Tänään istuessani bussissa matkalla keskustasta kotiin, mieleeni tuli se että en tosiaan voisi jakaa kaikkia päivän asioitani kenenkään kanssa kotiin päästyäni. Toki voin soittaa ystävilleni tai äidilleni, mutta totuttuani jakamaan kaiken sen yhden ja ainoan ihmisen kanssa jonkun aikaa olo tuntui hyvin ontolta.
Parisuhde ja perhe ei ole ainoastaan lasta ja hänen tukemistaan varten. On tärkeää jakaa elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa ja yleensä milloin tahansa. Ihan vain vaikka kertoa kuinka söpöjä vauvanvaatteita kaupassa näkyi tai miten päivä ylipäätään on mennyt. Ja toki erityisesti jonkin painaessa mieltä pystyä puhumaan kyseisen henkilön kanssa tuntonsa puhtaaksi.
Jotenkin erityisesti pienten asioiden jakaminen olisi kuitenkin tänään tuntunut tärkeältä. Olen monena päivänä soittanut jollekin ystävälleni tai äidilleni, mutta tänään olisin halunnut jakaa asiani juuri miehekkeen kanssa. Ihan vain niitä elämän pienimpiä asioita ja kuulumisia, ei edes mitään suurempaa. Kiinni olevaan puhelimeen soittaminen tuntui kuitenkin turhalta ja jo yrityksenä voimia vievältä, joten päätin vain hääräillä omiani ja etsiä netistä inspiraatiota baby showereihin.
Pian minulla on toki lapsi seuranani, jonka kanssa jakaa arkea. Mielestäni ei ole kuitenkaan sama asia jakaa asioita lapsen kuin aikuisen kumppanin kanssa. Toisilla vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen kaikki, ja vaikka itsekin haluan kertoa lapselleni paljon on mielestäni paljon asioita joista lapsen ei tarvitse tietää niiden arkirealistisessa muodossaan.
En halua valehdella lapselleni, mutta usein liika aikuisten asioilla kuormittaminen tuntuu rasittavan monia vielä aikuisiälläkin. Olen nähnyt seurauksia monissa ystävissäni. Ja vaikka minullekaan ei ole kerrottu kaikkea lapsena, olen silti oppinut olemaan avoin myös vanhemmilleni ja varsinkin äidilleni. Toisaalta opin olemaan avoin erityisesti vasta aikuisiällä, kavereilleni olen aina kertonut kaiken ja joskus liikaakin.
Olen muutenkin sen tyylinen ihminen, joka viettää elämäänsä parhaiten jakaen sitä toisen ihmisen kanssa. Edellyttäen toki sitä, että kyseinen ihminen on erityinen ja sopiva puolisko. Kuka tahansa ei jaksa kiinnostaa, vaan henkilöllä tulee olla myös omia mielipiteitä yhteisen kultaisen keskitien löytämisen lisäksi. Minun kuitenkin tulee nähtävästi oppia olemaan myös yksin, siltä elämä on ainakin sen tähän mennessä saanut hyvin vahvasti näyttämään.
Toisaalta nautin myös yksinolosta. Tarvitsen viikossa yhden päivän, jolloin tehdä vain mitä minä todella haluan, sillä muuten kulun helposti loppuun ja mielialani kiristyy. Vaikka alussa saatan vaikuttaa hyvin sopeutuvalta, helposti lähestyttävältä ja jouhevalta seuralta olen loppupeleissä suhteellisen hankala tapaus. Vaikka saatan antaa ymmärtää toisin, en välttämättä pidä kaikista tilanteista ja minun mielipiteideni jatkuvasta myötäilemisestä ja tasapaksusta arjesta. Saatika liiasta kotona nököttämisestä.
Ehkä meninkin toivomaan liikaa haasteita tielleni. Löysin miehen, jossa on haastetta monenkin miehen edestä. Ja yllätyksellistä vaihtelevuutta, jota niin menin kaipaamaan tasapaksun tylsyyden jälkeen.
Sitä saa mitä toivoo. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Aikuinen luotettava kumppani ja onnellinen rakkaudentäyteinen parisuhde perhe-elämän rinnalla kuuluen siihen olisi kuitenkin edelleen toivelistalla. Sopivalla vaikeusasteella, johon kuuluisi pääasiallisesti yhdessä oleminen ilman kuukausien vetäytymistaukoja ja puhumattomuutta.
Toisaalta nyt mahan ollessa jo kohtuullisen kokoinen (7 kuukauden rajapyykki jo hyvin ylitetty) 120 senttiä leveään sänkyyni mahtuu yökäännöksineen ja tyynyineen parhaiten vain minä ja massu. Ehkä pääsen siis helpoimmalla ja suurimmitta kivuitta nukkuessani yksin. Toki ainahan sängyn viereen voisi virittää ylimääräisen patjan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti