Keskellä hankien ja nietosten

Joulu rauhassa maalla lumen keskellä. Aaton jälkeisestä sadekuurosta huolimatta elämä on ollut varsin seesteistä, ellei jopa pitkästyttävää. Tuleva perheenlisäys muistuttaa kuitenkin itsestään säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin, kuin muistuttaen että seuraavana jouluna ei välttämättä ole aikaa pitkästyä. Olen lisännyt nautiskelujeni listalle myös kofeiinittoman kahvin sekä alkoholittoman oluen, joista jälkimmäisessä huomasin puoli pulloa juotuani olevan 0,5 prosenttia alkoholia. Ilmankos olo tuntuikin vähän hassulta ja kevyeltä nauttimieni lasillisten jälkeen.

Joulussa ei siis ole ollut oikein mitään ihmeellistä. Olen toki onnistunut ahtamaan mahani niin täyteen, että joitakin päiviä piti olla salaattilinjalla pingottuneen mahan ja liian ähkyisen olon vuoksi. Joululahjoja en ole kummemmin saanut, sillä perheessämme ei enää ole ollut tapana ostaa sen erityisemmin mitään. Äiti on sen sijaan valmistanut tulevalle lapsenlapselleen itse vaatteita ja muita härpäkkeitä. Lisäksi sain kassillisen kierrätettyjä lastenvaatteita tulevaa pienokaista varten.

Joten sinänsä, tässä kai tämä vuoden loppu menee, maalla keskellä korpea, jossa kaikesta vesisateesta ja leudosta ilmasta huolimatta on kuitenkin lunta. Kaupunkiin suuntaaminen ei vielä oikein innosta, sillä yksin kämpillä nököttäminen tekemättä mitään ei tunnu houkuttelevalta ajatukselta. Uuden vuoden juhlintakaan ei vedä erityisemmin puoleensa, sillä ihmisillä on tapana olla astetta holtittomampia suurina juhlapyhinä julkisen paikan juhlatiloissa ja mahan varjelu voisi tuntua melkoisen suurelta missiolta. Varsinkin kun asian alulle kanssani saattanut henkilö taitaa edelleenkin haluta pitää omaa versiotaan isyyslomasta.

Mutta aina on hopeareunus synkimmässäkin pilvessä. Minulla on paljon rakastavia ja auttavia ihmisiä ympärilläni, ja tosiaan, ensi vuonna minusta tulee äiti. Ja sen jälkeen mikään ei enää ole niinkuin ennen.

To fall in love

Kun rakastuu mieheen, miksi siihen todella rakastuu?

Rakkaudesta on puhuttu kemiallisena reaktiona. Aivot alkavat lähettää signaaleja kehon hormonien erittämiseksi ihmisen kohdatessa tietynlaisen ihmisen. Miksi aivot todella toimivat näin juuri kyseisen henkilön kohdalla? 

Onko kyseessä fyysinen vetovoima ja biologinen yhteensopivuus? Ainakin viittaavina tekijöinä vastapuolen silmää miellyttävä ulkonäkö ja kehonkoostumus puhuvat vahvasti tämän puolesta. Myös miehen huumaavan oudon hyvä tuoksu ja hien nenään pistämättömyys ovat vahvoja merkkejä asiasta.  Samalla sopivan leveät hartiat antavat lupauksen hyvistä geeneistä kuten myös keho mainiosta kyvystä siittää lapsia ja suojella niitä vaaroilta. 

Entäs sitten emotionaalinen turvallisuudentunne? Mies saa olon pesämäiseksi ollessa yhdessä auttaen asiassa jos toisessa. Hän huolehtii ja hoivaa, tekee ruokaa, siivoaa ja tiskaa. Näin ei välttämättä toki kaikissa perheissä. Kaikki nämä saattavat kuitenkin luoda turvallisuudentunnetta toisesta osapuolesta. Ja luovatkin. Mies myös osaa kuunnella, tukea ja nähdä milloin voit pahoin. Ei kovin kylmänä pysty pysymään, en ainakaan minä. 

Mystinen yhteys, sydämen valittu, kohtalo? Kaikki suuria elämän mysteereitä, mutta silti kohtalon tuodessa miehen ovelle juuri kun sitä toivot ne tuntuvat todellisilta ja annat tunteen viedä mukanaan. Välillänne on pakko olla telepatiaa toisen ilmestyessä korjaamaan pyörääsi juuri kun sitä toivot. Ja ilmestyessä elämääsi vuosien erossa olemisen jälkeen juuri silloin, kun se tuntuu oikealta. 

Ja viimeisenä, kyseenalaisimpana, kenties miehen luoma haaste? Psykologiset käsittelemättömät ongelmat jotka odottavat ratkaisua. Halu auttaa ja olla avuksi ja päästä tyydyttämään äidillisiä tarpeitaan. Toki näitä tarpeita pääsee tyydyttämään piakkoin oikein olan takaa, loppuelämänsä tai ainakin seuraavat 15-25 vuotta. Mukavaa tässä vaiheessa toki olisi, jos toinen saisi hoidettua itsensä siihen pisteeseen jossa voisi osallistua tähän jälkikasvun ojentamiseen ja rakkaudella hukuttamiseen. Toisen kuitenkin karatessa koko ajan kauemmas henkisellä tasolla, kuin pelonomaisesti juosten, tuntuu tulevaisuus tasaveroisessa parisuhteessa lasta hoitaen sulalta mahdottomuudelta. 

Ja naisten sanotaan olevan niin vaikeita ja kuluttavia. Meninpäs sitten löytämään miehen, jota tämän läheisimmät kaveritkin kuvailevat hankalaksi, varsinkin tunne-elämältään. Mikä ilon päivä. Toivoen lempeää ja ymmärtävää lasta joka omaa fiksua päätä ja asioiden käsittelytaitoa, toisin kuin isänsä. Taidan vielä koittaa päästä eroon keittiöstä leijailevasta tiskikasan lemusta tälle yötä. Huomenna olisi kuitenkin tarkoitus karata maaseudun rauhaan suojaan kaikelta pahalta, perheen ja lumen keskelle. En kuitenkaan saisi unta vielä hetkeen joten sama käyttää aika hinkkaamalla laseja ja lautasia.

Julkisella paikalla mahan kanssa

Käytyäni muutaman kerran ihmisten ilmoilla ilta-aikaan mahan ollessa jo kasvanut olen löytänyt itsestäni uuden puolen. Ennen ihmisten töniminen ja muu holtiton ohittelu ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Nyt mahan varjelu tuntuu olevan koko ajan mielessä, ja illan edetessä ja ihmisten muuttuessa entistä varomattomimmaksi kädet kääriytyvät helposti mahan ympärille ikäänkuin suojaksi sisällä kasvavalle elämälle.

Maha on jollakin tapaa herkkä asia. Sen kasvaminen tuntuu vaikuttavaan jokaisen otettuun askeleeseen, varsinkin liukkaiden kelien ollessa nyt ajankohtaisia. Sitä haluaa silitellä ja sille haluaa jutella, toisinaan myös laulaa. Herätinkin kavereissani yleistä hilpeyttä silitellessäni mahaa lähes tauotta koko illan. Minkäs sitä luonnolliselle äidinvaistolleen tai miksi sitä nyt kutsuisikaan mahtaa. Hellyyden osoittaminen pienokaiselle jo nyt vain tuntuu kuuluvan asiaan.

Henkinen maha ottaa tilansa myös esimerkiksi ravintolassa ja ruokaloissa. En osaa enää vääntäytyä pienistä koloista, joista mahan kanssa saattaisimme juuri ja juuri mahtua menemään. Sen sijaan karttelen näitä ahtaita välejä ja pyrin pyytämään ihmisiä väistämään mahan tieltä, toki ystävällisesti asian aina muotoillen. Toki perjantaina humalaisen naisen ohitettua minut vessajonossa tunsin pientä katkeruutta - miten joku viitsii ohittaa vessajonossa raskaana olevan naisen, humalastaan huolimatta.

Toisaalta massu herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Viitsinkö enää tanssia täysillä tai olla seksikäs, kun maha on jo nähtävissä olevan kokoinen? Näytänkö pikemminkin koomiselta ja pahimmassa tapauksessa säälittävältä? Helpoimmalta vaihtoehdolta tuntuukin muistuttaa paikoitellen neitsyt-Marian perikuvaa, kulkea hymy huulilla kädet mahan ympärillä seesteisenä äidillisyyden perikuvana. Toisaalta tekee mieli kuitenkin räväyttää toisinaan tavalla tai toisella ja olla tyylikkään nuoren äidin perikuva. Olenkin päätynyt olemaan mahdollisesti jotakin tältä väliltä, en harmauteen ja tylsyyteen verhoutunut itsensä vähättelijä mutta en yltiöpäisen seksikäs masuolentokaan. Toisaalta miesten reaktioiden näkeminen olisi hyvin jännittävää, toisaalta se tuntuisi enää vain turhalta itsetunnon pönkittämiseltä jota en muutenkaan enää kaipaa. Tiedän oman poikaystäväni pitävän mahastani yli kaiken, ja se riittää minulle.

Maha tuntuu kuitenkin rakentavan ainakin minun päähäni erilaisia oletuksia ihmisten suhtautumisesta. Toivon aina pääseväni bussiin oven läheisille paikoille, jotta en joudu vaappumaan pitkää matkaa lähtiessäni kyydistä. Tietä ylittäessäni ajattelen, että kyllä kai minulle nyt ainakin annetaan tietä tilani huomioon ottaen vaikka kulkisin liukkaan matkan hitaammin kuin rollaattorilla kulkeva mummo. Todellisuudessa mahaa ei kuitenkaan välttämättä edes huomaa paksun talvitakin läpi. Ehkä olen liian olevinani raskaana, mene ja tiedä, mutta maha tuntuu muuttavan todella käsitystäni siitä mistä ja miten minun kannattaa kulkea, taapertaa ja vaappua ja miten muiden tulisi minuun suhtautua. Hämmentävä massu.

Raskaus ja paino

Ennen raskaana olemista äitiysvaateiden katseleminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Kaikki niistä olivat niin söpöjä ja hellyyttäviä, kauniisti vatsaa korostavia ja muutenkin ihania. Nyt kuitenkin itse ollessani raskaana olen huomannut suurimman osan odottavien ätien vaatteista olevan tavanomaisia ja tylsiä, ja olen kelpuuttanut vain harvat ja valitut vaatekappaleet omaan vaatekaappiini. Budjetin ollessa myös aika pieni, en ole voinut tilata jokaista haluamaani mahakolttua esimerkiksi Asokselta, vaikka joitakin melko mieleenpainuviakin malleja on tullut vastaan.

Loppupeleissä olen pärjännyt melko hyvin jo olemassa olleella vaatekaapillani. Moni vaate jota käytin ennen raskautta mahtuu minulle edelleen, vaikka kuukausia on kertynyt jo kuusi täysiaikaisesta yhdeksästä. Alennusmyyntien jo nyt alkaessa koen kuitenkin vaikeuksia hillitä tai vastapainoisesti rohkaista itseäni hankkimaan lisää vaatteita. Raskausmalleja voi turvallisin mielin tilata, mutta kannattaako minun enää hommata lisää vaatteita tuleville kuukausille? Onnekseni olin hankkinut jo edellisvuotena niin ison talvitakin, että siihen mahtuu sujuvasti kaksi ihmistä hyvällä tuurilla loppuun asti. Raskauden jälkeisestä painostani ja koostani minulla ei kuitenkaan ole kovin varmaa tietoa.

Tilastollisesti katsoen tulen todennäköisesti olemaan isompi kuin ennen raskautta. Vatsan palautuminen entiselleen vie luonnollisesti jonkun aikaa, ja se vie tilaa myös raskauden jälkeisten kuukausien vaatteissa. Toisaalta painoni on noussut hämmentävän vähän(noin 5 kiloa tai vähän alle, viikkoja on pien kasassa 28). Olin jo lähtökohtaisesti aina muodokkaamman kokoinen nuori nainen, ja vauva on tuntunut hyödyntävän erityisen tehokkaasti jo olemassaolleita rasvavarastojani. Erään kaverini mukaan kasvoni kapenevat koko ajan (terveellä, ei anorektisella tavalla kuitenkaan). Ja samalla maha kuitenkin kasvaa. Syön enemmän kuin ennen raskautta, mutta aineenvaihduntani tuntuu käyvän ainakin vielä muutaman kerran tehokkaampana kuin normaalisti. Ja vauva on mittauksissa ollut jokaisella kerralla vähän yli suositeltavan koon. Näillä näkymin luonnollisemmalta tuntuisikin, että olisin raskauden jälkeen pienempi kuin ennen sitä.

Jotenkin tämä tuntuu hämmentävältä. Raskaudenhan pitäisi 'pilata keho', lihottaa, venyttää ja tehdä siitä muhkea ja epämuodostunut. Toisaalta olen miettinyt voisiko vähäinen painonnousuni johtua osittain myös lihasteni pienenemisestä. Harrastuksiini ennen raskautta kuului esimerkiksi breakdance, jossa lihakset joutuvat suhteelliseen armottomaan rasitukseen. Kuukausien mennessä eteenpäin tanssiminen ja erityisesti kyseinen tanssimuoto ovat kuitenkin jääneet lähes olemattomiin. Tulossa taitaakin olla suhteellisen tehokas kuntotreeni tulevalle kesälle, jotta pääsen takaisin lähtökuntoon. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin liian huono lihaskunto rajoittamassa omaa, varsinkin tanssillista, tekemistä.

Joillekin on toisaalta käynyt raskauden suhteen niin, että he ovat odotuskuukausien jälkeen yllättäneet itsensä lähempänä nk. ihannepainoaan kuin ennen sitä. Vaikka tapaukset ovat suhteellisen harvinaisia, en olisi kovin yllättynyt jos minulle näin sattuisi käymään. En enää tunne pakonomaista tarvetta laihduttaa ja olla laiha tai pienikokoisempi, haluan vain olla hyvässä kunnossa joka mahdollistaa monipuolisen touhuamisen. Ja sitä olin ennen raskauttakin, puntarin muka-liian-isoista-lukemista huolimatta. Tätä painoani on syynätty jo alle kouluikäisestä lähtien, ja tuntuukin että liika syynääminen oli saanut päähäni läski-lukon, jonka perusteella aloin ajatella olevani lihava ja lihoinkin aikoinaan ylipainoiseksi asti. Jokainen terkkari- ja neuvolakäynti muodostui painajaisenomaiseksi 'katsoppas nyt kuinka lihava olet tältä käyrältä'-tapaamiseksi, joiden myötä lihoin entisestään. En edes syönyt kovin epäterveellisesti.

Nyt neuvolassa jälleen ravatessani olenkin huomannut syynäämisen ja lihomiseni välillä psykologisen yhteyden. Ihmisen mielentila tuntuu vaikuttavan vahvasti tämän kehonkoostumukseen ja itsetuntoon. Painoni vahtiminen ja muistuttelu olemattomista vääristä elämäntavoista alkoi jo ollessani täysin normaalikokoinen lapsi. Olin kuitenkin asteen verran normaalin yläpuolella, johtuen täysin raskasluisista geeneistäni. Jos näkisitte minusta kuvan tuolta ajalta, että uskoisi että olisin ollut lainkaan ylipainoinen. Tämä oli kuitenkin liikaa neuvolatädin mielestä, joka sanoi minun olevan ylipainoinen ja suositteli täysmaidon juomisen lopettamista. Pelästyin, enkä vieläkään juo kuin vettä ruokajuomanani. Kaikki tämä johti koko peruskoulun ja lukioonkin puolelle jatkuneeseen painosta muistutteluun ja terveellisten ruokatapojen tuputtamiseen. Vaikka en erityisen epäterveellisesti edes syönytkään, tunnuin silti lihovan jo pienimmästäkin ylimääräisestä ruuasta.

