Puolen vuoden rajapyykki

Sanotaan, että yli kuuden kuukauden ikäinen vauva on helpoimmillaan. Omani on ollut aina temperamentiltaan rauhallinen kaveri, joten sen suurempia vaikeuksia ei ole ollut. 

Kuuden kuukauden iän ylityttyä kaverille alkoikin tulla uusia mielihaluja. Yksi näistä oli kieriä hoitopöydällä, entistäkin vauhdikkaammin. Vaikka Poika ei ole edelleenkään ylivilkas, on hän hyvin toiminnallinen ja liikkuva kaveri. Voimistelu hoitopöydällä tuntui vähintään yhtä kivalta kuin lattiallakin, joten akrobaattiset liikkeet lähes metrin korkeudessa on vaihdettu sängylle sijoitetun tason päällä voimisteluun. Jokainen vaipanvaihto muistuttaakin nykyisin pientä taistelua helpon sujauttamisen sijaan. Myös joidenkin vaippojen tarrat tuntuvat pettävän alta kaverin vääntäessä itseään myötäpäivään. 

Hampaiden puhkeaminen aiheutti hetkellistä mielipahaa. Onneksi homeopaattiset hiput kuitenkin osoittivat jälleen tehonsa, ja parin levottoman yön jälkeen oikean lääkkeen löydyttyä on palattu tutumpaan kerran-kaksi yössä syömiseen. Hampaiden tulo kun tuntui saavan korvankin kutiamaan pelkän kutisemisen ja kivun lisäksi. 

Vähän yli puolivuotias on oppinut myös ryömimään. Kulkeutuminen onnistuukin huoneesta toiseen näppärästi omin voimin, ja vauhti on melkoinen. Tavaroita osataan kuitenkin pääsääntöisesti kiertää ja katsoa, mihin sitä nyt oikein pitikään mennä. Sen hetkisestä mielihalusta riippuen kohteena voi olla asunnossa huoneesta toiseen liikkuva äiti josta hakea lohtua ja turvaa, näläntunteen yllättäessä keittiö ja ruokailupaikka tai seikkailuhalun iskiessä jännittävä eteinen vaunuineen(ah niin puhtaine renkaineen...) ja kenkäkasoineen. Myös yksittäiset lattialla pyörivät tavarat vetävät suunnattomasti puoleensa ja äidin kutsuunkin vastataan useimmiten tai toisinaan iloisesti nauraen ja vauhdilla kohti ryömien. Usein huomaankin meillä järjestyksen olevan niin, että lapsi seuraa äitiä eikä toisinpäin. Vessareissulla kaveri saattaa tulla vastaan eteisessä ja ruoanlaittoa pitää tulla katsomaan melkein poikkeuksetta. 

Ryömiminen ja maailman tutkiminen onkin niin mahdottoman jännää, että seikkailemalla aika kuluu kuin siivillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että äitikin voi rauhassa laittaa ruokaa ja ripustella pyykkejä, kunhan vain kaveri ehtii ryömimään perässä. 

Puolen vuoden ikäinen on myös ensimmäistä kertaa osoittanut pelkoa ääniä ja laitteita kohtaan. Muriseva sauvasekoitin ja pörisevä imuri ovat saaneet aikaan muutamia kyyneleitä ja äidin punttiin kiinni ryömimistä. Mörinän loputtua äidin ollessa rauhallinen tilanteesta päästään kuitenkin nopeasti yli. Sen sijaan soittamista esimerkiksi pianotunneilla jaksetaan kuunnella helposti pitkään hereilläkin. Joskus kaveri intoutuu jopa laulamaan mukana, pitkin ja selkein äänin jotka koostuvat pääasiallisesti vokaaleista. 

Puolen vuoden rajapyykin ylittäminen ja istumisen asteittainen oppiminen ovat mahdollistaneet myös syöttötuolin käyttöön ottamisen. Ilolla ulkoistin tämän viran sille tarkoitetulle vempeleelle, silla kukkakaalikasan keskeltä nouseminen päivittäin ei ollut enää kovin mukavaa. Olemmekin voineet alkaa syödä yhdessä ja yhtäaikaa Pojan jatkaessa sormiruokailuharjoituksiaan, ainakin silloin kun olen ehtinyt laittaa ruokaa myös itselleni. Pikkuhiljaa ruokaa menee entistä enemmäns suuhun lattialle tiputtelemisen sijaan, mutta toki edelleen jokaisen ruokailun jälkeen biojäteastia saa useamman kourallisen täytettä. 

Kaiken kaikkiaan puolivuotias poikani on melkoinen venkula, mutta edelleen rauhallinen sellainen. Toimintaa ja liikettä riittää, mutta se on tarmokasta holtittomuuden sijaan. 

Sukulaiset - välttämättömyys vai vältettävyys?

Otettuani yhteyttä lapsen isän perheeseen, oloni on ollut monta kertaa ahdistavampi kuin pitkään aikaan. Koska en sulattanut heidän isänsä käytöstä eikä tämä edes reagoinut syytöksiinikään millään tavalla korjatakseen asiaa, koki muu perhe tarpeelliseksi asettaa minut pakon eteen. Minun tulisi joko hyväksyä tämä mies osana perhettä, koska hän on heille niin tärkeä, tai sitten olla pitämättä yhteyttä koko perheeseen.

Omien voimavarojeni mukaan toimimista kuvailtiin sanalla pompottelu, jota he eivät kuulemma enää jaksa, varsinkaan perheen hermoheikko äiti. Käytännössä heidän pahoinvointinsa sysätään minun niskoilleni, ja ikään kuin minun hyväksymiseni ja hiljentämiseni ratkaisisi koko perheen syvällä pesivät ongelmat. Keväälä synnytyksen jälkeen en vain kyennyt kohtaamaan perhettä, sillä heidän läsnäolonsa olisi muistuttanut entisestään isämiehen poissaolosta ja tilasta, jossa hän on. Siitä, että hänestä ei kuulu vaikka hänen perheensä olisi ainakin mummun ja papan osalta tunkeutua jo synnytyssairaalaan katsomaan uutta lapsenlastaan. 

Toki synnytyksen jälkeisissa tiloissani esitin hyvin vakavia syytöksiä perheen isää kohtaan. En kuitenkaan haukkunut tai parjannut, vaan esitin epäilykseni rivien välistä. Näistä syytöksistä ollaan kuitenkin niin katkeria, että minun tulisi vain niellä perheen isän hyvin hämärä, tekopirteä ja vähättelevä käytös poikansa suhteen. Jos isä ei nää lapsensa pahoinvointia pahimmillaan muuna kuin hyvinvointina, en koe hänen olevan hyväksi omalle lapselleni. Kun kaiken lisäksi itse kyseinen henkilö ei ole edes yrittänyt korjata väärinkäsitystä millään tavalla, vaan perheen muut jäsenet ovat vain puhuneet hänen puolestaan. 

Kaikki velloo mielessä liikani kanssa. Puhuttuani ihmisten kanssa tiedän, että minun ei pitäisi enää uhrata aikaani tai energiaani koko perheeseen. Silti päässäni soi sama kelanauha, jota en oikein pysty ainakaan vielä pysäyttämään. Mitä haluaisin sanoa kullekin heistä, mitä minun pitäisi tehdä jotta teen oikean ratkaisun.

Pahinta tässä on, että lapsi ilmiselvästi aistii mielialani. Hän on läheisyydenkipeämpi, ei naura enää niin paljon ja vaatii enemmän. Päälle tulevat vielä huonosti nukutut yöt ja soppa on valmis.

Ehkä minun pitää tehdä vielä viimeinen yhteydenotto. Sellainen, jossa teen selväksi miten koen tilanteen omalta kantiltani. Ja että en tee mitään ilkeyttäni, vaan ainoastaan pyrkien tekemään valintoja poikani hyvinvoinnin kannalta. Miksi meninkin laittamaan viestiä, miksen vain pysynyt hiljaa ja antanut heidän velloa omana osanaan.

Takaisin tanssitunneille

Minulle oli itsestään selvää, että tulen tekemään paluun vinkuvien kenkien ja liukuvien askeleiden maailmaan, toisinsanoen tanssitunneille. Paluun tein toissaviikolla rytinällä, melko jännin tuloksin.

Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.

Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.

Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.

Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.

Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.

Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.

Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.

Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.

Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.

Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.

Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.

Kiitti, mulle riitti

Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.

Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.

Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.

Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.

Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?

Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?

Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.

Arkirealismia

Tekisi mieli siivota, mutta ei muka vaan jaksa. Toki kun vauva nukahtaa reppuun selän puolelle, minut valtaa pakonomainen tunne laittaa koko koti kuosiin. Viimeksi ehdin vasta setviä tiskipöydän.

Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.

Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.

Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.

Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.

Äitiyslegginssit vertailussa

Kirjoitin postauksen jo raskauden loppumetreillä, mutta koska ajattelin siitä olevan hyötyä jollekin päätin julkaista sen nyt(lopultakin).

Näin kahdeksannen kuun alkaessa olla täynnä, olen käyttänyt muutamiakin legginssejä mahani kasvettua normaaleille malleille mahdottomiksi. Toki normileggarit voi rullata aina mahan alle(kuten merinovillaisten kanssa teinkin pakkasmittarin näyttäessä -30 astetta), mutta äitiyslegginssien vatsan ylittävä osuus helpotti pukeutumista ja antoi lämmikettä myös mahalle. Koska merkkejä on tullut kokeiltua muutamaa, ajattelin jakaa kokemukseni, josko niistä olisi hyötyä muillekin.

Alkuun voisin sanoa, että olen noin kokoa 42-44, eikä kokoni ole oikeastaan muuttunut pahemmin raskauden aikana. Kiloja on tullut vain se muutama lisää, ja lantiokin on leventynyt maksimissaan viitisen senttiä asettuessaan uusille urilleen lapsen ulos pykäämistä varten.

