Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Päättymätön muutoksen halu

Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.

Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa   puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.

Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.

Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna. 

Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa. 

Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen. 

Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana. 

Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia. 

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Vauva - tuo ihmeellinen olento

Kaupungilla kulkiessa törmää monenlaisiin vanhempiin, kuten toki elämässä ylipäätään. Toiset kukevat tuppisuuna koittaen saada lapsensa rauhoittumaan puhumatta tälle lainkaan. Toiset taas höpisevät yli kylkien tuolle pienelle ihmisen alulle, joka ei kaikkien mielestä voi edes ymmärtää kaikkea sille kerrottua.

Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.

Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.

Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.

Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.

Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.

Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.

Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Irtipäästämisiä ja uusia alkuja

Nyt se on takana, ensimmäinen kuukausi esikoisen kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon tunteita, ilon ja surun hetkiä, kärsivällisyyttä ja väsymystä yön pimeinä imetystunteina hetkellisiä turhautumisia unohtamatta.

On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.

Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.

Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.

Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.

Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.

torstai 27. helmikuuta 2014

Ruusuinen vauva-aika

Vauvan odottamisen viimeisillä metreillä synnytyksen jälkeisestä ajasta on melko ruusuinen kuva. Hymyjä, ynähdyksiä ja merkkejä äidille hoivaamisen ja imettämisen lomassa. Olemista ja lempeitä katseita niin minulta vauvalle kuin toisinkin päin. Kävelyhetkiä puistossa, pianonsoittoa pienen nukkuessa tai fiilistellessä mukana, onnea, autuutta ja iloa. Ja yksisarvisia ja sateenkaaria ja...

Välillä karun realismin ääni kuitenkin muistuttaa myös vauvojen olevan huutavia, sontivia pikku-tuholaisia, jotka vievät elämästä oikeastaan kaiken. Tällaisen kuvan ainakin saa joidenkin äitien kanssa keskustellessa. Erityisesti käsittämätön huutaminen vie yleensä enimmät voimat ja suurimman osan ajasta jos uskomista on joihinkin jonkun aikaa sitten lapsen saaneisiin äiteihin. Aikaa millekään omalle ei ole ja äidin tulee uhrata kaikkensa lapsensa eteen. Samalla avun pyytämisen tärkeys on noussut toki esille yhden jos toisenkin keskustelukumppanin kanssa.

Olen itse ollut helppo vauva. Nukuin pitkät yöunet ja aloin huutaa vain, jos minut herätettiin syystä tai toisesta. Muutenkin olin fiksu ja oppivainen lapsi, joka ymmärsi ohjeet ja toimi niiden mukaisesti vaikka koinkin välillä luovia hetkiä piirtäessäni esimerkiksi seinään tai sohvapöydän pohjaan. Lapsen isä taas on ollut ylivilkas pystyyn liian aikaisin nouseva vipeltäjä. Saamieni tietojen mukaan hänellä on pidetty jopa suojakypärää liian aikaisen ylösnousemisen johdosta. Hän onkin edelleen yhden sortin ikiliikkuja, joka saattaa huvikseen polkaista lähemmäs sata kilometriä pyörällä ihan vaan huvikseen.

Mielenkiinnolla saankin odottaa lapsemme temperamentin ilmentymistä. Maha-asukkina lapsi on ainakin vaikuttanut suhteellisen rauhalliselta tapaukselta nykytanssijamaisine liikkeineen ja salliessaan, ainakin vielä, äidin pitkät yöunetkin. Samalla tunne siitä, että tulossa ei ole pienoisversiota minusta tai miehestä on pysynyt vahvana. Mahassa kasvava otus tulee todella olemaan täysin oma persoonansa, vaikka tiettyjen asioiden ajatellaankin olevan jollakin tasolla perinnöllisiä. Myös lapsen tähtimerkin ollessa mitä todennäköisimmin täysin meistä vanhemmista poikkeavaa laatua, voi lapsen kasvattaminen opettaa yhtä sun toista. Jos laskelmat pitävät paikkansa, äitini eli lapsen mummo on samaa tähtimerkkiä lapsen kanssa, joten ehkä hän pystyy avaamaan minulle herkän kala-lapsen maailmaa.

Toivoisin lapsen olevan ymmärtävää ja rauhallista sorttia. Raskausajan yksinjäämisen järkytyksessä ja mahdollisesti tulossa olevan miehen osallistua-vai-eikö-mietinnässä voisi olla tarpeeksi pureskeltavaa koko perheyhteisölle. Toisaalta lapsi heijastelee varmasti myös omia tuntojani, joten omalla mielentilallani on suuri vaikutus lapseen ja hänen tunteisiinsa. Sen olen huomannut jo nyt rauhoituttuani ja keskityttyäni positiiviseen murheista huolimatta. Maha-asukin hetkellinen levottomuus on kaikonnut ja meillä molemmilla on parempi olla pysyessäni hyvinvoivana ja rauhallisena.

