Kevät

Olen aina ollut enemmän syys- kuin kevätihmisiä. Tuoreen kasvavan ruohon tuoksu on tuntunut nenässäni enemmän sonnan kuin elämän hajulle ja muutenkin sulavan luonnon aromit ovat olleet mielikuvissani lähempänä biojäteastiaa, kuin elämään puhkeamista ja uutta kasvukautta. Syksyinen ihana lämpö, viimeiset aurinkoiset päivät ja ruskan kauneus ovat tuntuneet paljon viehättävämmiltä vaihtoehdoilta. Tähän on varmasti toki vaikuttanut myös keväinen niiskuttamiseni allergioiden suhteen, jonka olen toki saanut pitkälti hallintaan osteopatian ja lääkkeiden poisjättämisen myötä.

Tänä keväänä kaikki tuntuu olevan toisin. Kevätaurinko, pilkistelevä nurmikko ja sen lievästi mielenkiintoinen haju suorastaan piristävät mieltä masentamisen sijaan. Jokin tuntuu herättäneen minussa pienen kevätihmisen täysin mystisistä syistä, joita en itsekään täysin ymmärrä vaikka samalla toki tajuan siihen luonnollisen syyn. Kannanhan sisälläni kevään lasta, jonka tulisi syntyä näinä lumen sulamisen päivinä kevätauringon loisteessa.

Vaabeli ei ole tuntunut pitävän erityisemmin talven viimasta ja pakkasesta kramppien iskiessä pahimpien pakkasten aikaan aina ulos ulko-ovesta astuessani. Nyt hän on kuitenkin tuntunut viihtyvän kohdun pohjalla, toki valmistautuen samalla debyyttiinsä kevyiden kuukautiskipumaisten olotilojen ja nykytanssimaisen liikehdinnän lomassa. Keväinen aurinko ikäänkuin herättelee meitä molempia eloon. Päiväkävelyt aurinkoisessa kevätsäässä ihan vain huvikseen ilman syytä eivät ole kuitenkaan vielä vetäneet puoleensa.

Kevätauringon säteisiin ja valoon herääminen tuntuvat kuitenkin äärimmäisen voimaannuttavilta. Välillä yllätän itseni fiilistelemästä kevään tulemista niin paljon, että miehekkeen edelleen ollessa etäällä yhteydenottojen ulottamattomissa se vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä. Kai olen oppinut jotakin Eckhart Tollen Läsnäolon voimasta, vaikka en sitä kokonaan jaksanut edes lukea. Tai sitten olen vain oppinut niin paljon itsestänikin, etten anna suurienkaan murheiden painaa päälle hyvien asioiden ollessa tilanteessa aivan yhtä läsnä.

Onnekseni voin sanoa, että sisälläni kasvava lapsi on saanut alkunsa rakkaudesta. Hän ei ole väkisellä väännetty tai pitkälle suunniteltu yksilö, mutta rakkaudella alulle laitettu otus jota oli jollakin tasolla toivottu jo pitkään. Ja vaikka toinen alullepanija kamppaileekin tällä hetkellä omien ongelmiensa kanssa tuloksena kykenemättömyys odotukseen osallistumiseen, lapsen tuleminen tuntuu vain ja ainoastaan oikealta. En osaisi kuvitella kenenkään muun olevan se toinen osapuoli, jonka kanssa tähän on päädytty, tilanteesta huolimatta.

Toki toivon lapsen isän virkoavan kevään myötä, hänkin kun on keväällä syntynyt lapsi. Ja vaikka välillämme ja hänellä itsellään on edessä vielä paljon setvittäviä asioita, uskallan tietyssä määrin luottaa tulevaan. Asioilla kun on tapana järjestyä, kuten hänkin sen sanoisi. Ja vaikka edessäni olisi elämä kahdestaan lapsemme kanssa ja mahdollinen perhe-elämän jatkaminen myöhemmin jonkun toisen kanssa, hyväksyn vaihtoehdon ja annan ajan näyttää mitä tuleman pitää. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Oli sitten kyse ihmisistä tai säästä tai aivan mistä tahansa.