Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valintoja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valintoja. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 24. elokuuta 2014
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Turhaa tuhlailua
Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Irtipäästämisiä ja uusia alkuja
Nyt se on takana, ensimmäinen kuukausi esikoisen kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon tunteita, ilon ja surun hetkiä, kärsivällisyyttä ja väsymystä yön pimeinä imetystunteina hetkellisiä turhautumisia unohtamatta.
On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.
Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.
Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.
Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.
Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.
On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.
Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.
Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.
Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.
Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.
lauantai 15. helmikuuta 2014
Pojan ja tytön värit
Toisille tulevan lapseni sukupuolen tietämättömyys on aiheittanut ongelmia lahjojen hankinnassa. 'Sitten kun tiedetään kumman väristä niin löytyy lisää vaatteita' ja 'vähän hankalaahan se oli ostaa kun ei tiedä'- tyylisiä kommenttejä on tullut suunnasta jos toisesta. Tämä huolimatta siitä, että itsekin naisena käytän monipuolisesti myös poikamaisempia vaatteita.
Lapsen sukupuolen alleviivaaminen vauvalle hankituilla tarvikkeilla tuntuu olevan monille vanhemmista hyvin tärkeää. Väärän sukupuolen edustajaksi luuleminen halutaan välttää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Toisilla vanhemmilla tunnustuksellisuus menee siihen pisteeseen, että myös vauvalle hankitut tarvikkeet kuten vaunut, syöttötuoli, lakanat ja kantoliinat valitaan vauvan eikä kantajan mukaisesti.
En pidä tätä sinänsä pahana asiana, mutta silti väritunnustuksellisuus herättää minussa hämmennystä. Itse koen, että esimerkiksi kantoliinan tulee sopia minun tyyliini ja väreihini, kuten myös vaunujen. Vauvahan on käytännössä näkymättömissä vaunujen ja liinan sisällä, joten miksi kulkea ympäriinsä ikään kuin huutomerkkinä sanoen 'Tässä tulee poika/tyttö!'. Itse valitsen kulkemisen oman tyylisenäni pyrkien tekemään itselleni sopivia valintoja tarvikkeiden suhteen. Myös kalusteissa kuten syöttötuoleissa ja pesuammeessa koen sisustukseen sopimisen ensisijaisena tekijänä valitessani tarvikkeita.
Joidenkin vuosien päästä kun koen naperon itse olevan jollakin tasolla valmis vaikuttamaan pukemiinsa väreihin, joten aion ottaa ilon irti ensimmäisistä vuosista päästessäni päättämään hänen tyylistään. Ehkä olenkin niitä kamalia äitejä, jotka tekevät vauvastaan minimen - identtisen kopion omasta tyylistään tai jotakin sinne päin kuten toiset tekevät koiristaan pukemalla ne erinäisiin hepeneisiin.
Vasta jokin aika sitten uutisissa kerrottiin päiväkotikokeilusta, jossa oli keskitytty sukupuolineutraaliin ohjaukseen ja opettamiseen. Tulokset olivat hyviä ja hämärtivät aina itsestäänselvinä ajateltuja poikien ja tyttöjen käyttäytymismallien rajoja ja lapsista tuli samalla parempia ystäviä vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Myös tytöt pitivät autoleikeistä, kuten pojat prinsessaleikeistä. Ja miksi eivät pitäisi? Ainoat käyttäytymisen vääriksi asettavat rajat tulevat meiltä, aikuisilta lapsia kasvattavilta ihmisiltä. Jo pienillä sanavalinnoilla ja kehotuksilla suuntaan tai toiseen sekä valitsemalla lapselle vain tietyn värisiä vaatteisa vahvistamme sukupuolten rooleja ja toisinnamme mahdollista epätasa-arvoa ja ennakkoluulojen syntymistä. Samalla erilaisten lapsien, nuorten ja aikuisten on edelleen yhtä vaikeaa ilmaista ja hyväksyä itseään, koska he pelkäävät rikkovansa heille asetettuja käyttäytymisen malleja ja toiveita. Myös naisten ja miesten epätasa-arvo ilman neutraalimpaa kasvatusta tulee mitä todennäköisimmin pysymään ennallaan.
Toki aion lapseni ollessa tyttö pyrkiä opettamaan häntä nauttimaan myös tyttömäisistä asioista ja omasta naiseudestaan. Lopulta hänen ollessaan tarpeeksi vanha hyväksyn hänet kuitenkin sellaisena millainen hän on ja haluaa olla, kuten omakin äitini valitessani vaatekaupasta lökäreitä levenevälahkeisten tiukkojen farkkujen sijaan. En halua kotoa käsin antaa paineita lapselle hänen olemisensa suhteen, sillä jokaisella tulee mielestäni olla mahdollisuus tehdä omat valintansa ja olla oma itsensä, vaikka yhteiskunta ja muu maailma sitä ei aina täysin tukisikaan. Toki voihan myös olla, että lapseni on kliseinen autohullu poika, mutta siinäpä sitten on. Hän on tehnyt valintansa itse eikä kasvattamalla tiettyyn muottiin tarkoituksella sopivaksi.
Toki ainoa muottiin kasvattaminen, johon saatan sortua on erilaiseksi nuoreksi kasvattaminen. Äitini ansiosta olen aina ajatellut erilaisuuden olevan erinomaisuutta. Loppupeleissä olemme aina olleet hyvin keskiluokkainen perhe, mutta kauempaa hankitut vaatteet olivat hienompia koska muilla ei niitä ole-tyyppinen ajattelu iskostettiin mieleeni jo varsin pienenä. Jotakin mitä muilla ei ollut oli aina paljon erityisempää kuin se mitä jokaiselta kylän lapselta löytyi. Sinänsä hämmentävää oli kuitenkin kuulla äitini suusta ammeen hankintaa miettiessäni sanat 'no eihän sitä vielä tiedä, minkä värinen sen pitää olla'. Mutta kai minäkin kirmailin melko tyttömäisissä vaatteissa ennen kuin itse aloin päättää omasta tyylistäni. Ehkä oma lapseni on vastaavasti pikkuisen katutyyliedustajan perikuva samoihin ikävuosiin saakka. Olkoon sitten vaikka rimpsuhameissa loikkiva ihkuteini siitä eteenpäin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)