Toki tiedän, että meillä kaikilla on huonompia ja parempia päiviä. Lapsen tapa ilmaista itseään on pääasiallisesti huutamalla, toisilla lapsilla enemmän ja toisilla vähemmän. En voi myöskään tietää varmasti, miten tulen itse suhtautumaan synnytyksen jälkeiseen hormonitasapainon heittelyyn ja kaikkeen muuhun mitä tilanteen yhteydessä esille tuleekaan. Riippukehto on jo kuitenkin nyt varauksessa, onnekseni löysin sellaisen käytettynä edulliseen hintaan. Ja toki apukäsiä on aina vähintään puhelinsoiton päässä. En myöskään halua hermoilla liikaa lapsen tulemista elämääni, vaikka hetki alkaakin olla jo käsillä aivan näillä näppäimillä.

Meditoimisen aloittaminen viimeisillä raskausviikoilla tuntuu jostakin syystä äärimmäisen hyvältä idealta. Lainasin tänään yhden synnytysrentoutus-CD:n lisää, vaikka kaksi samaan aiheeseen liittyvää äänilevyä onkin notkunut soittamattomana hyllyssäni jo pari kuukautta. Olen kuitenkin ajatellut ottaa levyt käyttöön viimeistään ensi viikolla, jolloin toivon myös lapsen syntyvän loppuviikon puolella. Monia varmasti naurattaa tarkka suunnitelmallisuuteni lapsen syntymisen ajan suhteen, sillä yleensä toiveet ja veikkaukset eivät osu millään tavalla kohdilleen. Jollakin tasolla haluan kuitenkin luottaa lapseen ja pyrkiä viestittämään keholleni ajan olevan otollinen uuden elämän ulostyöntämiseen. Nähtäväksi jää, toimiiko ajatuksen voimalla käynnistetty synnytys vai ei. Pidän mieleni avoimena toki myöhemmällekin päivämäärälle ja kaikelle mahdolliselle, mitä ikinä edessä onkaan. Koskaan kun ei voi tietää, mitä tuleman pitää.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Pojan ja tytön värit

Toisille tulevan lapseni sukupuolen tietämättömyys on aiheittanut ongelmia lahjojen hankinnassa. 'Sitten kun tiedetään kumman väristä niin löytyy lisää vaatteita' ja 'vähän hankalaahan se oli ostaa kun ei tiedä'- tyylisiä kommenttejä on tullut suunnasta jos toisesta. Tämä huolimatta siitä, että itsekin naisena käytän monipuolisesti myös poikamaisempia vaatteita.

Lapsen sukupuolen alleviivaaminen vauvalle hankituilla tarvikkeilla tuntuu olevan monille vanhemmista hyvin tärkeää. Väärän sukupuolen edustajaksi luuleminen halutaan välttää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Toisilla vanhemmilla tunnustuksellisuus menee siihen pisteeseen, että myös vauvalle hankitut tarvikkeet kuten vaunut, syöttötuoli, lakanat ja kantoliinat valitaan vauvan eikä kantajan mukaisesti. 

En pidä tätä sinänsä pahana asiana, mutta silti väritunnustuksellisuus herättää minussa hämmennystä. Itse koen, että esimerkiksi kantoliinan tulee sopia minun tyyliini ja väreihini, kuten myös vaunujen. Vauvahan on käytännössä näkymättömissä vaunujen ja liinan sisällä, joten miksi kulkea ympäriinsä ikään kuin huutomerkkinä sanoen 'Tässä tulee poika/tyttö!'. Itse valitsen kulkemisen oman tyylisenäni pyrkien tekemään itselleni sopivia valintoja tarvikkeiden suhteen. Myös kalusteissa kuten syöttötuoleissa ja pesuammeessa koen sisustukseen sopimisen ensisijaisena tekijänä valitessani tarvikkeita. 

Joidenkin vuosien päästä kun koen naperon itse olevan jollakin tasolla valmis vaikuttamaan pukemiinsa väreihin, joten aion ottaa ilon irti ensimmäisistä vuosista päästessäni päättämään hänen tyylistään. Ehkä olenkin niitä kamalia äitejä, jotka tekevät vauvastaan minimen - identtisen kopion omasta tyylistään tai jotakin sinne päin kuten toiset tekevät koiristaan pukemalla ne erinäisiin hepeneisiin. 

