavia, sontivia pikku-tuholaisia, jotka vievät elämästä oikeastaan kaiken. Tällaisen kuvan ainakin saa joidenkin äitien kanssa keskustellessa. Erityisesti käsittämätön huutaminen vie yleensä enimmät voimat ja suurimman osan ajasta jos uskomista on joihinkin jonkun aikaa sitten lapsen saaneisiin äiteihin. Aikaa millekään omalle ei ole ja äidin tulee uhrata kaikkensa lapsensa eteen. Samalla avun pyytämisen tärkeys on noussut toki esille yhden jos toisenkin keskustelukumppanin kanssa.
Olen itse ollut helppo vauva. Nukuin pitkät yöunet ja aloin huutaa vain, jos minut herätettiin syystä tai toisesta. Muutenkin olin fiksu ja oppivainen lapsi, joka ymmärsi ohjeet ja toimi niiden mukaisesti vaikka koinkin välillä luovia hetkiä piirtäessäni esimerkiksi seinään tai sohvapöydän pohjaan. Lapsen isä taas on ollut ylivilkas pystyyn liian aikaisin nouseva vipeltäjä. Saamieni tietojen mukaan hänellä on pidetty jopa suojakypärää liian aikaisen ylösnousemisen johdosta. Hän onkin edelleen yhden sortin ikiliikkuja, joka saattaa huvikseen polkaista lähemmäs sata kilometriä pyörällä ihan vaan huvikseen.
Mielenkiinnolla saankin odottaa lapsemme temperamentin ilmentymistä. Maha-asukkina lapsi on ainakin vaikuttanut suhteellisen rauhalliselta tapaukselta nykytanssijamaisine liikkeineen ja salliessaan, ainakin vielä, äidin pitkät yöunetkin. Samalla tunne siitä, että tulossa ei ole pienoisversiota minusta tai miehestä on pysynyt vahvana. Mahassa kasvava otus tulee todella olemaan täysin oma persoonansa, vaikka tiettyjen asioiden ajatellaankin olevan jollakin tasolla perinnöllisiä. Myös lapsen tähtimerkin ollessa mitä todennäköisimmin täysin meistä vanhemmista poikkeavaa laatua, voi lapsen kasvattaminen opettaa yhtä sun toista. Jos laskelmat pitävät paikkansa, äitini eli lapsen mummo on samaa tähtimerkkiä lapsen kanssa, joten ehkä hän pystyy avaamaan minulle herkän kala-lapsen maailmaa.
Toivoisin lapsen olevan ymmärtävää ja rauhallista sorttia. Raskausajan yksinjäämisen järkytyksessä ja mahdollisesti tulossa olevan miehen osallistua-vai-eikö-mietinnässä voisi olla tarpeeksi pureskeltavaa koko perheyhteisölle. Toisaalta lapsi heijastelee varmasti myös omia tuntojani, joten omalla mielentilallani on suuri vaikutus lapseen ja hänen tunteisiinsa. Sen olen huomannut jo nyt rauhoituttuani ja keskityttyäni positiiviseen murheista huolimatta. Maha-asukin hetkellinen levottomuus on kaikonnut ja meillä molemmilla on parempi olla pysyessäni hyvinvoivana ja rauhallisena.
Toki tiedän, että meillä kaikilla on huonompia ja parempia päiviä. Lapsen tapa ilmaista itseään on pääasiallisesti huutamalla, toisilla lapsilla enemmän ja toisilla vähemmän. En voi myöskään tietää varmasti, miten tulen itse suhtautumaan synnytyksen jälkeiseen hormonitasapainon heittelyyn ja kaikkeen muuhun mitä tilanteen yhteydessä esille tuleekaan. Riippukehto on jo kuitenkin nyt varauksessa, onnekseni löysin sellaisen käytettynä edulliseen hintaan. Ja toki apukäsiä on aina vähintään puhelinsoiton päässä. En myöskään halua hermoilla liikaa lapsen tulemista elämääni, vaikka hetki alkaakin olla jo käsillä aivan näillä näppäimillä.
Meditoimisen aloittaminen viimeisillä raskausviikoilla tuntuu jostakin syystä äärimmäisen hyvältä idealta. Lainasin tänään yhden synnytysrentoutus-CD:n lisää, vaikka kaksi samaan aiheeseen liittyvää äänilevyä onkin notkunut soittamattomana hyllyssäni jo pari kuukautta. Olen kuitenkin ajatellut ottaa levyt käyttöön viimeistään ensi viikolla, jolloin toivon myös lapsen syntyvän loppuviikon puolella. Monia varmasti naurattaa tarkka suunnitelmallisuuteni lapsen syntymisen ajan suhteen, sillä yleensä toiveet ja veikkaukset eivät osu millään tavalla kohdilleen. Jollakin tasolla haluan kuitenkin luottaa lapseen ja pyrkiä viestittämään keholleni ajan olevan otollinen uuden elämän ulostyöntämiseen. Nähtäväksi jää, toimiiko ajatuksen voimalla käynnistetty synnytys vai ei. Pidän mieleni avoimena toki myöhemmällekin päivämäärälle ja kaikelle mahdolliselle, mitä ikinä edessä onkaan. Koskaan kun ei voi tietää, mitä tuleman pitää.
