34. viikon lopussa

Aika tuntuu menevän omalla painollaan. Samalla hitaasti ja varmasti, mutta samalla äärimmäisen nopeasti. Laskettuun aikaan on enää reilu kuukausi, ja se tuntuu omalla tavallaan hämmentävältä.

Olen pesäytynyt viimeiset kolmisen kuukautta itsekseni. Kaksion nurkissa lojuu yhtä sun toista tulevaan perheenlisäykseen viittaavaa, vaikka vauvanvarusteet eivät olekaan vieneet kaikkea tilaa. Vaunujen, turvakaukalon ja jättimäisen Nalle Puh-pehmolelun seasta löydän onneksi vielä itsenikin ja kaiken omaisuuteni joka ei liity tulevaan perheenlisäykseen.

9 kuukautta on suhteellisen pitkä aika. Vielä pari kuukautta sitten äitiys tuntui etäiseltä ja jännittävältä ajatukselta luonnollisuuden lisäksi, nyt tunne on muuttunut pikkuhiljaa entistä enemmän itsestään selväksi. Huomaan äitiyden heräävän myös esimerkiksi ostoksilla, sillä kiinnitän huomiota erilaisiin tuotteisiin niiden lapsenomaisuuden ja kiinnostavien värien perusteella ikiaikaisen ajattomuuden ja harmonian sijaan.

On jännittävää ajatella, että kahden kuukauden kuluttua minä todellakin olen äiti. Tietyllä tapaa olen sitä jo nyt, sillä kohdussani kasvava elämä on jo pituudeltaan lopullista luokkaansa jos internetin tarjoamaan tietoon on uskominen. Hän tuntuu olevan myös aikaisempaa huomattavasti aktiivisempi, liikkuvan melkein vuorokaudenajasta riippumatta ja ilmoittavan olemisestaan entistä selkeämmin potkuin. Myös tunteellinen puoleni on vatsaa kohtaan hoivaava ja suojeleva ja odotan innolla pääseväni näkemään millainen otus on saanut alkunsa minusta ja mielitietystäni.

Toki synnytyksen läheisyys tuo myös mukanaan erilaisia mietintöjä, erityisesti liittyen synnytykseen. En halua tehdä liian tarkkaa suunnitelmaa, mutta ajatukseni päästä synnyttämään pienempään sairaalaan on vahvistunut, varsinkin jos synnytys joudutaan käynnistämään kuten äitini tapauksessa. Lääkinnällinen käynnistäminen on usein kivuliasta ja pitkään kestävää, ja toivon uusien luonnollisempien kehitettyjen keinojen mahdollistavan siltä välttymisen. Usein yliopistollisten sairaaloiden kiire ja aikataulutus kuitenkin rajoittavat synnyttämismahdollisuuksia, joten pienempään sairaalaan pääseminen voisi antaa mahdollisuuden luonnollisempaan rytmiin. Kyseisessä pienemmässä sairaalassa on perehdytty erityisesti luonnollisiin menetelmiin ja annetaan myös mahdollisuus synnyttää veteen, joka kuulostaa paremmalta kuin hyvältä.

Olen kuitenkin valmistautunut henkisesti myös mahdolliseen yliopistollisessa sairaalassa synnyttämiseen. Isäni puolella korkea verenpaine on johtanut aivoverenvuotoon synnytyksen yhteydessä, joten vointiani on tärkeää tarkkailla huolellisesti ennen ja jälkeen synnytyksen. Toisaalta verenpaineeni on ainakin tähän asti ollut ihannelukemissa, joten ainakaan vielä aihetta suurempaan huoleen ei ole ollut. Kehon tiet ovat kuitenkin toisinaan tuntemattomat, joten koitan suhtautua kaikkeen tulevaan rauhallisesti ja luottavaisin mielin.

Onnekseni olen saanut jo kyyditys- ja synnytysseuratarjouksia useammalta taholta. Halutessani pääsen siis mahdollisesti jopa vaihtamaan seuralaistani lennossa. Vaikka pyörinkin mahan kanssa kotonani pääasiallisesti kahdestaan, en ehdi potea suurtakaan yksinäisyyttä auttavien käsien ollessa puhelinsoiton päässä. Aivan kuin en odottaisi lasta yksin, vaikka lapsen isä jatkaa edelleen puhelimen kiinni pitämistä ja erillään olemista.

Tulevia sairaala- ja neuvolakäyntejä odotan etenkin sen suhteen, että pääsisin kuulemaan missä asennossa vauva mahtaa olla. Vaikka sanotaan, että vauvan asennon voi tuntea vatsan läpi en osaa jotenkin itse määritellä varmasti kaverin pään sijaintia selkeistä liiketuntemuksista huolimatta. Illalla nukkumaan mennessäni toinen vatsan puolikas voi olla enemmän kohollaan kuin toinen, mutta jonkun ajan kuluttua liike voi tuntua toiselta puolelta vatsaa. Nyt liike tuntuu vuorotellen molemminpuolin, joka toisaalta voisi viitata siihen että jalat sojottaisivat lupaavasti taivasta kohti. Mene ja tiedä sanon minä, mutta varmemman ja asiantuntevamman arvion jälkeen pyrin kyllä telepaattisesti ohjaamaan vauvaa oikeampaan asentoon tarpeen mukaan. Hyvässä lykyssä vauva toki on jo pää maata kohti ja asettuu asemiin entistä paremmin tulevan kuuden viikon kuluessa.

Raskausvaivoistani voisin mainita sen verran, että jollakin tasolla odotettavissa ollut selkäkipu on lopultakin alkanut. Olen kärsinyt ilmeisesti yliliikkuvasta selästä jo ennen raskautta, joten selkäkipujen ilmeneminen vasta nyt on ollut eräänlainen helpotuskin. Toisaalta se on ollut myös ihme, sillä olen ollut hyvin laiska vetreyttämään selkääni erilaisin lihaskuntoliikkein ja suunnittelemani joogakin on jäänyt hyvin vähäisiin kertoihin. Selän nyt ilmoitettua itsestään olisi ehkä oikea aika vetää joogamatto pussista ja ottaa harjoitus osaksi elämää edes pari kertaa viikossa. Myös selkälihasliikkeiden kevyt tekeminen voisi auttaa asiaan. Olisi kuitenkin mukavaa kyetä tavoittelemaani luonnolliseen synnytykseen kipuilun ja makaamisen sijaan, varsinkin jos se johtuisi vain omasta laiskuudestani ja selkäni laiminlyönnistä.

Opiskelu on alkanut tuntua tietyllä tasolla astetta raskaammalta. Kirjallisia ja muita tehtäviä on vielä paljon tekemättä ennen todellista äitiyslomalle jäämistä. Haluan saada suurimman osan tämänvuotisista opinnoistani tehtyä, jotta voisin jatkaa opiskelua juohevasti oman ryhmäni mukana myös tulevana syksynä. Toisaalta lapseni saattaa rajoittaa osallistumistani, riippuen täysin hänen temperamentistaan ja muusta olemuksestaan, mutta ainakin opintojen suorilta jatkamiseen olisi olemassa mahdollisuus jos saan melkein kaikki tämän vuoden kurssit suoritettua jo nyt. Jätin jo yhden kirjallisen perusopintokurssin väliin väsymykseni takia, mutta pyrin tekemään loput kaavailemani opinnot ennen maaliskuun alkua. Tuleva viikonloppu taitaakin mennä ainakin puolittain kirjojen ja kirjoittamisen lomassa, vaikka levätäkin pitää toki muistaa. Ilman riittäviä yöunia en jaksaisi kuitenkaan. Huomenna olisi luvassa salipalloilun ensimmäinen tunti, josta ajattelin urhoollisesti selvitä, jos en muuten niin palloillen salin reunalla tehden muistiinpanoja.

Laatikoita, laatikoita, laatikoita

Ei, en ole taas muuttamassa. Marraskuusta asti asuttamani kaksio sopii oikein hyvin minulle ja tulevalle Vaabelille. Eikä kukaan muukaan ole muuttamassa asuntoon.

Vaikka muuttolaatikoista on päässyt eroon, tuntuu että erinäiset projektit ja lapsen tuleminen tuovat asuntoon vähän väliä laatikoita, kuten myös erinäisiä pusseja ja kasseja. Koska muutin isompaan asuntoon, olen lähiaikoina tilannut postimyynnistä mattoja sekä viimeisimpänä myös makuuhuoneen valaisimen. Tämän lisäksi se-elämää-suurempi-äitiyspakkaus saapui viime viikolla, mitä nyt saapumisilmoitus tuli naapurin välikäden kautta postimiehen ollessa holtiton. Onnekseni naapuri kuitenkin kävi heittämässä lapun luukustani, ilman pakkausta jääminen olisi ollut melkoinen menetys.

Venytin pakkauksen tilaamista mahdollisimman pitkään uuden pakkauksen ilmestymisen toivossa. Määräajan kuluessa kuitenkin melkein umpeen ja Kelan ilmoitettua uudenpakkauden ilmestymisen viivästyvän myöhemmin kuin oletettua oli päätin lopulta tilata laatikon. Onnekseni äitini tuli käymään kaupungissa juuri sopivasti tämän(ja monen muun) laatikon saavuttua postiin, sillä reilun kilometrin mittaisen matkan kulkeminen mukavan kokoisen kahdeksan kilon laatikon kanssa olisi voinut olla asteen verran kyseenalaista nykyisessä tilassani.

Pakkaus oli mukavampi kuin osasin odottaa. Vaikka olenkin kolunnut sen sisältöä muista blogeista ja Kelan sivuilta ja tiesin mitä oli tulossa, ihastuin vaatteisiin ja tarvikkeisiinkin niitä nyplätessäni. Pidän nimittäin auringonkeltaisesta oranssista ja turkoosista, jota paketin vaatteissa on mukavana tehostevärinä. Harmaa jänishaalarikin oli paljon hellyyttävämpi luonnossa, tai sitten pääni on alkanut todella pehmetä samaan tahtiin kuin mahani on kasvanut. Erityiset suosikkini ovat ehkä kuitenkin pöllöhaalari ja siilimakuupussi, vaikka se ei sävy-sävyyn vaunujeni kanssa olekaan. Siilit ja pöllöt vaan ovat melkoisen suloisia printtejä vauvaa ajatellen(kuten toki myös myyrät, kirahvit, tiikerit, leijonat, norsut...).

Jotakin omalla kohdallani hyödytöntäkin pakkauksesta kuitenkin löytyi. Ja ne eivät olleet ne hämmentävät sammakkolakanat, jotka loppupeleissä koomisuudessaan voivat olla ihan hauskatkin vauvan sängyssä silloin tällöin harkitummin valittujen lakanoiden rinnalla. Yksi hyödyttömyys omalla kohdallani on nimittäin ainakin Liberon perusvoide. Olen siirtynyt käyttämään luonnonmukaista kosmetiikkaa, ja aion pysyä samassa linjassa myös lapseni kanssa. Vaikka voide sisältääkin rapsiöljyä(jonka mahtavia vaikutuksia iholle en ole erityisemmin kuullut mistään) olen päättänyt antaa sen eteenpäin halukkaammalle käyttäjälle. Inci-listan pituus ksantaanikumeineen riittää mielestäni syyksi.

