Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutos. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Koputus

Oli lauantaiaamu. Edellisilta oli venähtänyt pitkäksi, sillä äitini oli ollut lapseni kanssa kotonamme ja minä viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Olo ei ollut freeseimmästä päästä ovikellon soidessa.

Äitini katsoi oven silmästä ja totesi oven takana olevan tuntematon mies. Tunnistin henkilön kuitenkin heti. Olivathan nuo silmät jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen jo seitsemän vuotta sitten. Ja jälleen uudestaan kaksi vuotta sitten lapsemme saatua alkunsa.

Avasin empimättä oven. Lähiaikoina suru, epäilykset ja pelot olivat saaneet päällimmäiseksi tunteekseen kaipauksen ja ikävän ja tunteen siitä, että jonakin päivänä tuo mies vielä ilmestyisi takaisin elämäämme. Ja nyt se päivä oli tullut. Hän oli selvästi skarpannut, sillä jo hänen tuoksunsa oli taas sitä samaa huumaavaa luokkaa kuin silloin muinoin. Päästyään sisälle hän myös oma-aloitteisesti halasi minua, minun tällä kertaa ollessa epäröivä ja ymmällään oleva osapuoli.

Juttelimme pitkään äitini pitäessä seuraa pojalleni. Mieheke oli hakenut oma-aloitteisesti ammattiapua ja noussut syvien kelojen maailmasta takaisin tolkkuihinsa. Toki minussa heräsi paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, mutta tiesin kuitenkin heti että asiat olivat nyt paremmin. Hän myös ilmaisi toiveensa olla osana elämäämme, jopa sellaisin lausein jotka antoivat ymmärtää hänen haluavan olla minun kanssani lapsen isänä olemisen lisäksi.

Mieheke ei ole millonkaan ollut minulle ilkeä, töykeä tai muutenkaan kaltoinkohteleva. Hänen mielensä terveys vain petti minun ollessani raskaana. Nyt hänen ollessaan oma itsensä hän oli pahoillaan, katuvainen ja anteeksipyytävä. Aidosti.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka paranemisprosessi vie pitkään, sekä minulla henkisistä haavoistani että hänellä siitä jostakin mistä hän ei osaa puhua, tiedän että tuen häntä prosessissa ja hän myös minua. Parhaassa tapauksessa koko juttu on kuin satukirjasta, mutta aika näyttää sen kuinka pitkälti niin tulee käymään.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Tutteja oraville!

Toissailtana en löytänyt yhtään tuttia makuuhuoneestamme. Kaikki olivat jemmautuneet pitkin poikin saavuttamattomiin, joten päädyinkin yöunien kohdalla yllättävään ratkaisuun. Koska poikani on hyvin ymmärtävää sorttia, totesin oravien käyneen hakemassa tutit poikasilleen. Poika kun alkoi itse olla jo niin iso, ettei niitä enää välttämättä tarvitsisi. 'Pärjäisitkö jo ilman tuttia?' Vastauksesi sain myöntyvän 'No joo' tyyppisen vastauksen hymähdyksen muodossa ja hiljattain taaperoksi kasvanut pikkumies nukahtikin lopulta oravalauluun ja selänhierontaan.

Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.

Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.

Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.

Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kiitti, mulle riitti

Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.

Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.

Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.

Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.

Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?

Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?

Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Turhaa tuhlailua

Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.

Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.

Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?

Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?

Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.

Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?

Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.

Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.

Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Takaisin seuranhaun pariin?

Olen nyt puoli vuotta ollut yksin. Virallista eroa ei ole tullut missään vaiheessa, mutta minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kulunut marraskuun alun jälkeen. Miestä olen nähnyt viimeksi joulukuussa, jonka jälkeen hän on eirstäytynyt entisestään ja jättänyt kotiovensa avaamatta muutamista käyntikerroistani huolimatta.

Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.

Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.

Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.

Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.

En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.

Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.

Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Halut(tomuus)

Jotkut naiset kokevat seksin olevan parempaa raskausaikana. Paikat herkistyvät, mieli on rennompi ja muutenkin voi kokea olevansa tietyllä tavalla enemmän sinut itsensä kanssa. Itselläni tämä toimi ensimmäiset kuukaudet, mutta siitä eteenpäin paikat ovat olleet pikemminkin yliherkät. Jopa niin herkät, että en kykene hyväilemään itseäni limakalvojen ärsyyntyessä koskemisesta.

Poikaystäväni vetäydyttyä etäälle seksi on paikoitellen käynyt mielessä. Silti se on tuntunut prioriteettijärjestyksessä siirtyneen hyvinkin taka-alalle. Tuntuu jopa koomiselta katsoa Sinkkuelämää-jaksoja, joissa seksi on suurimpia elämän osa-alueita. Seksin saaminen ei tunnu ajankohtaiselta saatika sitten siitä erityisemmin nauttiminen. Ennemmin haluaisin vain kääriytyä lämpimään kainaloon nukkumaan.

Sinänsä tietynlainen haluttomuus verrattuna raskautta edeltäneeseen aikaan tuntuu hämmentävältä. Jo kuukauden ilman oleminen sai aikaan tikitystä päässä. Nyt kolme kuukautta ei oikein tunnu missään, vaikka mielitietyn läheisyys olisi enemmän kuin toivottua. Toisaalta on kuitenkin loogista, että halut taantuvat raskausaikana. Eihän seksin harrastamisella olisi suurtakaan biologista tarkoitusperää lapsen ollessa jo kasvamassa kohdussani. Tietyllä tavalla tila on kuitenkin turhauttava, mutta tilanteen toki ollessa se mitä se nyt on voi olla parempikin, että en koe erityisemmin tarvitsevani ruumiillisia iloja päivieni piristykseksi. Sen sijaan silittelen vain mahaani, myhäilen ja nautin elämän muista pienistä asioista.

Ylipäätään seksin harrastaminen tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen etäiseltä ajatukselta. Ennen elämän ollessa keskittynyt juuri kumppanin etsintään ja sopivuuden testaamiseen en olisi voinut kuvitella olevani nykyisessä mielentilassa. Hekumallisten päiväunien sijaan haaveilen vauvatarvikkeista ja riippukehdoista. Sopivien vaunujen löytäminen ja hankkiminen sai mieleni hyppimään riemusta useaksi viikoksi. Toki hyvällä ruualla on myös oma osansa päivähaaveissani, kuin myös kumppanini ilmestymisellä kotiovelleni anteeksipyytävänä ja omana itsenään.

Elämän heitellessä prioriteetit tuntuvat menevän aivan uuteen järjestykseen. Mutta silti voi viihdyttää itseään Sinkkuelämällä ja Puhelintytön salaisilla päiväkirjoilla, vaikka ne koomisilta saattavat tällä hetkellä tuntuakin.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Käännekohdassa

Kesän lopussa ajattelin elämäni olevan tietyllä tavalla paketissa. Vaikka jollakin tasolla tiesin, että kaikki käänteet eivät olleet vielä tulleet  vastaan, uskalsin ajatella seuraavien vuosien olevan onnentäyteisiä ja toki vauvaelämäntäyteisiä.

Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.

Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.

Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.

Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.

Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.