Välillä karun realismin ääni kuitenkin muistuttaa myös vauvojen olevan huutavia, sontivia pikku-tuholaisia, jotka vievät elämästä oikeastaan kaiken. Tällaisen kuvan ainakin saa joidenkin äitien kanssa keskustellessa. Erityisesti käsittämätön huutaminen vie yleensä enimmät voimat ja suurimman osan ajasta jos uskomista on joihinkin jonkun aikaa sitten lapsen saaneisiin äiteihin. Aikaa millekään omalle ei ole ja äidin tulee uhrata kaikkensa lapsensa eteen. Samalla avun pyytämisen tärkeys on noussut toki esille yhden jos toisenkin keskustelukumppanin kanssa.
Olen itse ollut helppo vauva. Nukuin pitkät yöunet ja aloin huutaa vain, jos minut herätettiin syystä tai toisesta. Muutenkin olin fiksu ja oppivainen lapsi, joka ymmärsi ohjeet ja toimi niiden mukaisesti vaikka koinkin välillä luovia hetkiä piirtäessäni esimerkiksi seinään tai sohvapöydän pohjaan. Lapsen isä taas on ollut ylivilkas pystyyn liian aikaisin nouseva vipeltäjä. Saamieni tietojen mukaan hänellä on pidetty jopa suojakypärää liian aikaisen ylösnousemisen johdosta. Hän onkin edelleen yhden sortin ikiliikkuja, joka saattaa huvikseen polkaista lähemmäs sata kilometriä pyörällä ihan vaan huvikseen.
Mielenkiinnolla saankin odottaa lapsemme temperamentin ilmentymistä. Maha-asukkina lapsi on ainakin vaikuttanut suhteellisen rauhalliselta tapaukselta nykytanssijamaisine liikkeineen ja salliessaan, ainakin vielä, äidin pitkät yöunetkin. Samalla tunne siitä, että tulossa ei ole pienoisversiota minusta tai miehestä on pysynyt vahvana. Mahassa kasvava otus tulee todella olemaan täysin oma persoonansa, vaikka tiettyjen asioiden ajatellaankin olevan jollakin tasolla perinnöllisiä. Myös lapsen tähtimerkin ollessa mitä todennäköisimmin täysin meistä vanhemmista poikkeavaa laatua, voi lapsen kasvattaminen opettaa yhtä sun toista. Jos laskelmat pitävät paikkansa, äitini eli lapsen mummo on samaa tähtimerkkiä lapsen kanssa, joten ehkä hän pystyy avaamaan minulle herkän kala-lapsen maailmaa.
Toivoisin lapsen olevan ymmärtävää ja rauhallista sorttia. Raskausajan yksinjäämisen järkytyksessä ja mahdollisesti tulossa olevan miehen osallistua-vai-eikö-mietinnässä voisi olla tarpeeksi pureskeltavaa koko perheyhteisölle. Toisaalta lapsi heijastelee varmasti myös omia tuntojani, joten omalla mielentilallani on suuri vaikutus lapseen ja hänen tunteisiinsa. Sen olen huomannut jo nyt rauhoituttuani ja keskityttyäni positiiviseen murheista huolimatta. Maha-asukin hetkellinen levottomuus on kaikonnut ja meillä molemmilla on parempi olla pysyessäni hyvinvoivana ja rauhallisena.
Toki tiedän, että meillä kaikilla on huonompia ja parempia päiviä. Lapsen tapa ilmaista itseään on pääasiallisesti huutamalla, toisilla lapsilla enemmän ja toisilla vähemmän. En voi myöskään tietää varmasti, miten tulen itse suhtautumaan synnytyksen jälkeiseen hormonitasapainon heittelyyn ja kaikkeen muuhun mitä tilanteen yhteydessä esille tuleekaan. Riippukehto on jo kuitenkin nyt varauksessa, onnekseni löysin sellaisen käytettynä edulliseen hintaan. Ja toki apukäsiä on aina vähintään puhelinsoiton päässä. En myöskään halua hermoilla liikaa lapsen tulemista elämääni, vaikka hetki alkaakin olla jo käsillä aivan näillä näppäimillä.