Myöskään lorutoukka-kirja ei ollut mikään esteettisyyden ja mielenkiinnon herättämisen riemuvoitto, toisaalta mistä sen tietää mistä lapseni kiinnostuu. Vaikka ajattelin tasaraitaisen bodyn kuuluvan samaan sarjaan(olen suorastaan ärsyyntynyt pienten lasten raita-vaatteiden määrästä, välillä tuntuu ettei paljoa muuta olekaan saatavilla) on se myyränruskean ja oranssin yhdistelmänä ihan siedettävä kampe vaikka farkkupaidan alle. Mitään pahaa en näe siinä, jos ihmiset pitävät tasaraidasta, mutta itse olen lopen kyllästynyt kyseiseen kuosiin, syystä tai toisesta. Ja itsehän minä lapseni puen, joten tasaraita ei suurempia murheita minulle käytännössä aiheuta.

On hienoa että meillä Suomessa on saatavilla tällainen etu lapsensaaville perheille. Itsellänikin 95 prosenttia koko laatikosta tulee varmasti olemaan käytössä, joten muutama ohilyönti ei ole kovin vaarallinen tai mieltä sen erityisemmin pahoittava. Tämä varsinkin, kun tuotteissa on pääasiallisesti suosittu luomua ja kierrätyskuituja. Toivottavasti Kela tulee pitämään kiinni myös laatikon designista tai jatkossakin suosimaan esimerkiksi nuoria suunnittelijoita sen suunnittelussa, sillä paljon mukavampaa on katsella tuollaista mintun sävyistä puukuvioboxia nurkassa kuin perustylsää ruskeaa tai valkoista.

Ensikosketus doulaan

Poikaystäväni osoittautuessa epävarmaksi synnytyskumppaniksi ja tultuani epävarmaksi tilanteesta, päätin ottaa selvää doula-toiminnasta. Laitoin sähköpostia ensi- ja turvakodin vapaaehtoisdoulavastaavalle, jolta sain pian vastauksen. Seuraavalla viikolla hän ottikin minuun yhteyttä saatuaan minulle doulat, jotka tapasin tänään.

Jokaiselle doulan haluavalle on mahdollista saada doula, joka on ensi- ja turvakodin kouluttama vapaaehtoisesti työssä toimiva henkilö. He tekevät työtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä tuen saaminen maksa tai velvoita odottavaa äitiä mihinkään. Äidistä ei tule myöskään ensi- ja turvakodin asiakasta automaattisesti pyydettyään doulaa tuekseen tilanteeseen. Doulilla on myös vaitiolovelvollisuus, joten asioista voi keskustella luottamuksella. Myös parit voivat ottaa doulan mukaansa synnytykseen, joten itselläni tulee doulan lisäksi mukaan näillä näkymin joko poikaystäväni, äitini tai ystäväni.

Doulan tehtävänä on synnytyksessä ja tarpeen mukaan ennen sitä ja sen jälkeenkin toimia äidin ja lapsen tukena. Hän voi myös olla eräänlaisena välikätenä kätilön ja äidin välillä auttaen kivuissaan pyörivää synnyttäjää välittämään viestinsä kätilölle. Doulilla on myös tietoa luonnonmukaisista kivunlievityskeinoista, kuten erilaisista asennoista ja hierontatavoista. Koska itse toivon synnyttäväni mahdollisimman luonnonmukaisesti, koen tällaisen henkilön synnytyksessä mukana olemisen suurena etuna. Doulien itsesanoman mukaan etusijalla ovat minun toiveeni ja lapsen ja itseni hyvinvointi.