Vasta jokin aika sitten uutisissa kerrottiin päiväkotikokeilusta, jossa oli keskitytty sukupuolineutraaliin ohjaukseen ja opettamiseen. Tulokset olivat hyviä ja hämärtivät aina itsestäänselvinä ajateltuja poikien ja tyttöjen käyttäytymismallien rajoja ja lapsista tuli samalla parempia ystäviä vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Myös tytöt pitivät autoleikeistä, kuten pojat prinsessaleikeistä. Ja miksi eivät pitäisi? Ainoat käyttäytymisen vääriksi asettavat rajat tulevat meiltä, aikuisilta lapsia kasvattavilta ihmisiltä. Jo pienillä sanavalinnoilla ja kehotuksilla suuntaan tai toiseen sekä valitsemalla lapselle vain tietyn värisiä vaatteisa vahvistamme sukupuolten rooleja ja toisinnamme mahdollista epätasa-arvoa ja ennakkoluulojen syntymistä. Samalla erilaisten lapsien, nuorten ja aikuisten on edelleen yhtä vaikeaa ilmaista ja hyväksyä itseään, koska he pelkäävät rikkovansa heille asetettuja käyttäytymisen malleja ja toiveita. Myös naisten ja miesten epätasa-arvo ilman neutraalimpaa kasvatusta tulee mitä todennäköisimmin pysymään ennallaan.

Toki aion lapseni ollessa tyttö pyrkiä opettamaan häntä nauttimaan myös tyttömäisistä asioista ja omasta naiseudestaan. Lopulta hänen ollessaan tarpeeksi vanha hyväksyn hänet kuitenkin sellaisena millainen hän on ja haluaa olla, kuten omakin äitini valitessani vaatekaupasta lökäreitä levenevälahkeisten tiukkojen farkkujen sijaan. En halua kotoa käsin antaa paineita lapselle hänen olemisensa suhteen, sillä jokaisella tulee mielestäni olla mahdollisuus tehdä omat valintansa ja olla oma itsensä, vaikka yhteiskunta ja muu maailma sitä ei aina täysin tukisikaan. Toki voihan myös olla, että lapseni on kliseinen autohullu poika, mutta siinäpä sitten on. Hän on tehnyt valintansa itse eikä kasvattamalla tiettyyn muottiin tarkoituksella sopivaksi. 

Toki ainoa muottiin kasvattaminen, johon saatan sortua on erilaiseksi nuoreksi kasvattaminen. Äitini ansiosta olen aina ajatellut erilaisuuden olevan erinomaisuutta. Loppupeleissä olemme aina olleet hyvin keskiluokkainen perhe, mutta kauempaa hankitut vaatteet olivat hienompia koska muilla ei niitä ole-tyyppinen ajattelu iskostettiin mieleeni jo varsin pienenä. Jotakin mitä muilla ei ollut oli aina paljon erityisempää kuin se mitä jokaiselta kylän lapselta löytyi. Sinänsä hämmentävää oli kuitenkin kuulla äitini suusta ammeen hankintaa miettiessäni sanat 'no eihän sitä vielä tiedä, minkä värinen sen pitää olla'. Mutta kai minäkin kirmailin melko tyttömäisissä vaatteissa ennen kuin itse aloin päättää omasta tyylistäni. Ehkä oma lapseni on vastaavasti pikkuisen katutyyliedustajan perikuva samoihin ikävuosiin saakka. Olkoon sitten vaikka rimpsuhameissa loikkiva ihkuteini siitä eteenpäin.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Huonompia päiviä

Kun kaksi ihmistä tekee lapsen, sen tulisi olla rakkauden multihuipentuma. Näin olen ainakin omassa päässäni ajatellut, ja ajattelinkin vielä joitakin kuukausia sitten.

Toki monet ihmiset eroavat lapsen saamisen jälkeen tai jopa odottamisen aikana. Syitä on monia, yhteensopimattomuudesta toisen yllättäviin piirteisiin. Jokainen suhde on täysin erilainen kuin toinen eikä perimmäistä syytä eroamiseen lapsen saamisesta huolimatta tarkasti voida määritellä.