Meditoimisen aloittaminen viimeisillä raskausviikoilla tuntuu jostakin syystä äärimmäisen hyvältä idealta. Lainasin tänään yhden synnytysrentoutus-CD:n lisää, vaikka kaksi samaan aiheeseen liittyvää äänilevyä onkin notkunut soittamattomana hyllyssäni jo pari kuukautta. Olen kuitenkin ajatellut ottaa levyt käyttöön viimeistään ensi viikolla, jolloin toivon myös lapsen syntyvän loppuviikon puolella. Monia varmasti naurattaa tarkka suunnitelmallisuuteni lapsen syntymisen ajan suhteen, sillä yleensä toiveet ja veikkaukset eivät osu millään tavalla kohdilleen. Jollakin tasolla haluan kuitenkin luottaa lapseen ja pyrkiä viestittämään keholleni ajan olevan otollinen uuden elämän ulostyöntämiseen. Nähtäväksi jää, toimiiko ajatuksen voimalla käynnistetty synnytys vai ei. Pidän mieleni avoimena toki myöhemmällekin päivämäärälle ja kaikelle mahdolliselle, mitä ikinä edessä onkaan. Koskaan kun ei voi tietää, mitä tuleman pitää.
torstai 20. helmikuuta 2014
Äitiyslomalle
Äitiyslomani alkoi virallisesti jo reilu viikko sitten. Päätin kuitenkin olla koulussa mahdollisimman pitkään suorittaakseni mahdollisimman suuren osan tämän vuoden opinnoista. Suorittamatta jäikin vain pari hassua kurssia keväältä, olettaen että saan vielä loput kirjalliset osuudet tehtyä ennen lapsen syntymää. Joitakin kursseja voin toki tehdä vielä lapsen saapumisen jälkeenkin, mutta koska voimieni riittämisestä ei ole varmuutta olen päättänyt saada kouluhommat tehtyä loppuun ensiviikon kuluessa.
Pakollisia osallistumisia kursseille ei ole kuitenkaan enää tiedossa, yhtä pianotuntia lukuun ottamatta. Toki olen luvannut palata kouluun huhtikuussa ainakin suorittamaan pianotunnit loppuun saadakseni kyseisen kurssin merkinnän. Vauva on ainakin mahassa ollessaan tuntunut pitävän soittamisesta ja musiikista, joten toivon voivani osallistua tunneille vaikkapa kaveri kantoliinassa.
Aamut tulevat lopun odotusajan venymään mitä todennäköisemmin sängynpohjalla, sillä aikaiset herätykset ovat alkaneet tuntua hyvin raskailta. Moni on kehottanut minua nauttimaan lopusta raskausajasta, ja toki niin aion tehdäkin parhaani mukaan. Aion kuitenkin pyrkiä viettämään aikaa mahdollisimman paljon kavereiden ja opintojen loppuun hoitamisen parissa välttyäkseni turhalta masentelulta lähentyvän synnytyksen nostattaessa tunteita entistä vahvemmin pintaan. Miehekkeestä kun ei edelleenkään ole kuulunut mitään, enkä koe olevani tarpeeksi vahva raahautumaan hänen ovelleen toteamaan sen pysyvän edelleen kiinni viikkojen vähentymisestä huolimatta.
Vaikka en koe edelleenkään olevani yksin tilanteen kanssa, liika ajattelu johtaa isoihin kysymyksiin joihin en tiedä vastausta. Esimerkiksi siihen, tuleeko lapseni isästä todellista lapseni isää? Olen jo luopunut toivosta hänen synnytykseen osallistumisensa suhteen saatika tukemiseeni ennen yhtä elämäni tärkeimmistä hetkistä. Samalla kuitenkin pelko siitä, että hän ei tule osallistumaan myöskään lapsen jo synnyttyä kaivaa mieltäni.
Neuvolasta ehdotettiin käymistä psykologilla tai perheterapeutilla niin halutessani. Koen kuitenkin haluavani elää raskauden rauhassa loppuun ennenkuin alan tonkia mahdollista syntynyttä traumaani. Pidemmän päälle asioiden jatkuessa samalla linjalla esimerkiksi isästä opettamisen pohtiminen voisi olla kuitenkin paikallaan, jos se siltä sillä hetkellä tuntuu. Ja ainakin tällä hetkellä ajatus voisi tuntua hyvältäkin.
Vaikka ajoittaisesta silmien päästä itkemisestä voi syyttää hormoneita, tuntuu että itkisin tässä tilanteessa yhtä paljon niistä huolimatta. Onni on paljon läheisiä ystäviä ja perhe(myös lapsen isän puolelta), mutta silti tilanne ei aina tunnu hyvältä ja helpolta. Miksi tuntuisikaan, jos se ei sitä ole. Ei ole helppoa ajatella, että meidän sijasta vain minusta ja lapsesta tulee perhe, Toki tosiaan onneksi kaikkine isovanhehmpineen ja täteineen ja muine läheisine ihmisineen.
Pakollisia osallistumisia kursseille ei ole kuitenkaan enää tiedossa, yhtä pianotuntia lukuun ottamatta. Toki olen luvannut palata kouluun huhtikuussa ainakin suorittamaan pianotunnit loppuun saadakseni kyseisen kurssin merkinnän. Vauva on ainakin mahassa ollessaan tuntunut pitävän soittamisesta ja musiikista, joten toivon voivani osallistua tunneille vaikkapa kaveri kantoliinassa.
Aamut tulevat lopun odotusajan venymään mitä todennäköisemmin sängynpohjalla, sillä aikaiset herätykset ovat alkaneet tuntua hyvin raskailta. Moni on kehottanut minua nauttimaan lopusta raskausajasta, ja toki niin aion tehdäkin parhaani mukaan. Aion kuitenkin pyrkiä viettämään aikaa mahdollisimman paljon kavereiden ja opintojen loppuun hoitamisen parissa välttyäkseni turhalta masentelulta lähentyvän synnytyksen nostattaessa tunteita entistä vahvemmin pintaan. Miehekkeestä kun ei edelleenkään ole kuulunut mitään, enkä koe olevani tarpeeksi vahva raahautumaan hänen ovelleen toteamaan sen pysyvän edelleen kiinni viikkojen vähentymisestä huolimatta.
Vaikka en koe edelleenkään olevani yksin tilanteen kanssa, liika ajattelu johtaa isoihin kysymyksiin joihin en tiedä vastausta. Esimerkiksi siihen, tuleeko lapseni isästä todellista lapseni isää? Olen jo luopunut toivosta hänen synnytykseen osallistumisensa suhteen saatika tukemiseeni ennen yhtä elämäni tärkeimmistä hetkistä. Samalla kuitenkin pelko siitä, että hän ei tule osallistumaan myöskään lapsen jo synnyttyä kaivaa mieltäni.
Neuvolasta ehdotettiin käymistä psykologilla tai perheterapeutilla niin halutessani. Koen kuitenkin haluavani elää raskauden rauhassa loppuun ennenkuin alan tonkia mahdollista syntynyttä traumaani. Pidemmän päälle asioiden jatkuessa samalla linjalla esimerkiksi isästä opettamisen pohtiminen voisi olla kuitenkin paikallaan, jos se siltä sillä hetkellä tuntuu. Ja ainakin tällä hetkellä ajatus voisi tuntua hyvältäkin.
Vaikka ajoittaisesta silmien päästä itkemisestä voi syyttää hormoneita, tuntuu että itkisin tässä tilanteessa yhtä paljon niistä huolimatta. Onni on paljon läheisiä ystäviä ja perhe(myös lapsen isän puolelta), mutta silti tilanne ei aina tunnu hyvältä ja helpolta. Miksi tuntuisikaan, jos se ei sitä ole. Ei ole helppoa ajatella, että meidän sijasta vain minusta ja lapsesta tulee perhe, Toki tosiaan onneksi kaikkine isovanhehmpineen ja täteineen ja muine läheisine ihmisineen.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Huonompia päiviä
Kun kaksi ihmistä tekee lapsen, sen tulisi olla rakkauden multihuipentuma. Näin olen ainakin omassa päässäni ajatellut, ja ajattelinkin vielä joitakin kuukausia sitten.
Toki monet ihmiset eroavat lapsen saamisen jälkeen tai jopa odottamisen aikana. Syitä on monia, yhteensopimattomuudesta toisen yllättäviin piirteisiin. Jokainen suhde on täysin erilainen kuin toinen eikä perimmäistä syytä eroamiseen lapsen saamisesta huolimatta tarkasti voida määritellä.
Toisaalta toiset pysyvät yhdessä vaikka väkisin, eritoten lapsen saamisen takia. Toiseen ihmiseen takerrutaan, koska nyt on sitä yhteistä jälkikasvuakin. Toiset myös lähentyvät lapsen saamisen myötä, vaikka lähtötilanne olisi ollut lähellä eroa tai vanhemmat eivät olisi olleetkaan yhdessä. Toki monet jo erossa toisistaan aloittaneet pitävät välimatkansa, tai lisäävät tapaamisiaan vain lapsen edun takia. Ja toiset vain kasvattavat lapsensa yksin tai jonkun muun kuin lapsen biologisen isän kanssa.
Minulta on lähiaikoina kysytty useampaan otteeseen, aiommeko vielä lapseni isän kanssa olla yhdessä. Kysymys on tullut vastaan niin neuvolassa kuin ystävieni suusta, todennäköisesti ensiviikolla myös lääkäri tulee kysymään minulta samaa asiaa synnytystapa-arvion yhteydessä. Tilanteesta johtuen en osaa sanoa kysymykseen oikein muuta kuin että en tiedä. Tällä viikolla mies jopa käytti puhelinta päällä, mutta ei ilmestynyt silti neuvolaan vaikka tiesi ajan ja paikan. Hän ei koe tarpeelliseksi avata ovea minulle, koska kuulemma 'olemme jo puhuneet kaikesta'. Tätä siis en kuullut häneltä itseltään vaan hänen isänsä kautta. Viimeinen häneltä saamani viesti oli käytyäni hänen luonaan joulukuun alussa hänen lupautuessaan soittamaan jossakin vaiheessa. Viikot vain tuntuvat kulkevan eteenpäin eikä minkäänlaista yhteydenoton yritystä ole tapahtunut.
En tiedä enää voinko milloinkaan luottaa mieheen, joka on laiminlyönyt minut tällaisena ajankohtana näin pitkäksi aikaa. Vaikka kyse olisi mielenterveydellisestä ongelmasta, on käytöstä vaikeaa niellä pureskelematta asiaa kunnolla ensin. Varsinkin jos ongelmien vähättely ja kiistäminen tulee jatkumaan. Samalla pohjalla olevien tunteiden ollessa vahvempia kuin ketään muuta kohtaan, en tiedä miten tulen selviämään tai kykenemään elämäni normaaliin jatkamiseen romanttisella saralla jonkun toisen ihmisen kanssa. Kuvittelin elämänkumppanini olevan juuri tässä, mutta rakastuin kai illuusioon tai sellaiseen osaan hänestä, jonka hän on nyt tappanut itsestään.
Miten suhtautua ihmiseen, jota rakastaa mutta joka on laiminlyönyt minut täysin? Samalla tämän ollessa kuitenkin lapseni isä ja sitä kautta eräänlainen pakollinen osa elämääni. Vaikka raskauden ensikuukaudet olivatkin ihania eritoten juuri hänen ansiostaan, voinko pyyhkiä mielestäni kuukausia kestäneen välinpitämättömyyden? Toisaalta mistä tiedän, tuleeko kyseinen henkilö milloinkaan enää takaisin omaan tai lapsemme elämään?
Olen ollut monta viikkoa hyvillä mielin(niin hyvillä kuin tilanteen huomioon ottaen voin olla), mutta tänään koko tilanne ja kaikki muukin tuntuu liian vaikealta. En haudo mielessäni mitään itsetuhoista tai vastaavaa, mutta olen äärimmäisen turhautunut, surullinen ja pettynyt. Minun pitäisi tiskata, pyykätä ja tehdä esseitä vino pino koulua varten, mutta tuntuu että en saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka kovasti haluaisin. Jossakin määrin toivoisin tämän vapaan näpyttämisen avaavan myös tieteellisen kirjoittamisen hanoja, mutta saa nähdä mikä vaikutus aivopierujen kirjoittamisella on käytännössä.
Olen päättänyt selviytyä äitiydestä yksinkin. Silti seinien tuntuessa kaatuvan päälle jo nyt, alan osittain epäillä kykyäni tuottaa lapselleni onnellista kasvuympäristöä. Tuntuu kuin ainoa tarjottavanani oleva asia olisi pettymyksien ja itkun täyteinen äiti, joka kylläkin itkunsa lomassa haluaa olla se rakastava, osallistuva ja lämmin kasvattaja. Miten voimani kuitenkaan toisaalta tulevat riittämään arjen pyörittämiseen, jos itkeminen ja itse lapsen huomioiminen vievät kaiken energiani?
Onnekseni minulla on toki paljon apukäsiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan. Toisaalta olen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lapseni kanssa kahdestaan. Ja lisäksi olen jossakin määrin tee-se-itse-tyyppinen ihminen. Voi kuitenkin olla parasta, että nielen ylpeyteni ja otan kaiken tarjolla olevan avun vastaan tilanteen niin vaatiessa keskittyen vain ja ainoastaan imettämiseen, vauvanhoitoon ja itseni piristämiseen tavalla tai toisella. Kotitöissä muidenkin on helppoa auttaa, sillä niitä osaavat tehdä kaikki, mutta minä olen ainoa ihminen joka voi olla lapseni oikea äiti.
Toki monet ihmiset eroavat lapsen saamisen jälkeen tai jopa odottamisen aikana. Syitä on monia, yhteensopimattomuudesta toisen yllättäviin piirteisiin. Jokainen suhde on täysin erilainen kuin toinen eikä perimmäistä syytä eroamiseen lapsen saamisesta huolimatta tarkasti voida määritellä.
Toisaalta toiset pysyvät yhdessä vaikka väkisin, eritoten lapsen saamisen takia. Toiseen ihmiseen takerrutaan, koska nyt on sitä yhteistä jälkikasvuakin. Toiset myös lähentyvät lapsen saamisen myötä, vaikka lähtötilanne olisi ollut lähellä eroa tai vanhemmat eivät olisi olleetkaan yhdessä. Toki monet jo erossa toisistaan aloittaneet pitävät välimatkansa, tai lisäävät tapaamisiaan vain lapsen edun takia. Ja toiset vain kasvattavat lapsensa yksin tai jonkun muun kuin lapsen biologisen isän kanssa.
Minulta on lähiaikoina kysytty useampaan otteeseen, aiommeko vielä lapseni isän kanssa olla yhdessä. Kysymys on tullut vastaan niin neuvolassa kuin ystävieni suusta, todennäköisesti ensiviikolla myös lääkäri tulee kysymään minulta samaa asiaa synnytystapa-arvion yhteydessä. Tilanteesta johtuen en osaa sanoa kysymykseen oikein muuta kuin että en tiedä. Tällä viikolla mies jopa käytti puhelinta päällä, mutta ei ilmestynyt silti neuvolaan vaikka tiesi ajan ja paikan. Hän ei koe tarpeelliseksi avata ovea minulle, koska kuulemma 'olemme jo puhuneet kaikesta'. Tätä siis en kuullut häneltä itseltään vaan hänen isänsä kautta. Viimeinen häneltä saamani viesti oli käytyäni hänen luonaan joulukuun alussa hänen lupautuessaan soittamaan jossakin vaiheessa. Viikot vain tuntuvat kulkevan eteenpäin eikä minkäänlaista yhteydenoton yritystä ole tapahtunut.
En tiedä enää voinko milloinkaan luottaa mieheen, joka on laiminlyönyt minut tällaisena ajankohtana näin pitkäksi aikaa. Vaikka kyse olisi mielenterveydellisestä ongelmasta, on käytöstä vaikeaa niellä pureskelematta asiaa kunnolla ensin. Varsinkin jos ongelmien vähättely ja kiistäminen tulee jatkumaan. Samalla pohjalla olevien tunteiden ollessa vahvempia kuin ketään muuta kohtaan, en tiedä miten tulen selviämään tai kykenemään elämäni normaaliin jatkamiseen romanttisella saralla jonkun toisen ihmisen kanssa. Kuvittelin elämänkumppanini olevan juuri tässä, mutta rakastuin kai illuusioon tai sellaiseen osaan hänestä, jonka hän on nyt tappanut itsestään.
Miten suhtautua ihmiseen, jota rakastaa mutta joka on laiminlyönyt minut täysin? Samalla tämän ollessa kuitenkin lapseni isä ja sitä kautta eräänlainen pakollinen osa elämääni. Vaikka raskauden ensikuukaudet olivatkin ihania eritoten juuri hänen ansiostaan, voinko pyyhkiä mielestäni kuukausia kestäneen välinpitämättömyyden? Toisaalta mistä tiedän, tuleeko kyseinen henkilö milloinkaan enää takaisin omaan tai lapsemme elämään?
Olen ollut monta viikkoa hyvillä mielin(niin hyvillä kuin tilanteen huomioon ottaen voin olla), mutta tänään koko tilanne ja kaikki muukin tuntuu liian vaikealta. En haudo mielessäni mitään itsetuhoista tai vastaavaa, mutta olen äärimmäisen turhautunut, surullinen ja pettynyt. Minun pitäisi tiskata, pyykätä ja tehdä esseitä vino pino koulua varten, mutta tuntuu että en saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka kovasti haluaisin. Jossakin määrin toivoisin tämän vapaan näpyttämisen avaavan myös tieteellisen kirjoittamisen hanoja, mutta saa nähdä mikä vaikutus aivopierujen kirjoittamisella on käytännössä.
Olen päättänyt selviytyä äitiydestä yksinkin. Silti seinien tuntuessa kaatuvan päälle jo nyt, alan osittain epäillä kykyäni tuottaa lapselleni onnellista kasvuympäristöä. Tuntuu kuin ainoa tarjottavanani oleva asia olisi pettymyksien ja itkun täyteinen äiti, joka kylläkin itkunsa lomassa haluaa olla se rakastava, osallistuva ja lämmin kasvattaja. Miten voimani kuitenkaan toisaalta tulevat riittämään arjen pyörittämiseen, jos itkeminen ja itse lapsen huomioiminen vievät kaiken energiani?
Onnekseni minulla on toki paljon apukäsiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan. Toisaalta olen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lapseni kanssa kahdestaan. Ja lisäksi olen jossakin määrin tee-se-itse-tyyppinen ihminen. Voi kuitenkin olla parasta, että nielen ylpeyteni ja otan kaiken tarjolla olevan avun vastaan tilanteen niin vaatiessa keskittyen vain ja ainoastaan imettämiseen, vauvanhoitoon ja itseni piristämiseen tavalla tai toisella. Kotitöissä muidenkin on helppoa auttaa, sillä niitä osaavat tehdä kaikki, mutta minä olen ainoa ihminen joka voi olla lapseni oikea äiti.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Asioiden jakamisesta
Tänään istuessani bussissa matkalla keskustasta kotiin, mieleeni tuli se että en tosiaan voisi jakaa kaikkia päivän asioitani kenenkään kanssa kotiin päästyäni. Toki voin soittaa ystävilleni tai äidilleni, mutta totuttuani jakamaan kaiken sen yhden ja ainoan ihmisen kanssa jonkun aikaa olo tuntui hyvin ontolta.
Parisuhde ja perhe ei ole ainoastaan lasta ja hänen tukemistaan varten. On tärkeää jakaa elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa ja yleensä milloin tahansa. Ihan vain vaikka kertoa kuinka söpöjä vauvanvaatteita kaupassa näkyi tai miten päivä ylipäätään on mennyt. Ja toki erityisesti jonkin painaessa mieltä pystyä puhumaan kyseisen henkilön kanssa tuntonsa puhtaaksi.
Jotenkin erityisesti pienten asioiden jakaminen olisi kuitenkin tänään tuntunut tärkeältä. Olen monena päivänä soittanut jollekin ystävälleni tai äidilleni, mutta tänään olisin halunnut jakaa asiani juuri miehekkeen kanssa. Ihan vain niitä elämän pienimpiä asioita ja kuulumisia, ei edes mitään suurempaa. Kiinni olevaan puhelimeen soittaminen tuntui kuitenkin turhalta ja jo yrityksenä voimia vievältä, joten päätin vain hääräillä omiani ja etsiä netistä inspiraatiota baby showereihin.
Pian minulla on toki lapsi seuranani, jonka kanssa jakaa arkea. Mielestäni ei ole kuitenkaan sama asia jakaa asioita lapsen kuin aikuisen kumppanin kanssa. Toisilla vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen kaikki, ja vaikka itsekin haluan kertoa lapselleni paljon on mielestäni paljon asioita joista lapsen ei tarvitse tietää niiden arkirealistisessa muodossaan.
En halua valehdella lapselleni, mutta usein liika aikuisten asioilla kuormittaminen tuntuu rasittavan monia vielä aikuisiälläkin. Olen nähnyt seurauksia monissa ystävissäni. Ja vaikka minullekaan ei ole kerrottu kaikkea lapsena, olen silti oppinut olemaan avoin myös vanhemmilleni ja varsinkin äidilleni. Toisaalta opin olemaan avoin erityisesti vasta aikuisiällä, kavereilleni olen aina kertonut kaiken ja joskus liikaakin.
Olen muutenkin sen tyylinen ihminen, joka viettää elämäänsä parhaiten jakaen sitä toisen ihmisen kanssa. Edellyttäen toki sitä, että kyseinen ihminen on erityinen ja sopiva puolisko. Kuka tahansa ei jaksa kiinnostaa, vaan henkilöllä tulee olla myös omia mielipiteitä yhteisen kultaisen keskitien löytämisen lisäksi. Minun kuitenkin tulee nähtävästi oppia olemaan myös yksin, siltä elämä on ainakin sen tähän mennessä saanut hyvin vahvasti näyttämään.
Toisaalta nautin myös yksinolosta. Tarvitsen viikossa yhden päivän, jolloin tehdä vain mitä minä todella haluan, sillä muuten kulun helposti loppuun ja mielialani kiristyy. Vaikka alussa saatan vaikuttaa hyvin sopeutuvalta, helposti lähestyttävältä ja jouhevalta seuralta olen loppupeleissä suhteellisen hankala tapaus. Vaikka saatan antaa ymmärtää toisin, en välttämättä pidä kaikista tilanteista ja minun mielipiteideni jatkuvasta myötäilemisestä ja tasapaksusta arjesta. Saatika liiasta kotona nököttämisestä.
Ehkä meninkin toivomaan liikaa haasteita tielleni. Löysin miehen, jossa on haastetta monenkin miehen edestä. Ja yllätyksellistä vaihtelevuutta, jota niin menin kaipaamaan tasapaksun tylsyyden jälkeen.
Sitä saa mitä toivoo. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Aikuinen luotettava kumppani ja onnellinen rakkaudentäyteinen parisuhde perhe-elämän rinnalla kuuluen siihen olisi kuitenkin edelleen toivelistalla. Sopivalla vaikeusasteella, johon kuuluisi pääasiallisesti yhdessä oleminen ilman kuukausien vetäytymistaukoja ja puhumattomuutta.
Toisaalta nyt mahan ollessa jo kohtuullisen kokoinen (7 kuukauden rajapyykki jo hyvin ylitetty) 120 senttiä leveään sänkyyni mahtuu yökäännöksineen ja tyynyineen parhaiten vain minä ja massu. Ehkä pääsen siis helpoimmalla ja suurimmitta kivuitta nukkuessani yksin. Toki ainahan sängyn viereen voisi virittää ylimääräisen patjan...