1. H&M-puuvillalegginssit kokoa L
Kyseessä siis paksuhkot leggarit, tukevaa puuvillakangasta, taisivat kuulua Concious-puolen tuotteisiin.
+ vahvan tuntuinen kangas
+ napakka neulos
+ mukavan tuntuinen mahakaistale, joka erillisistä palasista kuin lahkeet.
+ eivät ole nukkaantuneet kummemmin
+ vaikka napakkaa kangasta, mahakaistale sopivaksi mitoitettu
- aluksi liian tiukat, vaikka koon L pitäisi olla minulle sopiva
- asteen liian pitkät
- koska kangas liiankin napakkaa, revähtivät melko makeasti haaroista äänenavaustunnin venyttelyn lomassa
- vaikea korjata, sillä itse kangas repesi sauman vierestä, ei pelkkä ommel
- vaikeat kerrospukeutumisessa, sillä kangas todella napakka

2. ASOS-Maternity legginssit kokoa UK14
Ommeltu kahdesta palasta, jotka kattavat myös mahaosuuden 'bumbin'.
+ ihanan pehmeät ja venyvät
+ helppi hyödyntää kerrospukeutumisessa pehmeytensä ja mukautuvaisuutensa ansiosta
+ mukavat päällä, näitä käytän oikeastaan mieluiten
+ sopivan pituiset
+ saumat edelleen ehjät, vaikka näitä aloin käyttää ensimmäisenä
- jonkun ajan käytön jälkeen alkoivat nukkaantua ja onnistuivat saamaan osakseen jostakin myös pari pientä reikää keskelle reittä, reiät eivät kuitenkaan ole kasvaneet tai lisääntyneet liikaa, joten alle puettavat sukkahousut kadottavat ne näkyvistä
- kylmällä säällä antavat tuulen tulla läpi melko hyvin

3. New Look wet/leather-look legginssit kokoa UK14
Raskausmaha inspiroi minua hankkimaan tekonahkaisen näköiset legginssit, sillä en kokenut niitä liian härskeiksi yhdistettynä kasvavaan etukumpuun. Olenkin ollut melkoisen tyytyväinen valintaani, varsinkin kun yleensä käyttämäni pillifarkut ovat olleet melkoisen pannassa.
+ mukavat päällä
+ hyvän kokoinen mahatila, joka toki ensimmäisten kuukausien aikana liian iso mutta pidemmän päälle oikein mainio
+ muodikas look edullisesti
+ yllättävän kestävä kangas, haararepeämät korjattavissa, koska vain lanka purkautui, ei kangas
+ venyvät, vaikka näyttävät tekonahalta
+ antavat kevyttä tuulensuojaa kerrospukeutumisessa, alle esim. asokset ja sukkikset niin pärjää jo melko pitkälle
+ valmistettu Iso-Britanniassa, mitä ihmettä???
- saumat pettivät kuukauden 7-8 paikkeilla, toki vain langoista, kunhan vain jaksaisin korjata...
- kangas himmentynyt haaroista reisien hankauduttua yhteen
- vähän liian pitkät, joten housuja saa asetella liian kiiltävän kurttu-efektin välttämiseksi nilkoissa

Kaiken kaikkiaan yhdetkään legginsseistä eivät taida olla jälleenmyyntikuntoiset tämän urakan jälkeen, ellei joku ole tyytyväinen kulahtaneisiin leggareihin. Hennesin farkkujegginssit  sen sijaan saattavat saada uudenkin elämän, mutta ne ovatkin olleet käytössä vasta kuukauden.

Spuge

Sain pari päivää sitten tietää, että nykyisin entiseksi laskettava poikaystäväni, lapseni biologinen isä, on lentänyt asunnostaan pihalle jo jonkin aikaa sitten. Sain asiasta ensimmäisen vihjeen viestintäministeriön kautta tulleesta postista, joka palasi poikani nimellä vaikka kirje olikin tiputettu kyseisen henkiön postiluukusta.

Ihmiset jotka tuntevat minut, eivät ole yllättyneitä kyseisen henkilön lopullisesta tilasta, kuten en ole minäkään. Asioista puhumattomuus on vienyt hänen järkensä todella ulapalle.

Ja ne jotka minut näkevät tai tuntevat, eivät varmasti ensimmäisenä yhdistäisi minua kaduneläjän entiseksi tyttöystäväksi. Saatika että olisin kyseisentyyppisen ihmisen kanssa laittanut lapsen alulle. Alullepanija ei kuitenkaan ollut vielä läheskään niin ulapalla, kuin masennuksen riuduttava ihmisraunio, joka tallaa nykyisin avoimen taivaan alla. Ihminen voi todella tippua korkealta, asteittain tai ryminällä todella pienessäkin ajassa.

Olenkin alkanut tuntea jonkunlaista myötätuntoa kadunmiehiä kohtaan, jo ennen kuin sain tietää tapahtuneesta. Ikään kuin viesti olisi tullut perille jo ennen viestin tuojaa. He ovat vain elämänsä kusseita ihmisiä, jotka eivät uskalla kohdata asioitaan ja korjata tilannettaan. Helpompaa on heidän mielestään riekkua kaupungilla, vetää pää täyteen ja karata todellisuutta.

Toivon toki, että henkilö saisi asiansa edes siihen pisteeseen, että poikamme voisi ilman häpeää ja kauhunsekaisia tunteita jonakin päivänä kohdata isänsä. Toki isä on lopulta suhteellinen käsite ja biologinen lähtökohta ei vielä tee isää. Isä on se johon voi turvautua, joka kasvattaa ja tukee ja on läsnä. Mutta silti useimmat meistä haluavat ottaa selvää juuristaan ja perimästään ja kokea yhteyden biologisiin lähtökohtiinsa. Jopa spermanluovuttajien lapset etsivät isiään tv-sarjoissa.

Tietyllä tapaa saatu tieto oli jopa omalla kohdallani helpottava. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, joka pakottaa päästämään irti kyseisestä henkilöstä lopullisesti myös ajatuksen tasolla. Koska olen käynyt prosessia läpi jo pitkään, kivusta huolimatta ajatus on luonnollinen ja hyväksyttävä.

Rakastavaa pullantuoksuista miestä ei enää ole. On vain kadulla kulkeva, haiseva ja ongelmiaan karkaava heikko ihminen.

Pitkä kuuma kesä

Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.

Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.

Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.

Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.

Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.

Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.

Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.

Kaipauksen sekaiset tunteet

On jo yli puoli vuotta siitä, kun näin poikani isää. Hän oli jo tuolloin kääntynyt sisäänpäin eikä halunnut päästää minua liian lähelle. Ajan saatossa tilanne on mitä ilmeisimmin pahentunut, sillä puhelin on pysynyt visusti kiinni ja viimeinen luotettu näköhavainto on aamuyhdeksän aikaan itselleen virnistelevästä miehestä kaljatölkki kädessä. 

Samalla on kulunut vuosi siitä, kun poikamme sai alkunsa. Elämä oli tuolloin kuin toteen käynyttä unelmaa. Yöt kuluivat keskustellessa ja sängynpohjalla, samoin päivät, vaikka kävimmekin myös ulkona. Silloinkin pysyimme kiinni toisissamme ja usein hän kietoi kätensä lantioni ympärille. Elämä oli jälleen kuin elokuvaa, se romanttinen kohtaus sydäntäviistävässä draamaelokuvassa jolloin kaikki on hyvin ja täydellistä. 

Opin myös joitakin tapoja, jotka haluan siirtää myös isältä pojalle. 

Hän on tai oli melkoinen kasvituntija ja päästessään maalle luonnonhelmaan pelto olikin täynnä syötävää, mausteita ja lääkkeitä minun kokemani kukkakedon sijaan. Ratamon lehdillä voi parantaa haavoja ja muita nirhaumia, savikka toimii mainiona pinaatin sijaisena ruoanlaitossa ja mesiangervolla maustettu kakku oli mielenräjäyttävän hyvää. Kaikenkaikkiaan hän koki pellon eräänlaisena karkkikauppana, josta ammensi aina vain uusia kasveja kokeiltavaksi. 

Hän myös asetteli kaiken valmistamansa ruuan nätisti lautaselle. Kaikki oli pilkottu huolella ja yhdessä suunnittelemamme makuelämykset onnistuivat äärimmäisen hyvin. Ruoanlaitto puhtaista raaka-aineista olikin yksi yhteinen harrastus, jota vaalimme päivittäin. 

Ylipäätään hän teki paljon ruokaa alusta alkaen itse. Uuni oli yleensä aina kuumana ja jonkinsortin taikina nousemassa. Vaikka kokeilut eivät aina osuneet kohdilleen, oli aina tuoretta leipää syötävänä suoraan omasta uunista. 

Valitettsvasti en enää tiedä, tuleeko tuo pullantuoksuinen mies enää olemaan elämässäni. Tuntuu kuin häntä ei enää olisi olemassakaan. Poikani edun nimissä en tiedä, avaisinko oveani hänen ilmestyessään sen taakse. Ajatus hänestä saa aikaan kaikkien tunteiden sekaisen tunnevyöryn, jonka koen mieluummin kahden kesken kyseisen ihmisen kanssa kuin päivä päivältä enemmän ymmärtävän poikani edessä. Toki jos törmäämme sattumalta, en voi välttämättä hallita tunteitani. 

Voin kuitenkin poimia ratamonlehden haavojeni suojaksi. Nytkin teekupissa hautuu pari kuivahtanutta yksilöä, jotka aion laittaa puhjenneiden jalkarakkojen suojaksi yötä vasten. Voin muistaa samalla ihmisen, joka oli ennen sairastumista ja kaikkea päälle kasaantunutta kuonaa.

Ja toivoa samalla, että elämäni polulle osuisi vielä vähintään yhtä hyvin minua ymmärtävä ihminen, jonka kanssa elämänarvot, toiveet ja ajatukset osuisivat yhteen, ehkä jopa enemmän kuin esikoiseni isän. Jospa se sielunveli vielä tulisi vastaan ja rakastaisi minua peloitta, ja uskaltaisi rakastaa myös poikaani kuin omaansa. 

Ja ennen sitä elämä on tässä ja nyt. Jokaisesta kasvavan elämänalun hymystä ja itkusta nauttien, ja pian jo äitiyspakkauslaatikostaan uloskasvaneen pikkumiehen viereen kömpien. 

Turhaa tuhlailua

Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.

Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.

Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?

Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?

Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.

Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?

Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.

Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.

Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.

Reissuvauva

Viimeiset parin viikon ajan aika on kulunut enimmäkseen reissun päällä. Takana on vaabelin ja minun pisin matka hänen elämänsä aikana vietettyämme noin viikon pääkaupunkiseudulla ja sen jälkeen pari päivää lähiseudulla sukuloimassa.

Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.

Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.

Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.

Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.

Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.

Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.

Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.

Takaisin seuranhaun pariin?

Olen nyt puoli vuotta ollut yksin. Virallista eroa ei ole tullut missään vaiheessa, mutta minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kulunut marraskuun alun jälkeen. Miestä olen nähnyt viimeksi joulukuussa, jonka jälkeen hän on eirstäytynyt entisestään ja jättänyt kotiovensa avaamatta muutamista käyntikerroistani huolimatta.

Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.

Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.

Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.

Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.

En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.

Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.

Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.

Vauva - tuo ihmeellinen olento

Kaupungilla kulkiessa törmää monenlaisiin vanhempiin, kuten toki elämässä ylipäätään. Toiset kukevat tuppisuuna koittaen saada lapsensa rauhoittumaan puhumatta tälle lainkaan. Toiset taas höpisevät yli kylkien tuolle pienelle ihmisen alulle, joka ei kaikkien mielestä voi edes ymmärtää kaikkea sille kerrottua.

Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.

Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.

Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.

Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.

Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.

Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.

Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.

Parikuukautisen tarpeelliset tavarat

Pari kuukautta vauvan kanssa on opettanut paljon, myös vauvan tarpeista. Kuten yleensä, minäkin hankin jo raskausaikana tarpeelliseksi kokemiani tarvikkeita. Joitakin olisi pitänyt hankkia toisten sijaan, joten ajattelin purkaa kokemuksiani. Josko niistä olisi vaikka hyötyä jollekin, vaikka jokainen lapsi ja äiti on varmasti erilainen ja tarvitsee erilaisia vermeitä arjessa selviämiseen.


Vaunut ja turvakaukalo
Koettu äärimmäisen tarpeelisiksi ja pakollisiksi. Hyvä lisähankinta meillä olevaan pakettiin olisi vielä adapteri, jolla kaukalo asennetaan vaunuihin kopan tilalle. Tällä tavalla esimerkiksi kulkeminen juna-asemalle julkisen liikenteen turvin mummolaan menoa varten kävisi näppärästi ja ilmaiseksi. Toisinaan myös kaupassa tämä olisi näppärä vaihtoehto ostoskärryihin tungetulle kaukalolle, varsinkin kun käytössämme oleva Emmaljungan First Class 0+ on kooltaan suhteellisen tilaa vievä. Saimme sen kuitenkin ilmaiseksi, joten en valita, varsinkaan kun vauva tuntuu viihtyvän kaukalossa erittäin hyvin. Myös Emmaljungan City Cross- vaunut Citykopalla ovat toimineet mainiosti, sillä ne kulkevat helposti myös metsäpoluilla ja erinäisten kynnysten yli ja pysyvät tukevasti pystyssä myös kaahailevan bussikuskin kyydissä. Kooltaan vaunut ovat toki hiukan massiiviset, mutta liikkuvuudeltaan onneksi ketterät. Vaunujen tavarakori on ainoa suuri miinus. Se on vamistettu kankaasta, joten epäilen sen pettävän alta ennemmin tai myöhemmin.

Kantoliina
Kantoliina on kohdallamme jäänyt harmillisen vähälle käytölle. Liina nimittäin unohtui vanhempieni luokse ja on pysynyt siellä käynneistämme huolimatta. Trikooliina on nimittäin melko kuuma verme ja poika tykkää ojennella selkäänsä vähän väliä. Toki hän myös nukkuisi liinassa mielellään, joten aion ottaa sen käyttöön heti seuraavalla mummolakäynnillämme. Vaunujen ollessa äärimmäisen näppärä väline julkisilla paikoilla(myös ilmaisen liikkumisen takia) vauvan kanniskelu kaupunkireissulla on jäänyt vielä kokeilematta. Yliopistolla käydessä liina osoittautui näppäräksi, sillä vauvaa oli helppo tyynnytellä ja tarkkailla eivätkä vaunut olleet mukana viemässä kaikkea tilaa. Säiden kuumetessa mieleni tekisi toisaalta hankkia kevyempi liina. Ja jos merkit pitävät paikkansa, ei vauvani tule kovin kuumassa liinassa edes viihtymään. Vaunuissakin oleminen teki nimittäin helteellä tiukkaa lämpötilan noustua vain vähän liian korkeaksi, joten hiostavassa liinassa liikkuminen ei todennäköisesti tule onnistumaan. Ehkä siis hankinkin suosiolla kudotun hengittävän liinan, jotta pysymme molemmat tyytyväisinä sitä käyttäessämme.

Riippukehto
Lukemani perusteella pienen riippukeinun mallinen Amazonasin Koala vaikutti oikein mainiolta kapistukselta. Poika viihtyikin siinä mainiosti pari ensimmäistä elinviikkoaan. Hän alkoi kuitenkin pian  ojentamaan itseään venyttäen samalla selkäänsä kaarelle, joten jokainen nukkumistuokio keinussa keskeytyi unissaan tapahtuvaan venyttelyyn. Selkä on nimittäin varmasti melko hankalaa oikoa täysin keinun selkää kaarelle tukevan ominaisuuden johdosta, varsinkin kun kyseessä on kuukauden ikäinen pieni ihminen. Keinu odottaakin nurkassa edelleenmyymistä, jollekin esimerkiksi koliikista kärsivälle tai selän oikaisemista inhoavalle vauvalle keinu on varmasti mitä parhain keksintö.

Kumikirahvi
Sophie-kirahvista on tullut pojan eräs lempileluista hänen tullessa pikkuhiljaa esineiden tarttumis- ja hampaiden tekemisikään. Alaientä on ilmiselvästi alkanut kutittaa ja luonnonkumisen kirahvin järsiminen on ollut ilmisevästi erittäin hauskaa puuhaa. Vielä kun oppisi itse hallitsemaan kätensä niin, että se kirahvi päätyisi sinne suuhun ilman äidin apua...

Tutit ja tuttipullot
Otin tutin käyttöön pojan ollessa viikon ikäinen. Se onkin mainio väline esimerkiksi tissiraivareiden yllättäessä. Alunperin en ollut varma, ottaisinko tuttia käyttöön mutta en jaksaisi itse toimia tutin korvikkeena. Tuttipuloja en ole suoranaisesti hankkinut, sillä äitini osti kaksi lasista tuttipulloa sairaalan myymälästä synnytyspäivänäni. Lisäksi sain kaksi vastaavaa pulloa eräältä sukulaismummulta. Olen kokenut perinteiset lasipullot äärimmäisen näppäriksi lisämaitoa annettaessa, sillä ne lämpenevät helposti ja kuuman juoksevan veden alla tai vesihauteessa eikä niistä irtoa maidon sekaan mitään ylimääräistä. Määrällisesti pari tuttipulloa on toiminut ihan hyvin, sillä nyt ne tulee ainakin pestyä jokaisen käytön jälkeen. Toki olen harkinnut jonkun korkillisen pullon ostamista matkoja varten ja nyt esimerkiksi MAM on alkanut valmistaa myös lasisia tuttipulloja. Nokkapulloksi olen ajatellut hankkia teräksisen pullon, jotta se kestää kovimmatkin iskut.

Rintapumppu
Rintapumppu olisi kannattanut hankkia jo odotusaikana. Se olisi helpottanut rintojen riittävän maidontuotannon aikaansaamista jo kotiinpaaamisen jälkeen. Poika kun ei jaksa lupsuttaa puoliteholla maitoa tuottavaa tissiä oikein yhtään. Hankin pumpun vasta viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tissillä onkin alettu viihtyä pidempiä aikoja, vaikka imetysasennoissa saakin taituroida kerran toisensa jälkeen. Päädyin hankkimaan Philipsin käsikäyttöiden Avent-pumpun, sillä sain sen edullisesti käytettynä Siivouspäivän puistokirppikseltä. Malli on toiminut mielestäni hyvin ja ollut helppokäyttöinen.

Leikkimatto
Ajattelin leikkimattojen kaarineen olevan täysin turhia vehkeitä. Riittäisihän lapselle viihdykkeeksi lähellä hääräilevä äiti, joka kävisi väliä höpöttämässä yhtä sun toista. Huomasin kuitenkin jo vaunuihin ripustetun nallekarhun saavansa niin paljon huomiota osakseen, että olen alkanut ajatella toisin. Lelukaarista roikkuvat lelut voisivat kehittää esineitä kohti kurottautumista ja motorista hallintaa nopeammin kuin kotihommia lähistöllä väkertelevä äiti. Vauva saisi helpommin viihdytettyä itse itseään ja pötköttelisi samalla turvallisella ja puhtaalla alustalla lattiatasossa. Nyt kun vain löytyisi se ihana ja kohtuuhintainen leikkimatto, haikailemani mallit kun meinaavat olla kalliita käytettyinäkin(esimerkiksi SkipHopin härpäkkeet vetävät puoleensa, tuo mielenkiinnon vienyt nallekin kun on kyseisen firman tekele ja ollut yksi harvoista mielenkiinnon herättäneistä leluista jo ennen kuukauden ikää).

Vau-kirjan jäsenyys ja ensimmäiset paketit
Ajattelin ensin jättäväni tilauksen vain ensimmäiseen ilmaispakettiin. Päädyinkin perumaan ensimmäisen kuukauden paketin, mutta toisen paketin unohdin perua. Paketin sisältö ihastutti esikoistani niin kovasti, että nyt olen päättänyt pysyä jäsenenä ainakin jonkun aikaa ja ottaa myös seuraavan paketin ilolla vastaan. Edellisen paketin pehmeä kirja, kissahelistin ja kovakantinen Eetu-kirjakin kun ovat kaikki kiinnittäneet pojan huomion ja saaneet aikaan niin hymyjä kuin tiukkaa tarkkailua ja tutkimistakin. Toki aion lukea myös oikeita(toisin sanoen esimerkiksi Tove Janssonin muumeja ja Harry Pottereita) kirjoja, mutta ilahduttaa häntä myös hänen käsiinsä sopivilla kirjoilla.

Positiivisesti yksinhuoltaja

Yleensä on puhetta siitä, kuinka rankkaa on olla yksinhuoltaja. Tilanne onkin aina hyvin yksilöllinen, sillä yksinhuoltajana olemiseen on voitu päätyä hyvin monenlaisten mutkien kautta. Toisilla toinen osapuoli on voinut olla mukana aktiivisemmin kuin toisilla, joilla mies ei välttämättä ole koskaan lapsen hoitamiseen osallistunutkaan. Omalla kohdallani minun piti olla perustamassa perinteistä ydinperhettä elämäni rakkaudeksi kokemani miehen kanssa, mutta raskauden puolivälissä hänen omat ongelmansa johtivat mielenterveyden pettämiseen ja sen myötä minusta ja lapsesta etääntymiseen.

Päätin kuitenkin alkaa miettiä asiaa positiiviselta kantilta. Mitä hyvää on tilanteessa, jossa olet yksinhuoltaja? 

Saat itse päättää mitä syöt, katsot telkkarista, milloin ja miten teet mitäkin ja, tärkeimpänä, miten kasvatat lapsesi. Toinen osapuoli ei ole sanomassa, kuinka lasta tulisi kasvattaa tai luomassa epätasapainoista sääntöjen poikkeavuutta omilla linjauksillaan tai niiden puutteella. Esimerkiksi miehekkeen kohdalla yhtenä psyykkisten ongelmien syynä on mahdollisesti toisen vanhemman puuttumattomuus ja toisen liiallinen puuttuminen asioihin. Lisäksi tiedän muita vastaavia esimerkkejä tällaisten ristiriitaisten sääntöjen aiheuttamista häiriökäyttäytymisistä lapsilla ja nuorilla. Mitään takuuta siitä, olisivatko kasvatuslinjamme loppupeleissä olleet yhteneväiset, ei ole. 