Toisaalta toiset pysyvät yhdessä vaikka väkisin, eritoten lapsen saamisen takia. Toiseen ihmiseen takerrutaan, koska nyt on sitä yhteistä jälkikasvuakin. Toiset myös lähentyvät lapsen saamisen myötä, vaikka lähtötilanne olisi ollut lähellä eroa tai vanhemmat eivät olisi olleetkaan yhdessä. Toki monet jo erossa toisistaan aloittaneet pitävät välimatkansa, tai lisäävät tapaamisiaan vain lapsen edun takia. Ja toiset vain kasvattavat lapsensa yksin tai jonkun muun kuin lapsen biologisen isän kanssa.

Minulta on lähiaikoina kysytty useampaan otteeseen, aiommeko vielä lapseni isän kanssa olla yhdessä. Kysymys on tullut vastaan niin neuvolassa kuin ystävieni suusta, todennäköisesti ensiviikolla myös lääkäri tulee kysymään minulta samaa asiaa synnytystapa-arvion yhteydessä. Tilanteesta johtuen en osaa sanoa kysymykseen oikein muuta kuin että en tiedä. Tällä viikolla mies jopa käytti puhelinta päällä, mutta ei ilmestynyt silti neuvolaan vaikka tiesi ajan ja paikan. Hän ei koe tarpeelliseksi avata ovea minulle, koska kuulemma 'olemme jo puhuneet kaikesta'. Tätä siis en kuullut häneltä itseltään vaan hänen isänsä kautta. Viimeinen häneltä saamani viesti oli käytyäni hänen luonaan joulukuun alussa hänen lupautuessaan soittamaan jossakin vaiheessa. Viikot vain tuntuvat kulkevan eteenpäin eikä minkäänlaista yhteydenoton yritystä ole tapahtunut.

En tiedä enää voinko milloinkaan luottaa mieheen, joka on laiminlyönyt minut tällaisena ajankohtana näin pitkäksi aikaa. Vaikka kyse olisi mielenterveydellisestä ongelmasta, on käytöstä vaikeaa niellä pureskelematta asiaa kunnolla ensin. Varsinkin jos ongelmien vähättely ja kiistäminen tulee jatkumaan. Samalla pohjalla olevien tunteiden ollessa vahvempia kuin ketään muuta kohtaan, en tiedä miten tulen selviämään tai kykenemään elämäni normaaliin jatkamiseen romanttisella saralla jonkun toisen ihmisen kanssa. Kuvittelin elämänkumppanini olevan juuri tässä, mutta rakastuin kai illuusioon tai sellaiseen osaan hänestä, jonka hän on nyt tappanut itsestään.

Miten suhtautua ihmiseen, jota rakastaa mutta joka on laiminlyönyt minut täysin? Samalla tämän ollessa kuitenkin lapseni isä ja sitä kautta eräänlainen pakollinen osa elämääni. Vaikka raskauden ensikuukaudet olivatkin ihania eritoten juuri hänen ansiostaan, voinko pyyhkiä mielestäni kuukausia kestäneen välinpitämättömyyden? Toisaalta mistä tiedän, tuleeko kyseinen henkilö milloinkaan enää takaisin omaan tai lapsemme elämään?

Olen ollut monta viikkoa hyvillä mielin(niin hyvillä kuin tilanteen huomioon ottaen voin olla), mutta tänään koko tilanne ja kaikki muukin tuntuu liian vaikealta. En haudo mielessäni mitään itsetuhoista tai vastaavaa, mutta olen äärimmäisen turhautunut, surullinen ja pettynyt. Minun pitäisi tiskata, pyykätä ja tehdä esseitä vino pino koulua varten, mutta tuntuu että en saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka kovasti haluaisin. Jossakin määrin toivoisin tämän vapaan näpyttämisen avaavan myös tieteellisen kirjoittamisen hanoja, mutta saa nähdä mikä vaikutus aivopierujen kirjoittamisella on käytännössä.

Olen päättänyt selviytyä äitiydestä yksinkin. Silti seinien tuntuessa kaatuvan päälle jo nyt, alan osittain epäillä kykyäni tuottaa lapselleni onnellista kasvuympäristöä. Tuntuu kuin ainoa tarjottavanani oleva asia olisi pettymyksien ja itkun täyteinen äiti, joka kylläkin itkunsa lomassa haluaa olla se rakastava, osallistuva ja lämmin kasvattaja. Miten voimani kuitenkaan toisaalta tulevat riittämään arjen pyörittämiseen, jos itkeminen ja itse lapsen huomioiminen vievät kaiken energiani?

Onnekseni minulla on toki paljon apukäsiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan. Toisaalta olen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lapseni kanssa kahdestaan. Ja lisäksi olen jossakin määrin tee-se-itse-tyyppinen ihminen. Voi kuitenkin olla parasta, että nielen ylpeyteni ja otan kaiken tarjolla olevan avun vastaan tilanteen niin vaatiessa keskittyen vain ja ainoastaan imettämiseen, vauvanhoitoon ja itseni piristämiseen tavalla tai toisella. Kotitöissä muidenkin on helppoa auttaa, sillä niitä osaavat tehdä kaikki, mutta minä olen ainoa ihminen joka voi olla lapseni oikea äiti.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Asioiden jakamisesta

Tänään istuessani bussissa matkalla keskustasta kotiin, mieleeni tuli se että en tosiaan voisi jakaa kaikkia päivän asioitani kenenkään kanssa kotiin päästyäni. Toki voin soittaa ystävilleni tai äidilleni, mutta totuttuani jakamaan kaiken sen yhden ja ainoan ihmisen kanssa jonkun aikaa olo tuntui hyvin ontolta.

Parisuhde ja perhe ei ole ainoastaan lasta ja hänen tukemistaan varten. On tärkeää jakaa elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa ja yleensä milloin tahansa. Ihan vain vaikka kertoa kuinka söpöjä vauvanvaatteita kaupassa näkyi tai miten päivä ylipäätään on mennyt. Ja toki erityisesti jonkin painaessa mieltä pystyä puhumaan kyseisen henkilön kanssa tuntonsa puhtaaksi.

Jotenkin erityisesti pienten asioiden jakaminen olisi kuitenkin tänään tuntunut tärkeältä. Olen monena päivänä soittanut jollekin ystävälleni tai äidilleni, mutta tänään olisin halunnut jakaa asiani juuri miehekkeen kanssa. Ihan vain niitä elämän pienimpiä asioita ja kuulumisia, ei edes mitään suurempaa. Kiinni olevaan puhelimeen soittaminen tuntui kuitenkin turhalta ja jo yrityksenä voimia vievältä, joten päätin vain hääräillä omiani ja etsiä netistä inspiraatiota baby showereihin.

Pian minulla on toki lapsi seuranani, jonka kanssa jakaa arkea. Mielestäni ei ole kuitenkaan sama asia jakaa asioita lapsen kuin aikuisen kumppanin kanssa. Toisilla vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen kaikki, ja vaikka itsekin haluan kertoa lapselleni paljon on mielestäni paljon asioita joista lapsen ei tarvitse tietää niiden arkirealistisessa muodossaan.

En halua valehdella lapselleni, mutta usein liika aikuisten asioilla kuormittaminen tuntuu rasittavan monia vielä aikuisiälläkin. Olen nähnyt seurauksia monissa ystävissäni. Ja vaikka minullekaan ei ole kerrottu kaikkea lapsena, olen silti oppinut olemaan avoin myös vanhemmilleni ja varsinkin äidilleni. Toisaalta opin olemaan avoin erityisesti vasta aikuisiällä, kavereilleni olen aina kertonut kaiken ja joskus liikaakin.

Olen muutenkin sen tyylinen ihminen, joka viettää elämäänsä parhaiten jakaen sitä toisen ihmisen kanssa. Edellyttäen toki sitä, että kyseinen ihminen on erityinen ja sopiva puolisko. Kuka tahansa ei jaksa kiinnostaa, vaan henkilöllä tulee olla myös omia mielipiteitä yhteisen kultaisen keskitien löytämisen lisäksi. Minun kuitenkin tulee nähtävästi oppia olemaan myös yksin, siltä elämä on ainakin sen tähän mennessä saanut hyvin vahvasti näyttämään.

Toisaalta nautin myös yksinolosta. Tarvitsen viikossa yhden päivän, jolloin tehdä vain mitä minä todella haluan, sillä muuten kulun helposti loppuun ja mielialani kiristyy. Vaikka alussa saatan vaikuttaa hyvin sopeutuvalta, helposti lähestyttävältä ja jouhevalta seuralta olen loppupeleissä suhteellisen hankala tapaus. Vaikka saatan antaa ymmärtää toisin, en välttämättä pidä kaikista tilanteista ja minun mielipiteideni jatkuvasta myötäilemisestä ja tasapaksusta arjesta. Saatika liiasta kotona nököttämisestä.

Ehkä meninkin toivomaan liikaa haasteita tielleni. Löysin miehen, jossa on haastetta monenkin miehen edestä. Ja yllätyksellistä vaihtelevuutta, jota niin menin kaipaamaan tasapaksun tylsyyden jälkeen.