Nyt tavattuani minulle löytyneet doulat(jokainen odottaja saa kaksi doulaa, koska tällöin ainakin toinen on saavutettavissa synnytysajan koitettua) päätös tehdä pyyntö saada doula tuntui oikealta. Vaikka en koe olevani yksin odottamassa tukiverkkojeni ollessa todella vahvat, varmuus siitä että synnytyksessä on mukana henkilö joka tietää mahdollisesti minua helpottavia keinoja ja voi tarpeen mukaan tukea myös synnytyskumppaniani helpottaa loppuajan odottamista huomattavasti. Doulani ovat molemmat itsekin luomuna synnyttäneitä naisia, joten heillä on kokemusta myös luonnonmukaisesta synnyttämisestä. He myös ovat todella mukavia, avoimia ja positiivisen oloisia, joka tukee turvallista oloa synnytyksen suhteen. Olen nimittäin ollut huolissani minulle kohdalle osuvan kätilön suhtautumisesta toiveisiini(netin ja synnyttäneiden kauhukertomukset eivät ole auttaneet asiaa), joten minulle on tärkeää saada mukaan ihminen joka tukee toiveitani ja pystyy edistämään niiden toteutumista.

Yhteenvetona ensikosketus douliin oli hyvin positiivinen ja avoin. Pystyin puhumaan heille avoimesti tilanteestani ja huolistani. Toinen heistä lupautui myös tarpeen tullen tulemaan kanssani synnytysvalmennukseen niin halutessani, joten minun ei tarvitse murehtia sinnekään menemisestä yksin.

Tanssin kaipuu

Hyvää biisiä kuunnellessani minulla on tapana alkaa heilumaan sen mukana. Rytmi menee luihin ja ytimiin, enkä kykene pysymään paikallani. Tämä on ilmeisesti kohdallani ollut synnynnäinen ominaisuus, sillä heti opittuani seisomaan tukea vasten olin alkanut musiikin soidessa samalla hytkymään. Liekkö siis olen syntynyt tanssijaksi, mene ja tiedä. Virallisen tanssitunneilla käymisen aloitin kuitenkin vasta pari vuotta sitten.

Nyt raskaana ollessani tanssiminen on kuitenkin tuntunut vaivalloiselta. Tämä huolimatta siitä, että ajattelin alun perin ravaavani tanssitreeneissä viimeisille viikoille saakka. Tanssisaleilla nimittäin näkee tällaiseen kykeneviä ihmisiä ja ihailen heitä suuresti. Jotenkin olen silti jämähtänyt paikalleni. Toki eniten esteenä on ollut enemmänkin itse tanssikoululle raahautuminen ja siihen kuuluva käveleminen, kuin itse tanssimisen hankaluus. Viikkojen kuluessa ja mahan kasvaessa tanssiminenkin on kuitenkin alkanut tuntua liian hankalalta entiseen liikkuvuuteen verrattuna.

Harrastan katutansseja, joissa käytetään paljon keskikehon lihaksia liikkeiden hiomiseksi loppuun. Toki kehon muitakin osia käytetään koko ajan ja tanssiminen on suhteellisen kokonaisvaltaista. Tanssiin kuuluu myös nopeita alasmenoja ja lattiatason liikkeitä, jotka eivät välttämättä onnistuisi mahan kanssa sillä tahdilla kuin niiden pitäisi. Toisekseen liikkeet eivät olisi kovin turvallisia, sillä paikoittainen rähmälleen lentäminen ei ollut kovinkaan harvinaista varsinkaan breikkitunneilla. Lisäksi hyppyjä ja tärähdyksiä tulee tanssissa paljon, jotka nekään eivät tunnu kovin hyvältä ajatukselta.

Tämänhetkinen tanssimiseni onkin lähinnä jalkojen tai käsien liikuttelua ja hytkymistä. Samalla tiedostan kuitenkin senkin, että minun tulisi treenata edes jonkun verran nopeuttaakseni palautumista samaan kuntoon missä olin. Vaikka edes tiukkoja käsikulmia-ja liikkeitä, niitä voi tehdä vaikka istualtaan tietokoneen ääressä. Silti lepääminen ja laiskottelu tuntuvat vetämän enemmän puoleensa.

Toiveenani olisi vielä jonakin päivänä päästä tanssimaan ja mahdollisesti jopa kokeilemaan onneani kilpailuissa. Tanssiminen on se minun juttuni, vaikka moni muukin taiteellisen ilmaisun keino vetää minua puoleensa. Välillä tanssin unissanikin.

Voikin sanoa, että minulla on ikävä tanssimista. Vaikka en ole tanssinut kuin pullataikina, ei silti tämän mahan kanssa paljoa tanssita suosimallani tyylillä. Ehkä voisin alkaa kuitenkin pitämään mini-treenejä loikoilun ohella. Kädet todellakin tarvitsisivat vahvistusta laiskottelun jälkeen, eikä vaikka tuttingin opettelu raskausmahan kanssa olisi homma eikä mikään(varsinkin kun vatsalihaksia ja keskikehoa ei paremmin nyt käytellä). Voisinkin koittaa raahata itseni youtubeen ja etsiä vaikeita käsillä tehtäviä kuvioita opeteltaviksi, niissä kun en erityisen hyvä ole vielä ollutkaan.

Asioiden jakamisesta

Tänään istuessani bussissa matkalla keskustasta kotiin, mieleeni tuli se että en tosiaan voisi jakaa kaikkia päivän asioitani kenenkään kanssa kotiin päästyäni. Toki voin soittaa ystävilleni tai äidilleni, mutta totuttuani jakamaan kaiken sen yhden ja ainoan ihmisen kanssa jonkun aikaa olo tuntui hyvin ontolta.

Parisuhde ja perhe ei ole ainoastaan lasta ja hänen tukemistaan varten. On tärkeää jakaa elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa ja yleensä milloin tahansa. Ihan vain vaikka kertoa kuinka söpöjä vauvanvaatteita kaupassa näkyi tai miten päivä ylipäätään on mennyt. Ja toki erityisesti jonkin painaessa mieltä pystyä puhumaan kyseisen henkilön kanssa tuntonsa puhtaaksi.

Jotenkin erityisesti pienten asioiden jakaminen olisi kuitenkin tänään tuntunut tärkeältä. Olen monena päivänä soittanut jollekin ystävälleni tai äidilleni, mutta tänään olisin halunnut jakaa asiani juuri miehekkeen kanssa. Ihan vain niitä elämän pienimpiä asioita ja kuulumisia, ei edes mitään suurempaa. Kiinni olevaan puhelimeen soittaminen tuntui kuitenkin turhalta ja jo yrityksenä voimia vievältä, joten päätin vain hääräillä omiani ja etsiä netistä inspiraatiota baby showereihin.

Pian minulla on toki lapsi seuranani, jonka kanssa jakaa arkea. Mielestäni ei ole kuitenkaan sama asia jakaa asioita lapsen kuin aikuisen kumppanin kanssa. Toisilla vanhemmilla on tapana kertoa lapsilleen kaikki, ja vaikka itsekin haluan kertoa lapselleni paljon on mielestäni paljon asioita joista lapsen ei tarvitse tietää niiden arkirealistisessa muodossaan.

En halua valehdella lapselleni, mutta usein liika aikuisten asioilla kuormittaminen tuntuu rasittavan monia vielä aikuisiälläkin. Olen nähnyt seurauksia monissa ystävissäni. Ja vaikka minullekaan ei ole kerrottu kaikkea lapsena, olen silti oppinut olemaan avoin myös vanhemmilleni ja varsinkin äidilleni. Toisaalta opin olemaan avoin erityisesti vasta aikuisiällä, kavereilleni olen aina kertonut kaiken ja joskus liikaakin.

Olen muutenkin sen tyylinen ihminen, joka viettää elämäänsä parhaiten jakaen sitä toisen ihmisen kanssa. Edellyttäen toki sitä, että kyseinen ihminen on erityinen ja sopiva puolisko. Kuka tahansa ei jaksa kiinnostaa, vaan henkilöllä tulee olla myös omia mielipiteitä yhteisen kultaisen keskitien löytämisen lisäksi. Minun kuitenkin tulee nähtävästi oppia olemaan myös yksin, siltä elämä on ainakin sen tähän mennessä saanut hyvin vahvasti näyttämään.