Lapsi välttyy eron tuomalta tuskalta. Jos ero olisi tullut myöhemmin, olisi lapsen alitajuntaan jäänyt jälki menettämisestä sekä mahdollisista muista ongelmista asian tiimoilta. 

Sinun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäsi ja lapsesta. Ruoanlaitossa ja pyykinpesussa on aivan tarpeeksi hommaa jo kahden ihmisen taloudessa. Toki kotitöihin aktiivisesti osallistuva mies olisi enemmän kuin paikallaan. 

Sinun ei tarvitse tuhlata rahaa isänpäivälahjoihin. Heh heh, laiha lohtu mutta nekin rahat voi laittaa vaikka yhteiseen reissukassaan lapsen kanssa. Tai äidin virkistäytymiseen. 

Saat valita miten puet lapsesi täysin itse. Miehekkeen tuntien tiedän että hänellä olisi ollut omia mielipiteitään pojan vaatettamisesta. Nyt äiti voi ostaa pelkkiä hipster-vaatteita pojan oman mielipiteen muotoutumiseen asti. 

Vaatekaapissa on runsaasti tilaa sinun ja lapsesi vaatteille, kuten koko kämpässä ylipäätään. Väistämättä lapsen tuleminen olisi vyöryttänyt myös miehekkeen tavaroita minun nurkkiini. Nyt voin asetella vaatteeni väljästi runsaalta tuntuvaan kaappitilaan.

Saat yksinhuoltajalisää. Jei, rahaa!

Sinun ei tarvitse käydä vaipanvaihto- kestovaippa- tms. keskusteluja suostutellaksesi toista ymmärtämään näkökantasi. Vaihdat vaipan joka tapauksessa ihan itse, paitsi jos apukäsiä sattuu paikalle esimerkiksi mummin muodossa. 

Voit sopia matkanne, menonne ja muut kulkunne täysin sinun aikataulusi ja lapsesi ehdoilla. Ilmeisesti yhteishuoltaja joutuu kysymään luvan toiselta melkein jokaiseen asiakirjaan ja valtion rajan ylittämiseen. 

Voit edelleen toteuttaa noloja sinkkutapojasi. Sinun ei tarvitse piiloutua vauvalta puristellessasi finnejä sisäreisistäsi, ainakaan vielä. 

Toki toivon testosteronin käryn vielä leijailevan asunnossani ja kotonani vielä jonkun muunkin kuin kasvavan poikani toimesta ja sen myötä perheemme mahdollisesti kasvavankin löydettyäni sopivan kumppanin, mutta on virkistävää katsoa myt käsillä olevaa tilannetta positiivisen kautta alituisen surkuttelun sijaan. Hyvän kautta ajattelulla kun pärjää ihmeen pitkälle. Toki seikat eivät ole jokaisen yksinhuoltajan kohdalla todenmukaisia tai muuten istuvia, mutta kirjoitinkin tilanteesta vain omasta näkökulmastani katsottuna. 

Katkeroituva ämmä

Olen pursunut iloa uudesta elämästä ja sen ihastelusta. Hymyillyt jokaiselle vastaantulijalle. Ollut muutenkin käsittämättömän positiivinen tilanteeseen nähden.

Pikkuhiljaa jokin on alkanut kuitenkin nyppiä. En tiedä onko kyse siitä, että pykäämäni ihme määrittelee melko pitkälti elämäni kulun. Aluksi olin vain sitä mieltä, että niin sen tässä tilanteessa kuuluukin olla ja se tuntuu oikealta ja hyvältä. En sitten tiedä, ovatko muiden päivittelyt pienen lapsen hoidon raskaudesta saaneet minut näkemään ne huonotkin puolet. 'Muista ottaa omaa aikaa' on yksi näistä. Ikään kuin vauvasta alias vaivasta tarvitsisi lomaa. Jostakin syystä ajatukseni ovat kuitenkin näiden muistutteluiden jälkeen kääntyneet tähän suuntaan.

En jaksaisi kuunnella vauvan  itkua. Poikani itkee aika vähän, ajallisesti itku kuitenkin sijoittuu pääasiallisesti rinnasta syömisen yhteyteen. Lähes poikkeuksetta jokainen syöntihetki keskeytyy tai loppuu täysin suunnattoman karjunnan saattelemana. Toisina kertoina pitää siirtyä loppuajaksi pulloon ja toisina taas hetken rauhoittuminen imeskellen tuttia(josta ei edes tule maitoa...) auttaa keskittymään syömiseen uudelleen. Ja joskus vain nukahdetaan tutti suussa jääden vajaamahaiseksi. Tästä seuraa liian hitaasti nousevaa painoa, joka riistää äidin hermoja liiankin kanssa. Ilmeisesti poikani onkin mukavuudenhaluinen tissin suhteen: maitoa tulisi tulla paljon ja tasaisesti. Tänään ostinkin rintapumpun stimuloinnin lisäämiseksi. Kaveri kun ei tule tyhjentämään tissejä kovinkaan varmasti kovin montaa kertaa viikossa, ainakaan ilman tolkutonta kikkailua ja säätämistä.

Syöminen viekin kaikkine vinkeineen melko kohtuuttoman paljon aikaa. Toki ehdin väleissä juuri ja juuri tyhjentää tiskikonetta, pestä vaippapyykkiä ja muutenkin räpeltää niin helposti kaaoksen muodon ottavaa kotiani. Todellisuudessa kotonani ei edes vallitse pahakaan kaaos, mutta hormonimuutokset haluaisivat kaiken olevan just eikä melkeen.

Joka tapauksessa alan asteittain katkeroitua. Toki päässäni soivat myös omat rallini 'minusta ei pitänyt tulla yksinhuoltajaäitiä' ja uniin tunkeutuva ilmeisesti entinen mies antavat koko hommaan oman ihanan twistinsä. Alan pikkuhiljaa löytää itseni hehkeän äidin sijasta katkeran ämmän rajan tuolta puolen. Päässäni liikkuu arvostelevia ja katkeria ajatuksia, kuten aina kun itsetuntoni ropisee vauhdilla alas.

Tiedän kyllä toki mitä tarvitsisin: vähintään yhdet tanssitreenit viikossa. Valitettavasti aikataulukin on alkukesästä sen sorttinen, että en ole menossa ohjatuille tunneille. Pitää siis vain järjestää aikaa itselleen. Sitten kaikki on toivonmukaisesti taas paremmin.

(tietokoneen näppäimistön nikkoileva L-painike ei auta mutuen yhtään asiaa...)

Epävarmoja äitejä

Ihmettelin jo raskausaikana tuntemieni äitien tapaa olla epävarmoja itsestään äitinä. Tietyllä tavalla toimimisen pelättiin luovan heistä kuvaa huonona äitinä. Toiset taas halusivat olla latelemassa vinkkejä äitiyteen enemmän kuin niitä kaipasikaan, puhuen samalla tekemistään valinnoista ainoana oikeana ratkaisuna. Molemmat suuntaukset tuntuivat hullunkurisilta ja kummallisilta.

Niin kahvipöytäkeskusteluissa kuin nettikeskusteluissakin nousee tavalla tai toisella esille usein äitien epävarmuus. Toisilla tämä ilmenee voimakkaana tarpeena olla pätemässä ja pahimmillaan syyttämässä muita toimintatapoja täysin vääriksi omiensa rinnalla mitä kamalimmin sanamuodoin. Tämä kärjistyminen ei tuota kuin mielipahaa niin asian ilmaisijalle kuin ilmaisun kohteellekin. Nettipalstat tuntuvatkin olevan oiva keino purkaa omaa turhautumista juuri kuvaamallani tavalla. Toisessa ääripäässä äidit taas syyttävät itseään kaikesta, eivät uskalla lähteä lastensa kanssa ihmisten ilmoille ja häpeävät omaa ja lastensa toimintaa ollen jatkuvasti varpaillaan ja tuntien huonoa omaatuntoa usein täysin syyttä.

Mikä äitejä siis oikein vaivaa? Muiden miellyttäminen ja vertailu toisten lapsiin ja toimintatapoihin on kuin välttämätön pakko äitipiireissä. Usein keskutelunaiheet tuntuvat ajautuvan linjalle, jossa lapsen kehityksen vaiheita tai pieniä käyttäytymismalleja pidetään kummallisina tai huolestuttavina niiden poiketessa muiden linjasta. Tätä ovat tehostamassa ne äidit, jotka ovat pätemässä omien lastensa paremmuutta verrattuna toisiin. Jo valmiiksi epävarmat ja syyllisyyttä tuntevat äidit vajoavat toisten parjatessa entistä alemmas eikä lyttääjäkään varmasti paranna oloaan syyllistämällä toisia äitejä heidän huonoista toimintamalleistaan.

Onko olemassa todella sitä oikeaa mallia toimia? Jokainen äiti pyrkii (toivonmukaisesti) toimimaan lapsensa parhaaksi. Jokainen meistä vain tekee omat valintansa omien tietojensa ja taitojensa perusteella. Toimintatavoissa onkin voimakkaasti hajontaa ja tiettyjen ratkaisujen kohdalla muunlaiset valinnat tuntuvat herättävän jopa suoranaista kuohuntaa toisinajattelijoita kohtaan. Esimerkiksi rokotteiden antaminen, vaippavalinnat ja kuljetusmuodot tuntuvat olevan tällaisia aihepiirejä. Tarve saada kaikki muut toimimaan itse valitsemallaan tavalla kertoo vain äitien epävarmuudesta ja tarpeesta päästä pönkittämään omia mielipiteitään syyllistämällä toisinajattelijoita.

Jokainen äiti on kuitenkin erilainen. Jokainen meistä on kasvatettu eri tavoin ja olemme saaneet erilaisia virikkeitä ja ajatusmalleja jo ennen raskaaksi tulemistamme. Myös henkinen kasvu ja kokemuksen määrä vaihtelee äitien välillä suuresti. Kukaan ei kuitenkaan yleensä ole tietoisesti tuottamassa lapselleen mitään pahaa, päihde- ja muita vastaavia ongelmia lukuunottamatta.

Äitinä olo tuntuukin olevan juuri muiden äitien asettaman paineen takia erityisen raskasta. Harkitsin yksinhuoltajaäitien ryhmään menemistä, mutta ajatus toisiaan ja lapsiaan vertailevasta ja äitiyden rankkuutta valittelevasta naislaumasta oletuksena on alkanut vähentää haluani osallistua ryhmän kokoontumisiin. Toki en voi tietää varmasti, millaisia ihmisiä ryhmässä olisi vastassa. Kuitenkin jo yhden valittelevan ja neuvoja latelevan yksinhuoltajaäidin kuunteleminen tuntuu ajoittain vain huonontavan mielialaani sen paranemisen sijaan.

Koen itse äitiyden ihanimpana asiana, mitä olen elämässäni kokenut. Voin toki katsoa edelleen ruusunpunaisen vauvahuurun läpi koko asiaa, mutta lapseni on ihana ja jokainen hymy tuntuu kirkastavan hetken raskaalta tuntuneen hetken. Poikani tuntuu myös ymmärtävän minua hämmentävän hyvin. Itkemiselläkin on aina syy ja muuten lapsi tuntuu olevan rauhallinen ja rauhoittuvan erityisesti minun pysyessäni rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.

Jos tilannetta katsoo ulkopuolisin silmin, olen monien sanoin todella vahva. Lapsen isä sairastui masennukseen ja suoraansanottuna hylkäsi meidät raskauden puolivälin tienoilla. Itkuisten synnytyksenjälkeisten sairaalapäivien jälkeen olen kuitenkin kokenut olevani pääasiallisesti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ahdistuksen iskiessä puran tuskani puhumalla ja itkemällä, mutta pääasiallisesti oloni on seesteinen ja onnellinen.

Koenkin olevani hyvä äiti juuri sellaisena kuin olen. En ole erityisemmin lukenut lapsenkasvatusoppaita tai hoitovinkkejä joitakin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikki tuntuu menevän luonnostaan eteenpäin ilman kummempia pohdintoja, erityisen hyvin silloin jos vain luotan lapsen ja vaistojeni kertovan miten minun tulee toimia. Kaiken kaikkiaan tunnen olevani varmempi itsestäni kuin koskaan ennen elämäni aikana. En koe painetta miellyttää ketään tai tarvetta pönkittää omaa oloani korostamalla omien valintojeni paremmuutta.

Toki pidän silti omia valintojani hyvinä. Kestovaippailun mainospuheeni voi hetkittäin vaikuttaa omien ajatusteni pönkittämiseltä. Haluan kuitenkin tuoda esille vaippailun helppoutta ja yksinkertaisuutta, moni kun kokee sen olevan raskasta kysyen aina 'oletko vielä jaksanut kestoilla?'. Itselleni pyykkikoneen pyörittäminen kerran päivässä on paljon helpompi vaihtoehto kuin isojen ja kalliiden vaippapakettien raahaaminen lähikaupasta ja haisevan vaippaläjän roskapöntölle kuljettaminen. Pyrin lisäksi hoitamaan lastani luonnonmukaisin menetelmin, räkäiseen nenään olen ehtinyt jo hyödyntämään esimerkiksi höyryhengitystä. Lisäksi homeopaattisista lääkkeistä on ollut suuri apu ennen pissaamista ilmenneeseen huutamiseen.

Mielenkiinnolla seuraan, mitä jokainen päivä tuo tullessaan. Kokonaisuudessaan äitinä olo on kuitenkin ihanaa. Taidankin pikemmittä puheitta siirtyä yösyötön pariin, makuuhuoneesta kun tuntuu kuuluvan ätinää äitiyspakkauslaatikon pohjalta.

Irtipäästämisiä ja uusia alkuja

Nyt se on takana, ensimmäinen kuukausi esikoisen kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon tunteita, ilon ja surun hetkiä, kärsivällisyyttä ja väsymystä yön pimeinä imetystunteina hetkellisiä turhautumisia unohtamatta.

On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.

Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.

Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.

Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.

Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.

Kokemuksen kautta: omat vinkkini synnyttäjälle

Jokaisen naisen synnytys on erilainen. Tästä johtuen jokaiselta synnyttäneeltä naiselta satelee usein vinkkejä suuntaan jos toiseen. Itse koin luomusynnyttämisen, joten kokemukseni poikkesi hyvin voimakkaasti saamistani vinkeistä. Päätin kuitenkin kasata ajatuksia, sillä pelottelu ja lääkkeisiin päätyminen ei ole ainoa vaihtoehto, vaikka monien synnytykset ovatkin menneet enemmän kyseiseen suuntaan.

Valmistaudu synnytykseen henkisesti ja fyysisesti

Se, että synnytykseen ei voi valmistautua, ei mielestäni pidä paikkaansa. Tärkeää on olla valmistunut niin henkisesti kuin fyysisestikin luonnollisen etenemisen edistämiseksi. Liian tiukkoja ehtoja ja rajoja ei kannata asettaa, vaan tulee pikemminkin rentoutua ja olla avoimin mielin ja esittää toiveita pakollisuuksien sijaan. Ajattelu positiivisen kautta edistää myös omaa rentoutumistasi ja vältyt näin helpommin paniikilta ja pelolta, jotka vain pahentavat kipuja.  Jos joogaa ja hengitystekniikoita ei ole harjoitellut, voi synnytyksessä olla vaikeuksia löytää oikeaa hengitystapaa. Siksi ainakin hengitystekniikan harjoittelu kannattaa ottaa päivärytmiin, jollei asia ole ennestään tuttu. Kitalaen rentouttaminen hengityksen lomassa auttaa myös kummasti. Alavatsanpohjan lihaksien kunnossa pitäminen voi helpottaa ponnistamista, eikä vadelmanlehtiteen nauttiminenkaan varmasti ole pahaksi. En tiedä mitkä kaikki tekijät vaikuttivat omaan ponnistamiseeni, mutta koin tilanteen helpoksi syystä tai toisesta. Huomasin myös äitiysjoogassa läpikäytyjen jooga-asentojen helpottavan kipua joissakin vaiheissa ja varsinkin , joten kyseisenlaisille tunneille kannattaa mennä jos vain mahdollista. Itse en tehnyt äitiysjoogaa kuin pariin kertaan, mutta koska olin harrastanut joogaa jo ennen raskautta oli asentojen hakeminen ja hengityksen hallitseminen helppoa. 

Esitä toiveita ja pidä niistä kiinni

Kuten minulle neuvolastakin jo sanottiin, on kätilö tarpeen tullen vaihdettavissa. Kyseessä on kuitenkin elämäsi tärkein päivä, joten töykeää tai sinun toiveitasi kunnioittamatonta käytöstä ei tarvitse sietää. Itselläni kävi hyvä onni, sillä toiveitani kuunneltiin koko synnytyksen ajan ja niistä myös pidettiin kiinni kätilönkin toimesta. Myös toiveiden esittäminen sairaalaan tullessa (esimerkiksi altaallisen huoneen ja kätilön suuntautumisen suhteen), synnytyksen aikana ja vuorojen vaihtuessa on tärkeää perusteellisen esitietolomakkeen täyttämisen ohella. Toiveeni kertoa perusteellisesti kunkin hoidon ja toimintatavan syy taidettiin huomioida myös vastasyntyneiden osastolla, sillä myös siellä kätilöt kertoivat minulle aina perusteellisesti taulukoin ja tietolapuin tehostettuina miksi jokin asia tehtiin kuten tehtiin.

Ota mukaasi oikea henkilö synnytyskumppaniksesi

Synnytyksen mukaan tulevan henkilön on tärkeää kyetä rauhoittamaan sinut tilanteessa kuin tilanteessa ja pysyä rauhallisena sinun mielesi herpaantumisesta huolimatta. Myös välittämiesi viestien tulkitsemiskyky on ensisijaisen tärkeää ähkiessäsi tuskissasi vajaita lauseita ja äännähdyksiä selkeiden viestien sijaan. Pysyin itse huomattavasti rauhallisempana viestieni mennessä perille, pienikin viivästyminen tai väärin tulkitseminen supistuksen tullessa johti hetkelliseen hermostumiseen. Tästä syystä suosittelenkin doulan pyytämistä mukaan jos epävarmuutta asian suhteen on olemassa, sillä doulan mukana oleminen ei rajoita toisen henkilön mukana olemista tai ole rajattu vain yksin synnyttämään meneville naisille. Omalla kohdallani kaksi käsiparia tuntuivat tietyissä kohdissa jopa välttämättömiltä akupisteiden painamisen ollessa tärkeä osa kivunlievitystäni. Mukana oli doulan lisäksi äitini, joka ei välttämättä olisi yksin kyennyt kaikkeen mihin doula ja hän yhdessä pystyivät. Molemmat olivat kuitenkin tärkeitä tuenantajia ja koko kokemus oli mukavaa jakaa heidän kanssaan.

Älä pelkää kipua

Kivun pelkääminen tekee siitä huomattavasti pahempaa. Toisilta kuullut tarinat eivät välttämättä pidä paikkaansa sinun kohdallasi, olivat omat tuntosi sitten pahempia tai lievempiä kuulemastasi. Pelko ylipäätään voi myös pidentää, pysäyttää tai viivästyttää synnytystä.

Pesäydy ja rentoudu jo ennen synnytystä

Synnytys etenee parhaiten tuntiessasi itsesi turvalliseksi ja tilanteen herraksi. Toki jokainen synnytys on omanlaisensa, ja kehot reagoivat supistuksiin hyvin eri tavoin. Tärkeää on kuitenkin tuntea luottamusta omaan kehoonsa, vaikka se meinaakin helposti horjua supistusten tuoman tuskan johdosta. Tässäkin tilanteessa mukana olevien henkilöiden tuki ja asenne ovat ensisijaisen tärkeitä. Pesäytyminen ja valmistautuminen ilman stressaantunutta odottamista voi puolestaan edistää synnytyksen käynnistymistä.

Kivulla on syynsä

Kriittisimmässä vaiheessa kätilönäni ollut henkilö ilmaisi asian hyvin. Hän neuvoi minua ajattelemaan jokaista supistusta kaverinani, joka oli sitä parempi mitä kivuliaampi ja pidempi se oli. Vaikka ajatus tuntui tuskien keskellä mielipuoliselta, se kuitenkin jäi kolkuttelemaan mieleen ja auttoi jollakin tasolla supistusten pahentuessa loppua kohden. Hän myös sanoi, että viimeisten supistusten aiheuttama kipu on luonnon keino ohjata synnyttävä nainen avun piiriin. Ajatus tuntuu hyvin loogiselta, sillä kyseisten kipujen kourissa ei halua olla yksin, tai en ainakaan itse kokenut halua eristäytyä.