Sitä saa mitä toivoo. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Aikuinen luotettava kumppani ja onnellinen rakkaudentäyteinen parisuhde perhe-elämän rinnalla kuuluen siihen olisi kuitenkin edelleen toivelistalla. Sopivalla vaikeusasteella, johon kuuluisi pääasiallisesti yhdessä oleminen ilman kuukausien vetäytymistaukoja ja puhumattomuutta.

Toisaalta nyt mahan ollessa jo kohtuullisen kokoinen (7 kuukauden rajapyykki jo hyvin ylitetty) 120 senttiä leveään sänkyyni mahtuu yökäännöksineen ja tyynyineen parhaiten vain minä ja massu. Ehkä pääsen siis helpoimmalla ja suurimmitta kivuitta nukkuessani yksin. Toki ainahan sängyn viereen voisi virittää ylimääräisen patjan...

maanantai 13. tammikuuta 2014

Minä ja massu

Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.

Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.

Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...

Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.

Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.

Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.

Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.

Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt. 

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Käännekohdassa

Kesän lopussa ajattelin elämäni olevan tietyllä tavalla paketissa. Vaikka jollakin tasolla tiesin, että kaikki käänteet eivät olleet vielä tulleet  vastaan, uskalsin ajatella seuraavien vuosien olevan onnentäyteisiä ja toki vauvaelämäntäyteisiä.

Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.

Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.

Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.

Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.

Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.

perjantai 20. joulukuuta 2013

To fall in love

Kun rakastuu mieheen, miksi siihen todella rakastuu?

Rakkaudesta on puhuttu kemiallisena reaktiona. Aivot alkavat lähettää signaaleja kehon hormonien erittämiseksi ihmisen kohdatessa tietynlaisen ihmisen. Miksi aivot todella toimivat näin juuri kyseisen henkilön kohdalla? 

Onko kyseessä fyysinen vetovoima ja biologinen yhteensopivuus? Ainakin viittaavina tekijöinä vastapuolen silmää miellyttävä ulkonäkö ja kehonkoostumus puhuvat vahvasti tämän puolesta. Myös miehen huumaavan oudon hyvä tuoksu ja hien nenään pistämättömyys ovat vahvoja merkkejä asiasta.  Samalla sopivan leveät hartiat antavat lupauksen hyvistä geeneistä kuten myös keho mainiosta kyvystä siittää lapsia ja suojella niitä vaaroilta. 

Entäs sitten emotionaalinen turvallisuudentunne? Mies saa olon pesämäiseksi ollessa yhdessä auttaen asiassa jos toisessa. Hän huolehtii ja hoivaa, tekee ruokaa, siivoaa ja tiskaa. Näin ei välttämättä toki kaikissa perheissä. Kaikki nämä saattavat kuitenkin luoda turvallisuudentunnetta toisesta osapuolesta. Ja luovatkin. Mies myös osaa kuunnella, tukea ja nähdä milloin voit pahoin. Ei kovin kylmänä pysty pysymään, en ainakaan minä. 

Mystinen yhteys, sydämen valittu, kohtalo? Kaikki suuria elämän mysteereitä, mutta silti kohtalon tuodessa miehen ovelle juuri kun sitä toivot ne tuntuvat todellisilta ja annat tunteen viedä mukanaan. Välillänne on pakko olla telepatiaa toisen ilmestyessä korjaamaan pyörääsi juuri kun sitä toivot. Ja ilmestyessä elämääsi vuosien erossa olemisen jälkeen juuri silloin, kun se tuntuu oikealta. 

Ja viimeisenä, kyseenalaisimpana, kenties miehen luoma haaste? Psykologiset käsittelemättömät ongelmat jotka odottavat ratkaisua. Halu auttaa ja olla avuksi ja päästä tyydyttämään äidillisiä tarpeitaan. Toki näitä tarpeita pääsee tyydyttämään piakkoin oikein olan takaa, loppuelämänsä tai ainakin seuraavat 15-25 vuotta. Mukavaa tässä vaiheessa toki olisi, jos toinen saisi hoidettua itsensä siihen pisteeseen jossa voisi osallistua tähän jälkikasvun ojentamiseen ja rakkaudella hukuttamiseen. Toisen kuitenkin karatessa koko ajan kauemmas henkisellä tasolla, kuin pelonomaisesti juosten, tuntuu tulevaisuus tasaveroisessa parisuhteessa lasta hoitaen sulalta mahdottomuudelta. 