Rehellisesti voin edelleenkin sanoa, että kukaan ei usko minun todella painavan niin paljoa kuin puntari minulle näyttää. Näytän käytännössä helposti 15 kiloa pienemmältä kuin lukemani on. Neuvolatätimme ei ole onneksi kiinnittänyt painooni oikeastaan lainkaan huomiota, johtuneeko se sitten muuten terveestä olemuksestani ja runsaista liikunnallisista harrastuksistani. Ja koska painoni on kivunnut hyvin hitaasti, ei tarvetta ole ollutkaan muistuttaa asiasta vieläkään. Neuvolatätimme on myös suurinpiirtein samaa ikäluokkaa jota itsekin olen, joten sekin saattaa toki vaikuttaa asiaan. Ehkä koulutus on parantunut liikaan painonkehitykseen keskittyneestä syynäämisestä tärkeämpiin asioihin keskittyvämpään suuntaan.

Liekkö siis myös tosiaan tunnelukon tajuaminen ja kohtaaminen vaikuttanut nykyisen painoni kehittymiseen. Olen joutunut kohtaamaan uudelleen vuosien takaisen traumani ja päästänyt siitä pikkuhiljaa irti. Työssä oleville neuvolatädeille voisikin muistuttaa, että lapselle ei ehkä kannata sanoa tämän olevan liian painava. Se usein johtaa vain itsetunnon huononemiseen ja mahdolliseen syömishäiriöön suuntaan tai toiseen. Painosta voisi puhua vaikka vanhemman kanssa ilman lapsen läsnäoloa tilanteen ja trauman välttämiseksi. Toki jos lapsen paino on todella myös nähtävissä tämän terveyttä vaarantavana tekijänä, voi olla syytä muistuttaa myös lasta terveellisestä syömisestä. Puntari kuitenkaan harvoin kertoo koko totuutta ja liika lukemien tuijottaminen ei tee muuta kuin lisää huonon itsetunnon omaavia nuoria, jotka syövät liikaa tai liian vähän.

Saa nähdä minkä kokoinen sitä ensi kesänä on. Enemmän toivon painon putoamisen sijaan kuitenkin hyvää palautumista, tervettä ja iloista lasta ja kykyä tanssia täysillä ja enenevissä määrin. Nykyisen kokoisella vatsalla kun ei enää näinä kuukausina pahemmin kikkailla.

Yksin tai kaksin, minä ja Vaabeli itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivä. Olen mussuttanut kasan pipareita maidon kera katsoen välillä lastenohjelmia ja lempisarjojani netistä. Olo on ollut vähän voipunut eilisen ulkonakäymisen jälkeen, jonka aikana pääsin toteamaan että tuleva jälkikasvumme ei perusta bassosta sen mennessä TODELLA luihin ja ytimiin. Tämä huolimatta siitä, että itse pysyin täysin rauhallisena.

Pieniä epämiellyttäviä tuntemuksia olen nimittäin alkanut pitää lapsemme mielipiteenilmaisun keinoina, niitä kun on tullut juuri sellaisissa tilanteissa joissa jokin on ollut jollakin tavalla vialla. Tämä esimerkiksi aikaisin aamulla meluisassa tilassa sekä tosiaan nyt baarissa basson alkaessa takoa todella suurella äänellä koko kehoa. Perinteisen kyseiseen aikaan sijoittuvan jumppahetken sijaan Vaabeli tuntui vain olevan paikallaan, liekkö sitten metelistä järkyttyneenä pysähtynyt aloilleen. Näillä viikoilla masuasukkien on nimittäin tutkittu jo kuulevan ääniä ja tunnistavan niitä.

Onneksi kotiin pääseminen ja rauhallinen jutustelu tuntui kuitenkin auttavan, enkä itsekään hätääntynyt missään vaiheessa. Kotiin lähdimme jo yhden jälkeen viimeisen bussin lähdön ollessa tarpeeksi lähellä. Kokemus sai kuitenkin minut ymmärtämään, että seuraavien kuukausien aikana en kyseisenkaltaisiin tapahtumiin enää voi ottaa osaa, sillä en halua traumatisoida lastani jo ennen tämän syntymää. Ehkä Vaabeli oppii arvostamaan muhevia bassorytmejä vähän vanhempana, niinkuin äiti ja isäkin. Tanssisalin kaiuttimien pauke tai kotona luukutettu räppi ei ole onneksi saanut samanlaista mahatunnetta aikaan.

Koska olen lähiaikoina viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen alkanut näitä 'yksinolemisen' aikoja kaksinolemisina. Yhteys mahassa kasvavaan naperoon on syventynyt huomattavasti ja minut voi yllättää julkiseltakin paikalta hyräilemässä, laulamassa tai juttelemassa mahalleni kuin minkäkin vajaamielisen. Jutteluun liittyy usein luonnollisesti mahan silittelyä, jota teen koko ajan, jos vain mahdollista, entistä enemmän.

En tiedä kuvittelenko, mutta olen kokenut myös elämäämme laskeutuneen sielun luonteenpiirteiden tulleen jollakin tasolla esiin. Liian kovan metelin sietämättömyys on eräs näistä tilanteista. Samoin aikaiset aamuherätykset. Vaikka olen tuntenut vauvan liikkeet jo niin aikaisesta vaiheesta kuin mahdollista Vaabelin kehityksen kannalta on, eivät ne vieläkään ole olleet kivuliaita vaan pikemminkin lempeitä. Joku voisi tähän toki sanoa, että 'kyllä ne siitä pahenevat, katsoppas vaan'. Jollakin tapaa koen silti sisälläni kasvavan elämän olevan suhteellisen rauhallinen ja lempeä tapaus. Kyseessä ei taida myöskään olla mikään härppimisen ja huomion keskipisteenä olemisen perikuva, sillä jokaisella ultrakerralla sekä neuvolatädin kuunnellessa sydänääniä on Vaabeli kääntänyt itsensä toiseen asentoon kestettyään tökkimistä tarpeeksi. Ultrakäynneillä sellaiseen asentoon, josta tutkijoiden on ollut mahdotonta ottaa edustavaa sivuprofiilikuvaa. Ilmeisesti jälkikasvullamme on luonnetta osata sanoa ei tilanteessa josta hän ei pidä. Tätä pidän kylläkin vain hyvänä asiana(vaikka viimeistään 20 vuoden päästä saatan olla hetkittäin aivan toista mieltä).

Piparipaketin lähestyessä loppuaan ja mantelimaidon jo loputtua taidan vielä etsiä jotakin jännää katseltavaa netti-tv:n ihmeellisestä maailmasta. Uusin Glee, Greyn Anatomia ja Niko Lentäjän poika on tullut jo katsottua, viimeinen jatkuva tippa linssissä. Hämmentävää, kuinka paljon herkemmäksi sitä muuttuukaan hormonien vaikutuksesta. Ja välistä voi selata vauvanvaatesivuja ja sisustusvermeitä, vaikka mihinkään ei tällä hetkellä varaa olekaan. Onneksi joululahjoja ei kummemmin tarvitse olla hankkimassa.

Isyyskriisi

Raskaus on pitkälti, tai oikeastaan täysin, naiseen ja hänen muutokseensa keskittyvää aikaa. Naisen keho muuttuu, mielialat heittelehtivät ja koko elämä tuntuu mullistuvan kaiken tämän myötä. Miehen oletetaan pitävän naista kuin kukkaa kämmenellä, olevan tämän tukena muutoksessa ja kuin itsestään muuttuvan isäksi mahankasvua seuratessa.

Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.

Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.

Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.

Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.

Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.

Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.

Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.