Ota selvää tarjolla olevista kivunlievityskeinoista ennakkoon

Synnytyksen aikana ei aina ehditä kertoa, mitä sivuvaikutuksia eri kivunlievitysmenetelmillä on. Niistä ei myöskään ainakaan omalla kohdallani kerrottu lainkaan synnytysvalmennuksessa. Internet onkin mainio kanava taustatiedon hankkimiseen, ja myös doula voi kertoa tarkkaakin tietoa eri menetelmien vaikutuksista. Itse kavahdin esimerkiksi epiduraalin mahdollisia sivuvaikutuksia: valmennuksesta saadussa lapussa kun mainittiin ainakin virtsaputken katerointi, sitominen sänkyyn, tipan laittaminen käteen, lapsivesien puhkaisu ja todennäköinen oksitosiinin käyttö supistusten mahdollisen heikkenemisen yhteydessä. Kyseinen puudutus tuntuu olevan se yleisin ja ensimmäinen ehdolla oleva puudute, joten sivuvaikutuksista on hyvä olla tietoinen ja pyytää mahdollisia muita vaihtoehtoja.

Mutta kuten olen jo moneen otteeseen sanonut, jokainen synnytys on erilainen. Tähän voivat vaikuttaa geenit, kehon rakenne ja tähtitieteelliset syyt, joihin ei aina voi vaikuttaa. Rentoutumisesta ja avoimesta mielestä hyötyvät kuitenkin varmasti kaikki meni synnytys tai raskaus miten hyvänsä.

(melkein) Luomusynnytys

Pöytäkeskusteluissa synnytystarinat sisältävät usein ne perinteiset epparin ja epiduraalin ilokaasua unohtamatta. Ammeeseen olisi tehnyt mieli, mutta ei syystä tai toisesta päästetty, puudutteet ja lääkkeet turruttivat mielen tai kätilö oli inhottava ja huonosti ohjaava.

Omalla kohdallani synnytys oli mieletön kokemus. Toivoin pääseväni hyödyntämään kehoni voimavaroja ja luonnonmukaisia kivunlievityskeinoja. Onnekseni näin pääsi käymään ja lapseni sai tulla maailaan ilman kemikaalien aiheuttamia sivuoireita virkeänä pysyneen äidin syliin.

Synnytys alkoi noin puoli kahden aikaan yöllä. Olimme edellisenä päivänä siivonneet kodin äitini kanssa vauvan tulemista varten. Illalla saunoimme ja söimme hyvää ruokaa, oikeastaan kaikki oli lopultakin valmista, kuten laskettua aikaa edeltävänä päivänä kuuluukin olla. Illalla saunan jälkeen olin tuntenut yhden kivuliaamman supistuksen, mutta muuten ennakoivat supistukset olivat olleet hyvin lieviä, samanlaisia kuin jo alkuraskaudessa. Heräsin puoli kahden aikoihin kipuun, jonka tunnistin heti supistukseksi. Nousin istumaan ja annoin tunteen mennä aaltona kehoni läpi samalla rentoutuen ja liikkuen sen mukana. Kissa-jooga-asennon istumisvariaatio tuntui toimivan tässä vaiheessa parhaiten. Toisen supistuksen tultua päätin alkaa seuraamaan kellosta supistusten välejä, sillä ne eivät tuntuneet olevan kovin kaukana toisistaan. Katselin tähtiä kirkkaalta taivaalta, hengittelin ja mietin, nytkö tämä alkaisi. Ainakin kirkas tähtitaivas enteili jossakin määrin hyvää. Puoli tuntia asiaa seurattuani totesin supistuksia tulleen kolme 10-15 minuutin sisällä jo useamman kerran putkeen, joten päätin mennä herättämään äitini.

Olimme nukkuneet vasta noin kaksi tuntia ja äitini nukkui sikeästi. Hilpeänä tönin hänet hereille ja totesin supistuksia tulevan tiiviiseen tahtiin. Äitini sanoi puoliunessa, että ei kai synnytykseni voinut olla käynnistynyt koska olin niin rauhallinenkin. Liikuskelin asunnossa ja menin takaisin futonin reunalle hengittelemään tahdin jatkuessa samana. Myös äitini heräsi ja tarkkailimme tilannetta. Noin tunnin kuluttua soitin doulalleni, joka neuvoi soittamaan sairaalaan. Sairaalasta opastettiin tulemaan paikalle synnytyksen ollessa kestänyt 2-4 tuntia ja oikeastaan käytännössä silloin kun en enää tuntenut selviäväni kotona. Koska tiesin omaavani periksiantamattoman asenteen ja korkean kipukynnyksen, päätimme lähteä sairaalaan kolmen tunnin kuluttua supistusten alkamisesta. Odotellessa ja supistusten lomassa olin saanut pakattua loppuun sairaalakassinkin eväineen kaikkineen. Lähtiessä otin myös ensimmäisen homeopaattisen lääkkeen, Arnican.

Sairaalaan tultuamme minut otettiin rutiininomaisesti käyrille. Meidät vastaanottanut yöhoitaja oli hyvin kummastunut ja epäilevä homeopaattisia lääkkeitä kohtaan, mutta koska niiden käytöstä oli kysytty ennakkoon, ei hän sen kummemmin puuttunut asiaan. Näiden ensimmäisten käyrien ottamisen ajan olin oikeastaan ainoaa kertaa pakosta sidottuna sänkyyn hetkeksi, mutta onneksi supistukset eivät vielä olleet liian pahoja. Kysyin heti mahdollisuutta päästä huoneeseen, jossa olisi mahdollisuus päästä synnytysaltaaseen, sillä koin sen tärkeimmäksi avuksi varsinkin siinä vaiheessa. Myös doulani ehti paikalle käyrien ottamisen aikana. Saapuessamme olin auki jo kolme senttiä ja supistukset jatkuivat samaan tahtiin, joten pääsin synnytyshuoneeseen.

Huone oli suhteellisen iso ja ihan viihtyisäkin. Huoneesta löytyi myös ilokseni amme erillisessä jaetussa tilassa, jonne pääsinkin pian juuri vaihtuneen kätilön tultua paikalle. Hän myös laittoi ensimmäiset vyöhyketerapiamagneetit korviini, selkääni ja jalkoihini. Korviin laitettavat kuulat olivat alle millin kokoisia palloja, kun taas jalkoihin laitettavat littania noin puolen sentin halkaisijaltaan olevia lieriöitä. Amme oli iso, kolmikulmainen ja turkoosi ja tila, jossa amme oli muistutti mielestäni jossakin määrin kylpylää. Seinällä oleviin puolapuihin oli nimittäin ripustettu jopa muovikasviköynnös viihtyisyyden lisäämiseksi. Radiosta kuuluvaksi säädettiin pyynnöstäni Bassoradio, joka oli päällä koko synnytyksen ajan. Viimeisinä tunteina en toki pahemmin kuullut koko radiota kipujen ollessa aivan omassa luokassaan. Lämpimässä vedessä pulikoiminen tuntui ihanalta, eivätkä supistuksetkaan tuntuneet enää niin pahoilta kuin kuivalla maalla. Ihmettelinkin vitsillä ääneen, miten joidenkin mielestä synnytys voi olla muka kamalaa, omani kun alkoi tuntua siinä vaiheessa kylpyläreissulta.

Ammeessa sain olla kaksi tuntia putkeen. Vauvan sydänääniä kuunneltiin puolen tunnin välein pienellä dobblerilla, eikä minun tarvinnut nousta pois altaasta. Supistusten tullessa liikuin altaassa ja hengitin syvään samalla rentouttaen kehoani ja päästäen supistuksen kehoni läpi. Tietyssä määrin supistukset tuntuivat tässä vaiheessa ja vedessä ollessa vain hyviltä, sillä kipu ei ollut kummoinen ja supistukset jatkuivat luonnollisesti voimistuen asteittain. Ajan kuluessa vain kipua helpottava asento muuttui synnytyksen edistyessä. Toki vessakäynneillä kipu tuntui voimakkaammin, mutta onneksi liikkuminen ja kävely auttoi kipuun. Ammeessa olemisen loppupuolella taisin myös laskea alleni altaaseen oksentaessani samalla. Olo ei kuitenkaan muuten ollut pahoinvoiva, vaan kyseessä oli vain hetkellinen aalto, joka helpottui tyhjentymisen myötä. Myös suoleni tyhjeni muistaakseni näiden tuntien aikana luonnollisesti, vaikka en ollut pyytänyt suolentyhjentämista erikseen.

Ensimmäisen kahden tunnin puljailun jälkeen minun piti nousta ammeesta käyrien mittaamisen ajaksi. Laitteiston anturit eivät meinanneet saada tunnistettua supistusten aikaisia sikiön sydänääniä, joten käyriä jouduttiin ottamaan kohtuuttoman kauan enkä sinä aikana päässyt ammeeseen. Kätilöiden asenne oli kuitenkin onneksi se, että sain liikkua miten halusin ja laitteiden toimimattomuus oli heidän ongelmansa eikä edellyttänyt minun sitomistani sänkyyn. Välillä istuin kiikkutuolissa ja välillä taas kävelin pientä ympyrää ja välillä seisoin tehden lantiollani kahdeksikkoa. Tämä tuntui lievittävän kipuja parhaiten yhdistettynä selän magneettikohtien painamiseen. Supistusten aikana doula painoi selän puolelta akupisteistä kätilöopiskelijan kohdistaessa mittaavaa anturia sikiön oleskelukohtaan sydänäänten rekisteröimisen edistämiseksi. Minua kehotettiin myös syömään jotakin jotta jaksaisin synnytyksen loppuun saakka. Ainoa kurkusta alas menevä asia taisi kuitenkin olla mehukeitto, mikään oikea pureskeltava ruoka ei tuntunut painuvan alas. Lopulta riittävien käyrien saamisen jälkeen palasin vielä altaaseen.

Altaassa oleminen ei enää jonkun ajan päästä tuntunut helpottavan kipua, joten päätin nousta vedestä pois. Kuljeskelin ympäriinsä, istuin kiikkutuolissa, akupisteitäni paineltiin magneettien kohdalta ja välillä myös lepäsin supistusten välillä sängyssä. Toki välit olivat edelleen lyhyet, joten mitään nokosia en ehtinyt missään välissä ottamaan. Myös kätilö vaihtui jälleen edeltävän lähdettyä ennen vuoron loppua koulutukseen, mutta asenne minua ja toiveitani kohtaan oli uudellakin kätilöllä hyvä eikä lääkinnällisiä puudutteita tyrkytetty. Supistukset pahenivat pikkuhiljaa ja kyselin jo seuraavan astene puudutteidenkin perään, jos minusta sattuisi siltä alkaa tuntumaan. Kätilöopiskelijan ainoat tarjolla olevat olivat kuitenkin spinaali ja epiduraali, joten päätin jatkaa hengittelyä ja kestää viimeiseen saakka akupainannan avulla. Otin myös jälleen Arnicaa, sillä olin saanut ohjeet ottaa lääkettä kipujen yltyessä pariin otteeseen myös synnytyksen aikana.