Parisuhde ja perhe ei ole ainoastaan lasta ja hänen tukemistaan varten. On tärkeää jakaa elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa ja yleensä milloin tahansa. Ihan vain vaikka kertoa kuinka söpöjä vauvanvaatteita kaupassa näkyi tai miten päivä ylipäätään on mennyt. Ja toki erityisesti jonkin painaessa mieltä pystyä puhumaan kyseisen henkilön kanssa tuntonsa puhtaaksi.
Jotenkin erityisesti pienten asioiden jakaminen olisi kuitenkin tänään tuntunut tärkeältä. Olen monena päivänä soittanut jollekin ystävälleni tai äidilleni, mutta tänään olisin halunnut jakaa asiani juuri miehekkeen kanssa. Ihan vain niitä elämän pienimpiä asioita ja kuulumisia, ei edes mitään suurempaa. Kiinni olevaan puhelimeen soittaminen tuntui kuitenkin turhalta ja jo yrityksenä voimia vievältä, joten päätin vain hääräillä omiani ja etsiä netistä inspiraatiota baby showereihin.
Pian minulla on toki lapsi seuranani, jonka kanssa jakaa arkea. Mielestäni ei ole kuitenkaan sama asia jakaa asioita lapsen kuin aikuisen kumppanin kanssa. Toisilla vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen kaikki, ja vaikka itsekin haluan kertoa lapselleni paljon on mielestäni paljon asioita joista lapsen ei tarvitse tietää niiden arkirealistisessa muodossaan.
En halua valehdella lapselleni, mutta usein liika aikuisten asioilla kuormittaminen tuntuu rasittavan monia vielä aikuisiälläkin. Olen nähnyt seurauksia monissa ystävissäni. Ja vaikka minullekaan ei ole kerrottu kaikkea lapsena, olen silti oppinut olemaan avoin myös vanhemmilleni ja varsinkin äidilleni. Toisaalta opin olemaan avoin erityisesti vasta aikuisiällä, kavereilleni olen aina kertonut kaiken ja joskus liikaakin.
Olen muutenkin sen tyylinen ihminen, joka viettää elämäänsä parhaiten jakaen sitä toisen ihmisen kanssa. Edellyttäen toki sitä, että kyseinen ihminen on erityinen ja sopiva puolisko. Kuka tahansa ei jaksa kiinnostaa, vaan henkilöllä tulee olla myös omia mielipiteitä yhteisen kultaisen keskitien löytämisen lisäksi. Minun kuitenkin tulee nähtävästi oppia olemaan myös yksin, siltä elämä on ainakin sen tähän mennessä saanut hyvin vahvasti näyttämään.
Toisaalta nautin myös yksinolosta. Tarvitsen viikossa yhden päivän, jolloin tehdä vain mitä minä todella haluan, sillä muuten kulun helposti loppuun ja mielialani kiristyy. Vaikka alussa saatan vaikuttaa hyvin sopeutuvalta, helposti lähestyttävältä ja jouhevalta seuralta olen loppupeleissä suhteellisen hankala tapaus. Vaikka saatan antaa ymmärtää toisin, en välttämättä pidä kaikista tilanteista ja minun mielipiteideni jatkuvasta myötäilemisestä ja tasapaksusta arjesta. Saatika liiasta kotona nököttämisestä.
Ehkä meninkin toivomaan liikaa haasteita tielleni. Löysin miehen, jossa on haastetta monenkin miehen edestä. Ja yllätyksellistä vaihtelevuutta, jota niin menin kaipaamaan tasapaksun tylsyyden jälkeen.
Sitä saa mitä toivoo. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Aikuinen luotettava kumppani ja onnellinen rakkaudentäyteinen parisuhde perhe-elämän rinnalla kuuluen siihen olisi kuitenkin edelleen toivelistalla. Sopivalla vaikeusasteella, johon kuuluisi pääasiallisesti yhdessä oleminen ilman kuukausien vetäytymistaukoja ja puhumattomuutta.
Toisaalta nyt mahan ollessa jo kohtuullisen kokoinen (7 kuukauden rajapyykki jo hyvin ylitetty) 120 senttiä leveään sänkyyni mahtuu yökäännöksineen ja tyynyineen parhaiten vain minä ja massu. Ehkä pääsen siis helpoimmalla ja suurimmitta kivuitta nukkuessani yksin. Toki ainahan sängyn viereen voisi virittää ylimääräisen patjan...
maanantai 13. tammikuuta 2014
Minä ja massu
Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.
Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.
Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...
Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.
Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.
Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.
Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.
Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt.
Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.
Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...
Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.
Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.
Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.
Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.
Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)