Ja naisten sanotaan olevan niin vaikeita ja kuluttavia. Meninpäs sitten löytämään miehen, jota tämän läheisimmät kaveritkin kuvailevat hankalaksi, varsinkin tunne-elämältään. Mikä ilon päivä. Toivoen lempeää ja ymmärtävää lasta joka omaa fiksua päätä ja asioiden käsittelytaitoa, toisin kuin isänsä. Taidan vielä koittaa päästä eroon keittiöstä leijailevasta tiskikasan lemusta tälle yötä. Huomenna olisi kuitenkin tarkoitus karata maaseudun rauhaan suojaan kaikelta pahalta, perheen ja lumen keskelle. En kuitenkaan saisi unta vielä hetkeen joten sama käyttää aika hinkkaamalla laseja ja lautasia.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Raskaus ja paino

Ennen raskaana olemista äitiysvaateiden katseleminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Kaikki niistä olivat niin söpöjä ja hellyyttäviä, kauniisti vatsaa korostavia ja muutenkin ihania. Nyt kuitenkin itse ollessani raskaana olen huomannut suurimman osan odottavien ätien vaatteista olevan tavanomaisia ja tylsiä, ja olen kelpuuttanut vain harvat ja valitut vaatekappaleet omaan vaatekaappiini. Budjetin ollessa myös aika pieni, en ole voinut tilata jokaista haluamaani mahakolttua esimerkiksi Asokselta, vaikka joitakin melko mieleenpainuviakin malleja on tullut vastaan.

Loppupeleissä olen pärjännyt melko hyvin jo olemassa olleella vaatekaapillani. Moni vaate jota käytin ennen raskautta mahtuu minulle edelleen, vaikka kuukausia on kertynyt jo kuusi täysiaikaisesta yhdeksästä. Alennusmyyntien jo nyt alkaessa koen kuitenkin vaikeuksia hillitä tai vastapainoisesti rohkaista itseäni hankkimaan lisää vaatteita. Raskausmalleja voi turvallisin mielin tilata, mutta kannattaako minun enää hommata lisää vaatteita tuleville kuukausille? Onnekseni olin hankkinut jo edellisvuotena niin ison talvitakin, että siihen mahtuu sujuvasti kaksi ihmistä hyvällä tuurilla loppuun asti. Raskauden jälkeisestä painostani ja koostani minulla ei kuitenkaan ole kovin varmaa tietoa.

Tilastollisesti katsoen tulen todennäköisesti olemaan isompi kuin ennen raskautta. Vatsan palautuminen entiselleen vie luonnollisesti jonkun aikaa, ja se vie tilaa myös raskauden jälkeisten kuukausien vaatteissa. Toisaalta painoni on noussut hämmentävän vähän(noin 5 kiloa tai vähän alle, viikkoja on pien kasassa 28). Olin jo lähtökohtaisesti aina muodokkaamman kokoinen nuori nainen, ja vauva on tuntunut hyödyntävän erityisen tehokkaasti jo olemassaolleita rasvavarastojani. Erään kaverini mukaan kasvoni kapenevat koko ajan (terveellä, ei anorektisella tavalla kuitenkaan). Ja samalla maha kuitenkin kasvaa. Syön enemmän kuin ennen raskautta, mutta aineenvaihduntani tuntuu käyvän ainakin vielä muutaman kerran tehokkaampana kuin normaalisti. Ja vauva on mittauksissa ollut jokaisella kerralla vähän yli suositeltavan koon. Näillä näkymin luonnollisemmalta tuntuisikin, että olisin raskauden jälkeen pienempi kuin ennen sitä.

Jotenkin tämä tuntuu hämmentävältä. Raskaudenhan pitäisi 'pilata keho', lihottaa, venyttää ja tehdä siitä muhkea ja epämuodostunut. Toisaalta olen miettinyt voisiko vähäinen painonnousuni johtua osittain myös lihasteni pienenemisestä. Harrastuksiini ennen raskautta kuului esimerkiksi breakdance, jossa lihakset joutuvat suhteelliseen armottomaan rasitukseen. Kuukausien mennessä eteenpäin tanssiminen ja erityisesti kyseinen tanssimuoto ovat kuitenkin jääneet lähes olemattomiin. Tulossa taitaakin olla suhteellisen tehokas kuntotreeni tulevalle kesälle, jotta pääsen takaisin lähtökuntoon. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin liian huono lihaskunto rajoittamassa omaa, varsinkin tanssillista, tekemistä.

