Puhelimeen ei vastata kolmeen päivään. En halua sen kummemmin ajatella asiaa, mutta silti alitajuntani raksuttaa omia teitään. Taasko isimies on hurahtanut ojasta allikkoon, näin lyhyen ajan jälkeen? Pari päivää sitten hän on omatoimisesti lopettanut lääkityksensä eikä suostu ottamaan enää mitään tukitoimia vastaan. Saatika sitten puhumaan edelleenkään niistä todellisista kipupisteistä kaiken takana.
Olen muutenkin katkera ja vihainen. Liiallinen kanssakäynti saa veren kohisemaan suonissani ja ääneni nousemaan samalla katkerien kyynelten noustessa silmiini. Yksikin hänen vastakkain sanojani asettama sana saa halun heittää hänet pois asunnostani ja karkottaa läheltäni. Todellisuudessa olen työntänyt hänet ulos asunnostani olemisen käytyä sietämättömäksi hänen läheisyydessään.
Tuntuu että hän ei ymmärrä. Ymmärrä sitä tuskaa, joka on polttanut minua sydänjuuriani myöten, murentanut sydämeni tuhansiksi palasiksi ja hakannut niitä lihakirveellä. Toisaalta hän sanoo ymmärtävänsä, mutta silti hän ei osaa kunnioittaa tekemiäni päätöksiä. En halua lisää sääntöjä lapseni elämään enkä erilaisia toimintatapoja. On vain yksi oikea tapa kaiken tämän ajan jälkeen, ja se on minun tapani. Muita tapoja ei ole eikä tule olemaan.
Huoli ja katkeruus sekoittuvat toisiinsa. En jaksaisi taas sitä samaa ja suunnittelen jo psykiatrisen osaston päivystykseen soittamista. Tulkaa ja viekää tämä mies johonkin, jossa saatte hänet auki, keinolla millä hyvänsä.
Sunnuntaina hän lopulta soittaa ja väittää olleensa puolukassa koko viikonlopun. Tiedän hänen ainakin nähneen vanhempiaan, sillä siihen suuntaan otin jo yhteyden useamman vastaamattoman vuorokauden tultua täyteen. Se, että syyksi sanotaan vain oleminen puolukassa kertoo minulle toisaalta toista kieltä. Epäilykset, mustasukkaisuus olematonta sitoutumista kohtaan ja katkeruus siitä, että en koe miehen ansaitsevan juuri nyt mitään tai ketään. Kaiken sen tuskan jälkeen, jota hän on minulle aiheuttanut parisuhde tai mikään siihen viittaava kenenkään muun kanssa tuntuu vain väärältä ja joltakin, mitä hän ei ole todellakaan ansainnut.
Pelkään toisina päivinä tulevani hulluksi. Nimenomaan niinä päivinä, jolloin ajattelen asioita liikaa. Haluan tietää kaikista hänen liikkeistään ja tarkalleen mitä ja kenen kanssa. Eikä hän enää haua kertoa puoliakaan. Parempi toisaalta niin. Tuskastutan kuitenkin itseäni kaikilla ajatuksilla, jotka vievät liian suuren osan kapasiteetistani ja saavat silmäni näyttämään ilmatyynyiltä seuraavana aamuna.
Nautinko kivusta? En. Koen sen äärimmäisen puuduttavaksi ja yritän keskittyä positiiviseen. Silti ahdistun, varsinkin pimeyden ja sateen laskeutuessa syksyiseen syyskuuhun. Kai olen kuitenkin tullut riippuvaiseksi kivusta, sillä yksi ajatus johtaa toiseen. En kelpaa enää kellekään, olen arvoton, kukaan ei välitä minusta. Ja silti voin saada itsetuntoa kohottavia katseita päivittäin. Mutta ne, joihin takerrun hylkäävät minut aina, ennemmin tai myöhemmin. Unohdan jälleen sen puolen, haluaisinko itse todella olla kiinnittynyt juuri siihen ihmiseen loppuikäni.
Kaivelen muistoistani asioita. Niitä typeriä kommentteja, joita hän on esittänyt lapsestamme. Niitä typeriä ajatuksia ja palikoita mielipiteitä jotka saavat silmät pyörimään päässäni ja epäuskon valtaamaan mieleni. Tässäkö minulle muka oikea mies? Tämä epäluuo valtasi minut jo ennen eroa. Silti ollessani öisin yksin ja epätoivoinen itken jonkun perään, jota ei edes ole olemassa. Jos en muuta, niin sen perään että joku toinen luulee saavansa häneltä sen mitä minäkään en koskaan saanut. Ja miten tuo mies ei ansaitse sitä lainkaan.
Minussa on liian paljon vihaa. Tunnen sen päivittäin kehossani. Ahdistun omasta olotilastani ja ärsyynnyn kaikesta. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, rumaksi ja vähäpätöiseksi. En silti osaa irrottautua vihasta vielä. En ole ehtinyt elää sitä läpi enkä antaa takaisin kaiken sen edestä, mitä olen mieheltä saanut. Tuskaa, kipua ja kyyneleitä. Eikä hän tunnu edes reagoivan mihinkään, mitä sanon, sanoin sen kuinka suurella äänellä tai vihalla tahansa. Hukutan tuskani ylimääräisiin ruoka-annoksiin ja vihaan peilikuvaani entistä enemmän.
Aallonpohjalla mennään. Silti jaksan hymyillä aidosti auringonpaisteelle ja poikani väläyttäessä leveän hymynsä onnistuessaan sanomaan uuden sanan. Ehkä niistä positiivisista hetkistä on hyvä aloittaa. Ja silti haaveilen samalla uudesta miehestä, kaikesta hulluudesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti