Sukulaiset - välttämättömyys vai vältettävyys?

Otettuani yhteyttä lapsen isän perheeseen, oloni on ollut monta kertaa ahdistavampi kuin pitkään aikaan. Koska en sulattanut heidän isänsä käytöstä eikä tämä edes reagoinut syytöksiinikään millään tavalla korjatakseen asiaa, koki muu perhe tarpeelliseksi asettaa minut pakon eteen. Minun tulisi joko hyväksyä tämä mies osana perhettä, koska hän on heille niin tärkeä, tai sitten olla pitämättä yhteyttä koko perheeseen.

Omien voimavarojeni mukaan toimimista kuvailtiin sanalla pompottelu, jota he eivät kuulemma enää jaksa, varsinkaan perheen hermoheikko äiti. Käytännössä heidän pahoinvointinsa sysätään minun niskoilleni, ja ikään kuin minun hyväksymiseni ja hiljentämiseni ratkaisisi koko perheen syvällä pesivät ongelmat. Keväälä synnytyksen jälkeen en vain kyennyt kohtaamaan perhettä, sillä heidän läsnäolonsa olisi muistuttanut entisestään isämiehen poissaolosta ja tilasta, jossa hän on. Siitä, että hänestä ei kuulu vaikka hänen perheensä olisi ainakin mummun ja papan osalta tunkeutua jo synnytyssairaalaan katsomaan uutta lapsenlastaan. 

Toki synnytyksen jälkeisissa tiloissani esitin hyvin vakavia syytöksiä perheen isää kohtaan. En kuitenkaan haukkunut tai parjannut, vaan esitin epäilykseni rivien välistä. Näistä syytöksistä ollaan kuitenkin niin katkeria, että minun tulisi vain niellä perheen isän hyvin hämärä, tekopirteä ja vähättelevä käytös poikansa suhteen. Jos isä ei nää lapsensa pahoinvointia pahimmillaan muuna kuin hyvinvointina, en koe hänen olevan hyväksi omalle lapselleni. Kun kaiken lisäksi itse kyseinen henkilö ei ole edes yrittänyt korjata väärinkäsitystä millään tavalla, vaan perheen muut jäsenet ovat vain puhuneet hänen puolestaan. 

Kaikki velloo mielessä liikani kanssa. Puhuttuani ihmisten kanssa tiedän, että minun ei pitäisi enää uhrata aikaani tai energiaani koko perheeseen. Silti päässäni soi sama kelanauha, jota en oikein pysty ainakaan vielä pysäyttämään. Mitä haluaisin sanoa kullekin heistä, mitä minun pitäisi tehdä jotta teen oikean ratkaisun.

Pahinta tässä on, että lapsi ilmiselvästi aistii mielialani. Hän on läheisyydenkipeämpi, ei naura enää niin paljon ja vaatii enemmän. Päälle tulevat vielä huonosti nukutut yöt ja soppa on valmis.

Ehkä minun pitää tehdä vielä viimeinen yhteydenotto. Sellainen, jossa teen selväksi miten koen tilanteen omalta kantiltani. Ja että en tee mitään ilkeyttäni, vaan ainoastaan pyrkien tekemään valintoja poikani hyvinvoinnin kannalta. Miksi meninkin laittamaan viestiä, miksen vain pysynyt hiljaa ja antanut heidän velloa omana osanaan.