Joillekin on toisaalta käynyt raskauden suhteen niin, että he ovat odotuskuukausien jälkeen yllättäneet itsensä lähempänä nk. ihannepainoaan kuin ennen sitä. Vaikka tapaukset ovat suhteellisen harvinaisia, en olisi kovin yllättynyt jos minulle näin sattuisi käymään. En enää tunne pakonomaista tarvetta laihduttaa ja olla laiha tai pienikokoisempi, haluan vain olla hyvässä kunnossa joka mahdollistaa monipuolisen touhuamisen. Ja sitä olin ennen raskauttakin, puntarin muka-liian-isoista-lukemista huolimatta. Tätä painoani on syynätty jo alle kouluikäisestä lähtien, ja tuntuukin että liika syynääminen oli saanut päähäni läski-lukon, jonka perusteella aloin ajatella olevani lihava ja lihoinkin aikoinaan ylipainoiseksi asti. Jokainen terkkari- ja neuvolakäynti muodostui painajaisenomaiseksi 'katsoppas nyt kuinka lihava olet tältä käyrältä'-tapaamiseksi, joiden myötä lihoin entisestään. En edes syönyt kovin epäterveellisesti.

Nyt neuvolassa jälleen ravatessani olenkin huomannut syynäämisen ja lihomiseni välillä psykologisen yhteyden. Ihmisen mielentila tuntuu vaikuttavan vahvasti tämän kehonkoostumukseen ja itsetuntoon. Painoni vahtiminen ja muistuttelu olemattomista vääristä elämäntavoista alkoi jo ollessani täysin normaalikokoinen lapsi. Olin kuitenkin asteen verran normaalin yläpuolella, johtuen täysin raskasluisista geeneistäni. Jos näkisitte minusta kuvan tuolta ajalta, että uskoisi että olisin ollut lainkaan ylipainoinen. Tämä oli kuitenkin liikaa neuvolatädin mielestä, joka sanoi minun olevan ylipainoinen ja suositteli täysmaidon juomisen lopettamista. Pelästyin, enkä vieläkään juo kuin vettä ruokajuomanani. Kaikki tämä johti koko peruskoulun ja lukioonkin puolelle jatkuneeseen painosta muistutteluun ja terveellisten ruokatapojen tuputtamiseen. Vaikka en erityisen epäterveellisesti edes syönytkään, tunnuin silti lihovan jo pienimmästäkin ylimääräisestä ruuasta.

Rehellisesti voin edelleenkin sanoa, että kukaan ei usko minun todella painavan niin paljoa kuin puntari minulle näyttää. Näytän käytännössä helposti 15 kiloa pienemmältä kuin lukemani on. Neuvolatätimme ei ole onneksi kiinnittänyt painooni oikeastaan lainkaan huomiota, johtuneeko se sitten muuten terveestä olemuksestani ja runsaista liikunnallisista harrastuksistani. Ja koska painoni on kivunnut hyvin hitaasti, ei tarvetta ole ollutkaan muistuttaa asiasta vieläkään. Neuvolatätimme on myös suurinpiirtein samaa ikäluokkaa jota itsekin olen, joten sekin saattaa toki vaikuttaa asiaan. Ehkä koulutus on parantunut liikaan painonkehitykseen keskittyneestä syynäämisestä tärkeämpiin asioihin keskittyvämpään suuntaan.

Liekkö siis myös tosiaan tunnelukon tajuaminen ja kohtaaminen vaikuttanut nykyisen painoni kehittymiseen. Olen joutunut kohtaamaan uudelleen vuosien takaisen traumani ja päästänyt siitä pikkuhiljaa irti. Työssä oleville neuvolatädeille voisikin muistuttaa, että lapselle ei ehkä kannata sanoa tämän olevan liian painava. Se usein johtaa vain itsetunnon huononemiseen ja mahdolliseen syömishäiriöön suuntaan tai toiseen. Painosta voisi puhua vaikka vanhemman kanssa ilman lapsen läsnäoloa tilanteen ja trauman välttämiseksi. Toki jos lapsen paino on todella myös nähtävissä tämän terveyttä vaarantavana tekijänä, voi olla syytä muistuttaa myös lasta terveellisestä syömisestä. Puntari kuitenkaan harvoin kertoo koko totuutta ja liika lukemien tuijottaminen ei tee muuta kuin lisää huonon itsetunnon omaavia nuoria, jotka syövät liikaa tai liian vähän.

Saa nähdä minkä kokoinen sitä ensi kesänä on. Enemmän toivon painon putoamisen sijaan kuitenkin hyvää palautumista, tervettä ja iloista lasta ja kykyä tanssia täysillä ja enenevissä määrin. Nykyisen kokoisella vatsalla kun ei enää näinä kuukausina pahemmin kikkailla.