Kätilöiden vuorot jaettiin parin tunnin kuluttua uudestaan. Kivut olivat tähän mennessä jo melko sietämättömät, eivätkä akupainannatkaan tuntuneet toimivan tarpeeksi. Paikalle saapui onnekseni vyöhyketerapeutti-kätilö, joka oli ainoa laatuaan koko sairaalassa. Hän repi aiemmin ilmeisesti väärin asetetut magneetit irti korvistani ja jaloistani ja sai minut rentoutumaan painamalla hartian ja päälaen pistettäni supistuksen aikana. Myös korviin uudelleen oikeille kohdille laitetut magneettikuulat rentouttivat minut täysin ja oloni parani huomattavasti. Kätilö totesikin vyöhyketerapian olevan epiduraalia parempi vaihtoehto, joten tunsin olevani juuri oikeissa käsissä. Tuossa vaiheessa olin auki kuutisen senttiä. Magneettikuulia lisättiin myös lantioni etupuolelle ja jossakin vaiheessa myös häpyluuni kohdalle. Kätilö ohjeisti äitiäni ja doulaani kipujeni lievitykseen akupainannan avulla, joten he molemmat pystyivät auttamaan minua synnytyksen edistyessä. Toinen heistä painoi nilkoista tai polvista toisen painaessa päälaesta ja hartiasta.

Kivut yltyivät koko ajan. Viimeiset tunnit tuntuivatkin pitkiltä, vaikka käytännössä aikaa meni tässä vaiheessa vähiten. Otin käyttöön ilokaasun, joka auttoi jonkun aikaa. Nilkan akupisteitä painettiin lisäksi samanaikaisesti kiikkuessani kiikkutuolissa imiessäni ilokaasua. Ilokaasu ei enää auttanut mielestäni jossakin vaiheessa tarpeeksi, joten jätin senkin pois ja siirryin kyljelleni sänkyyn. Oksensin ja laskin alleni yhtäaikaa jälleen, mutta kätilö kertoi sen kertovan vain synnytyksen edistymisestä ja olevan hyvä merkki. Mahalaukkuni taisikin puhdistua melko perusteellisesti synnytyksen aikana.

Lapsivesi meni spontaanisti sisätutkimuksen jälkeen noin kolme tuntia ennen ponnistusvaihetta. Koska lapsivesi oli vihertävää, laitettiin vauvan päähän pinni sydänäänten seuraamista varten. Myös supistusanturi laitettiin vatsani ympärille. Akupainanta helpotti kipujani, mutta en enää pahemmin jaksanut liikkua sängystä. Laskin alleni pariin otteeseen, yleensä oksentaessani samaan aikaan. Sängyssä makasin kyljelläni, sillä selällään oleminen tuntui sietämättömältä. Koska kivut tuntuivat sietämättömiltä ja mietin jo mihin olinkaan lähtenyt, aloin tiedustella myös lisäpuudutteiden perään. Kätilöopiskelija puhui jälleen epiduraalista, vaikka olikin jo vaihtunut toiseen opiskelijaan. Itse kätilö kuitenkin ehdotti minulle kohdunkaulan puudutetta, koska olin aiemmin ilmaissut haluni aloittaa lievemmistä puudutteista tarpeen niin vaatiessa. Kätilö siis piti kiinni toiveistani puolestani, vaikka itse olin jo hyvinkin tuskissani.

Osastolla oli ilmeisesti ruuhkaa, joten puudutteen antavaa lääkäriä odotettiin pieni ikuisuus. Käytännössä aikaa meni ilmeisesti noin puolisen tuntia, mutta mielestäni aika tuntui useammalta tunnilta kipujen ollessa niin pahoja. Kätilö sanoikin viimeisten supistusten olevan pahimpia mahdollisesti siksi, että ihminen luonnon ohjaamana hakeutuisi lajitoveriensa seuraan saamaan apua kyseisessä vaiheessa. Hartian ja jalkojen akupisteitä painettiin jopa mustelmien muodostumiseen asti kipujeni lievittämiseksi. Supistukset muuttuivat myös siinä määrin, että aiemmin neuvottu kitalaen rentouttaminen ei enää auttanut vaan tunsin tarvetta jännittää kehoni supistuksen helpottamiseksi. Suurempaa työntämisen tai äkistämisen tarvetta en suoranaisesti tuntenut. Lääkärin lopulta saavuttua hän totesi minun olevan yhdeksän senttiä auki ja hän laittoi puudutetta vain vielä hiukan edessä oleviin reunoihin, ikään kuin näennäiseksi avuksi. Vaikutusta en suuremmin huomannut, sillä sain pian luvan alkaa ponnistelemaan varovasti lasta alaspäin.

Ponnistaminen helpotti oloa ja tuntui suorastaan euforiselta kipeää kipeämpien supistusten jälkeen. Välillä tunsinkin ponnistavani liiankin tehokkaasti. Kätilöni ei pahemmin ehtinyt pois huoneesta, sillä ponnistusten myötä lapsi laskeutui nopeasti ja oli pian jo niin alhaalla että ilmeisesti pääkin alkoi näkyä. Kätilö ohjasikin minua vain ikään kuin puhaltelemaan kynttilöitä yhdessä vaiheessa ponnistusvaihetta ponnistamisen sijaan, jotta paikkani saivat venyä rauhassa ja jokin tietty osa vauvasta tulla maailmaan omalla painollaan supistuksen voimalla. Hän myös neuvoi doulalle vielä yhden pisteen lonkkaluuni seudulta, jota muljutettiin supistuksen aikana. Tämä helpotti oloani huomattavasti. Kätilö  ehdotti asennon hakemista ja etsimistä ponnistusvaiheen alussa kuten olin alunperin toivonut, mutta ilmoitin pysyväni kyljelläni sängyssä, koska ponnistaminen kyseisessä asennossa tuntui hyvältä enkä halunnut liikkua mihinkään. Hän sanoi sen käyvän hyvin ja neuvoi minua koukistamaan molempia polviani lähemmäs rintakehääni asennon parantamiseksi.

Kokonaisuudessaan ponnistusvaihe kesti kuusi minuuttia. Kätilö ohjasi minua hyvin ja antoi minun itse tehdä työn kokonaisuudessaan. Lapsi vain otettiin vastaan ja lapsivesi imettiin hänen hengitysteistään heti pään tultua ulos. Syntymisen jälkeen enimmät veret pyyhittiin ja sain pojan ihokontaktiin paljasta rintakehääni vasten. Virallinen syntymäaika oli puoli kuuden aikaan illalla, joten kokonaisuudessaan synnytys kesti yli 15 tuntia. Välilihani säilyi ehjänä, mutta kohdunpohjaan tuli toisen asteen repeämä ja emättimen etupuolelle kaksi eriasteista pienempää tikattavaa repeämää. Alapäässäni olikin tikattavaa niin lääkärille, kätilölle kuin kätilöopiskelijallekin repeämien ollessa eriasteisia. Ruuhkan takia lääkäriä odotettiin kaksi tuntia, jonka sain oleskella rauhassa katsellen poikaani tutustuen samalla toisiimme. Myös lapsen sormet ja varpaat laskettiin yhdessä kätilön kanssa ja jälkeiset esiteltiin minulle huolellisesti. Äitini räpsi kuvia ja sai leikata myös lapsen napanuoran. Aika tuntui muutenkin menevän nopeasti. Pidin pojan sylissäni myös tikkaamisen ajan, sillä tunsin hänen olevan hyvä huomion keskittämispiste epämiellyttävän pistelyn lomassa. Koska ponnistus oli nopeaa ja helppoa, totesin myös että 'Eihän tässä hommassa tullut edes hiki', hiukseni kun olivat edelleen puhtaat edellisillan saunan jäljiltä. Tämä tuntui naurattavan kaikkia, myös niitä joille olen kertonut synnytyksestä jälkikäteen. Noustessani seisomaan suihkussa käymistä varten päässäni meinasi pyöriä, mutta ottaen huomioon ruuansulatuselimistöni perusteellisen tyhjenemisen ja avautumisvaiheen keston se ei ollut suurikaan ihme.

Synnytys oli kokonaisuudessaan mahtava kokemus. Minulla kävi melkoinen tuuri oikeanlaisen kätilön osuessa kohdalle kriittisimpään vaiheeseen, mutta pidinkin huolen toiveistani muistuttaen kätilön vuoronvaihdon kohdalla toiveistani aktiivisesti. Ensimmäisen vaihdon jälkeen toiveeni tunnuttiinkin ottavan automaattisesti huomioon seuraavaa kätilöä valitessa ja myös esitietolomakkeeni otettiin huomioon jatkuvasti. Koska kätilö oli luonnonmukaiseen synnytykseen erikoistunut henkilö, tuntui hänkin olevan mielissään synnytyksen kulkuun. Uutta opittavaa tuntui riittävän myös kätilöopiskelijalle, sillä moni hänen aikaisemmin oppimansa tuntui ajoittain jopa kauhistuttavan itse kätilöä. Kokemus taisikin olla hieno niin minulle kuin muillekin mukana olleille. Koska synnytykseen ei puututtu lääkkeellisesti ja se eteni hitaudestaan huolimatta, annettiin sen kokonaisuudessa edetä omalla painollaan. Minulle ei myöskaan asennettu tippaa tai muutakaan katetria, ainoa oksitosiini pistettiin reiteeni synnytyksen ollessa jo ohi.

Koska lääkkeellisiä keinoja käytettiin hyvin vähän, voisi synnytystäni sanoa luomusynnytykseksi. Kokemuksesta kuuleminen on hämmentänyt monia, se kun on jotain aivan muuta mitä synnytykset yleensä nykyaikana ovat. Synnytys ei sisältänyt myöskään varoiteltua pitkäveteistä odottamista, supistusten vastaanottamisessa kun riitti töitä koko synnytyksen ajaksi. Kokemukseni perusteella en voi muuta kuin suositella pyytämään luonnonmukaisia keinoja synnytyksessä ja pitämään kiinni toiveistaan, huonon kätilönkin osuessa kohdalle hänkin kun on tarpeen vaatiessa vaihdettavissa toiseen. Omat toiveeni huomioitiin niin hyvin, että tälle ei onneksi ollut tarvetta. Toki sairaaloissakin on varmasti eroja, mutta tällaisten keinojen pyytämisen lisääntyessä kysyntään varmasti vastataan enenevissä määrin.

Pitkän tauon takana on lapsensaamisen ihanuus

Kuten arvata saattaa, reilun kuukauden sisällä ehtii tapahtua paljon. Luonnollisesti tässä tapauksessa se paljon on uuden elämän saattaminen masusta maailmaan ja yöunien vaihtuminen imetystuokioiksi unitauoilla. Ja joka kerta kun äiti on juuri alkanut näpytellä tekstiä imetyksen lomassa, on lapsi päättänyt alkaa ähräämään tai nukahtaa(eikä tämäkään kerta näytä olevan poikkeus).

