Toissailtana en löytänyt yhtään tuttia makuuhuoneestamme. Kaikki olivat jemmautuneet pitkin poikin saavuttamattomiin, joten päädyinkin yöunien kohdalla yllättävään ratkaisuun. Koska poikani on hyvin ymmärtävää sorttia, totesin oravien käyneen hakemassa tutit poikasilleen. Poika kun alkoi itse olla jo niin iso, ettei niitä enää välttämättä tarvitsisi. 'Pärjäisitkö jo ilman tuttia?' Vastauksesi sain myöntyvän 'No joo' tyyppisen vastauksen hymähdyksen muodossa ja hiljattain taaperoksi kasvanut pikkumies nukahtikin lopulta oravalauluun ja selänhierontaan.
Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.
Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.
Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.
Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.