Sain aikalailla sellaisen synnytyksen kuin halusin. Aluksi pääsin vesiammeeseen ja olo oli kuin kylpyläreissulla. Tuskaisimpien tuntien ajaksi kohdalle osui lisäksi kätilö, joka oli toiselta ammatiltaan vyöhyketerapeutti. Kaikki meni paremmin kuin hyvin, vaikka tikattavilta repeämiltä ei vältyttykään. Kuuden minuutin ponnistusvaiheella tämä ei sinänsä ole ihme, mutta onneksi väliliha säilyi kuitenkin ehjänä. Tuloksena oli terve poikavauva, johon tämä äiti ihastui heti kuten melkein kaikki kaverin jo tavanneet. 

Äitinä oleminen on tuntunut hämmentävän luonnolliselta. En ole pelännyt lapseni menevän rikki ja imettämisenkään suhteen en antanut periksi, vaikka sairaalan hoitajilla meinasikin olla välillä kohtuuton kiire asian suhteen. Ensimmäisen kakkavaipan jälkeen vaipanvaihtokaan ei tunnu enää missään ja harsontaittelukin onnistuu mainiosti jopa auton takapenkillä. 

Olemme olleet Vaabelin kanssa pääosin maalla tuoreiden isovanhempien hoteissa. Tuore isukki ei ole ottanut edelleenkään yhteyttä, vaikka kuulikin asiasta pari päivää pojan syntymän jälkeen. Tämä on saanut minut epäilemään myös toisia isovanhempia, sillä tämän asteinen sairastuminen juontaa helposti juurensa lapsuuteen. Myös miehekkeen isän outo käytös on saanut minut pitämään turvaväliä, ihan vaan kaiken varalta. Mieluummin varon liikaa kuin kadun, etten luottanut merkkeihin joita oli nähtävissä. 

Vaabelilla ja minulla on onneksi kaikki hyvin. Vaikka yösyötöt väsyttävätkin ja nukahdan usein vauva tissistä roikkuen, on maailmaan pykäämäni uusi elämä ihmeellistä ihmeellisempi otus. Kaveri on perinyt piirteitä paljon minun suvustani, joten silmiin tuijottelu ei johda alituiseen alullepanijan ikävöimiseen vaan ainoastaan pojan ihasteluun. Kolmeviikkoinen kaveri kun tuijottelee jo aktiivisesti silmiinkin ja seurusteleekin jo jossakin määrin. Hän tuntuu myös ymmärtävän paljon hänelle kerrottuja asioita, jo sairaalassa nukkumaanmenokin onnistui äidin selitettyä olevansa väsynyt ja tuijotteluajan olevan päivällä. Toki tieteellisillä tutkimuksilla on todistettu vauvojen ymmärtävän vain äänenpainoja, mutta uskon vakaasti lapseni olevan vanha sielu ja ymmärtävä ihminen jo nyt. Sen verran syvyyttä hänen silmissään on. 

Sairaalalaukku ja kotiutumistamineet

Lasketun ajan ollessa alle viikon päässä on hyvä vielä/jo tarkistella ja tehdä hienosäätöjä mukaan otettaviin tarvikkeisiin ja vaatteisiin. Huvikseni päätin myös ikuistaa kuvamuotoon mukaan lähdössä olevia kamppeita, ainakin joiltakin osin.

Kotiintuomisvaatteet

Vauvan kotiintuomisvaatteet ovat odottaneet pakattuna turvakaukalossa jo lähemmäs pari viikkoa. Koska ilma on tähän aikaan vuodesta hyvin vaihteleva, olen varautunut ylä- ja alaosaan parilla kerroksella. Toki lisäksi mukaan on lähdössä toppahaalari, vanutöppöset sekä mätsäävät villapipo ja -lapaset puuvillaisten päälle lämmittämään pieniä raajoja. Sekä muutama kuorivaippa neljän harson ja yhden flanellivaipan kera kotiinlähtöpäivää varten nekin. 

Asun voisi ajatella olevan pienoisversio oman vaatekaappini sisällöstä. Farkkuliivipainatuksella varustettu collegehuppari sekä maleeratut kollarihousut ovat harvoja itse ostamistani vauvan vaatteista. Päätin panostaa edes pariin vaatekappaleeseen, jotka sopisivat hyvin lapselleni ja miellyttäisivät silmää pidemmänkin aikaa. Onnekseni sain myös lahjaksi saman hupparin astetta isommassa koossa, joten kyseistä iloa on luvassa ainakin ensimmäiset pari kuukautta. Lisäksi olen valinnut mukaan pääasiallisesti äitiyspakkauksessa mukana tulleita vaatteita, jotka olivat sopivia niin kooltaan, väreiltään kuin käyttötarkoitukseltaan. Kietaisumallisia bodeja ovat hehkuttaneet kaikki, joten päädyin aloittamaan tästä helpoimmasta ja yksinkertaisimmasta vauvanvaatteesta. Myös puuvillapipo on äitiyspakkauksesta, taittoreunalla ja söpöillä pikkuruisilla korvilla se on mielestäni aika vastustamaton.  Turkoosit potkuhousut ovat mukana vain siltä varalta, että vauva on äärimmäisen kylmäverinen ja/tai tarvitsee lisäkerroksen kollareiden alle. Äitiyspakkauksen tiikeri-puuvillatumput sopivat mainiosti äitini virkkaamien pikkutennareiden kaveriksi ja tuovat samalla vähän väriä asuun. Ja ovathan vaippakakun mukana tulleet I love mum-sukat melko söpöt ja hyvät lisäkerroksena pikkuruisten tennareiden alle sisäkäytössä. Toki saa nähdä, onko tässä nyt tosiaan pari vaatetta liikaa, mutta toivoisin että vauva ainakin pysyisi tarpeeksi lämpimänä näiden ja ulkovaatekerrosten avulla. Kohdun jälkeen tuulinen kevätviima kun voi varmaan tuntua melko ikävältä jo pienissäkin määrin.

Muiksi välttämättömiksi mukaanotettaviksi olen pakannut trikoisen kantoliinan sekä itselleni vaihtovaatekerraston. Alaosissa olen päätynyt kaiken varalta edelleen äitiysmallisiin legginsseihin tai muuten päälle meneviin kollareihin(jotka ovat muuten melkein samanlaiset kuin nuo vauvan omat), sillä käsittääkseni synnytyksen jälkeinen maha ei ole järkyttävän paljoa pienempi kuin 8. raskauskuukauden aikana. Toki tämä varmaan riippuu mahasta ja äidistäkin. Yläosiksi olen valinnut vaatteita, joita en halua enää viimeisillä viikoillani venyttää muodottomiksi mutta jotka mahtuivat minulle vielä pari viikkoa sitten. Bonuksena toki kestoliivinsuojia sekä uudet kaarituettomat imetysliivit, jotka tilasin jonkin aikaa sitten Asokselta ja jotka vaikuttavat oikein päteviltä. 

Kosmetiikkatuotteista olen laatinut listan, sillä tuotteet ovat edelleen käytössä päivittäin ja haluan pitää itseni fressinä myös sairaalassa olemisen ajan. Kerää ne sitten kasaan kuka kerää, tulisi niiden olla helposti löydettävissä ja kerättävissä listan avulla. Lisäksi ihoni on hyvin herkkä eikä enää perusta pahemmin muusta kuin tällä hetkellä käytössäni olevasta luonnonkosmetiikasta, joten jo parin päivän aiheuttama ihon kuivuminen voi olla häiritsevää ja hyvin epämiellyttävää. Aion ottaa mukaan myös pari luomusertifikoitua vauvanhoitotuotetesteriä, jos sellaisille vaikka on tarvetta vaikka tätä uskallankin epäillä. Ja toki manteli- ja kookosöljyä, joiden pitäisi sopia myös vauvan iholle ja auttaa myös ihoani palautumaan paremmin venymisestä. Erillisiä synnytysvaatteita en ole ajatellut ottaa mukaan, sillä tahrin mieluummin sairaalan vaatteita kyseisessä tilanteessa tekemättä kotipakettiin lähtevää pyykkikasaa. 

Synnytyseväiden ostaminen on muuten äärimmäisen haastavaa. Doulat suosittelivat ottamaan mukaan jotakin mistä tulisi hyvä mieli ja energisempi olo, mutta liian hyvien herkkujen ostaminen on johtanut vain niiden syömiseen. Tällä hetkellä eväänä odottavatkin vain ananaksen makuinen kookosvesitetra sekä kitkerä Lidlin tummasuklaalevy. Kumpikaan ei liiemmin houkuttele, mutta on voimaannuttavaa evästä. Toki hedelmäkupissa pyörivät hedelmät voidaan napata mukaan samaan eväskassiin, jos en ehdi syödä niitä pois sitä ennen. 

Kehoni ja vauvanikin tuntuvat myös valmistelevan minua tulossa olevaan unirytmiin. Tästä johtuen saan nykyään nukuttua vain kuusi tuntia yössä. Tämän ajan toki nukun onnekseni hyvin sikeästi, mutta kyseisen unimäärän jälkeen keho on edelleen raskas ja väsynyt ja kaipaa unta vaikkei se sitä enää saakkaan. Tämä onkin johtanut siihen, että menen mieluummin nukkumaan myöhemmin välttääkseni heräämisen aamukuudelta tai, kuten viime yönä, peräti aamukolmelta pyörimään ja hengailemaan sängynpohjalle. Unen päästä sain kiinni uudelleen vähän ennen aamukymmentä heräten seuraavan kerran alle kaksi tuntia ennen neuvola-aikaa. Outoa unirytmiä ei kuitenkaan säätele vauvan liikekierto, sillä kokemukseni mukaan hän inhoaa liian aikaisia herätyksiä ja oli tänäkin aamuna pääasiallisesti nukkumassa lueskellessani kirjaa sängyn pohjalla. Kaverin liikkeet ovat muutenkin sen verran tanssahtelevia kunnon potkimisen sijasta, että ne eivät ole herättäneet minua kertaakaan. En vain yksinkertaisesti enää syystä tai toisesta saa unta kuuden tunnin unien jälkeen. 

Tänään taidankin mennä nukkumaan taas aikaisintaan yhdeltä. Heräisinpä sitten edes järkevään aikaan säätämään kouluhommia, nyt kun niille tosiaan näyttää vielä olevan aikaa. Pimeässä aamuyöllä kun niitä ei saa tehtyä, kuin ei myöskään unenpöpperössä liian aikaisen heräämisen seurauksena.