Toisaalta nautin myös yksinolosta. Tarvitsen viikossa yhden päivän, jolloin tehdä vain mitä minä todella haluan, sillä muuten kulun helposti loppuun ja mielialani kiristyy. Vaikka alussa saatan vaikuttaa hyvin sopeutuvalta, helposti lähestyttävältä ja jouhevalta seuralta olen loppupeleissä suhteellisen hankala tapaus. Vaikka saatan antaa ymmärtää toisin, en välttämättä pidä kaikista tilanteista ja minun mielipiteideni jatkuvasta myötäilemisestä ja tasapaksusta arjesta. Saatika liiasta kotona nököttämisestä.

Ehkä meninkin toivomaan liikaa haasteita tielleni. Löysin miehen, jossa on haastetta monenkin miehen edestä. Ja yllätyksellistä vaihtelevuutta, jota niin menin kaipaamaan tasapaksun tylsyyden jälkeen.

Sitä saa mitä toivoo. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Aikuinen luotettava kumppani ja onnellinen rakkaudentäyteinen parisuhde perhe-elämän rinnalla kuuluen siihen olisi kuitenkin edelleen toivelistalla. Sopivalla vaikeusasteella, johon kuuluisi pääasiallisesti yhdessä oleminen ilman kuukausien vetäytymistaukoja ja puhumattomuutta.

Toisaalta nyt mahan ollessa jo kohtuullisen kokoinen (7 kuukauden rajapyykki jo hyvin ylitetty) 120 senttiä leveään sänkyyni mahtuu yökäännöksineen ja tyynyineen parhaiten vain minä ja massu. Ehkä pääsen siis helpoimmalla ja suurimmitta kivuitta nukkuessani yksin. Toki ainahan sängyn viereen voisi virittää ylimääräisen patjan...

Halut(tomuus)

Jotkut naiset kokevat seksin olevan parempaa raskausaikana. Paikat herkistyvät, mieli on rennompi ja muutenkin voi kokea olevansa tietyllä tavalla enemmän sinut itsensä kanssa. Itselläni tämä toimi ensimmäiset kuukaudet, mutta siitä eteenpäin paikat ovat olleet pikemminkin yliherkät. Jopa niin herkät, että en kykene hyväilemään itseäni limakalvojen ärsyyntyessä koskemisesta.

Poikaystäväni vetäydyttyä etäälle seksi on paikoitellen käynyt mielessä. Silti se on tuntunut prioriteettijärjestyksessä siirtyneen hyvinkin taka-alalle. Tuntuu jopa koomiselta katsoa Sinkkuelämää-jaksoja, joissa seksi on suurimpia elämän osa-alueita. Seksin saaminen ei tunnu ajankohtaiselta saatika sitten siitä erityisemmin nauttiminen. Ennemmin haluaisin vain kääriytyä lämpimään kainaloon nukkumaan.

Sinänsä tietynlainen haluttomuus verrattuna raskautta edeltäneeseen aikaan tuntuu hämmentävältä. Jo kuukauden ilman oleminen sai aikaan tikitystä päässä. Nyt kolme kuukautta ei oikein tunnu missään, vaikka mielitietyn läheisyys olisi enemmän kuin toivottua. Toisaalta on kuitenkin loogista, että halut taantuvat raskausaikana. Eihän seksin harrastamisella olisi suurtakaan biologista tarkoitusperää lapsen ollessa jo kasvamassa kohdussani. Tietyllä tavalla tila on kuitenkin turhauttava, mutta tilanteen toki ollessa se mitä se nyt on voi olla parempikin, että en koe erityisemmin tarvitsevani ruumiillisia iloja päivieni piristykseksi. Sen sijaan silittelen vain mahaani, myhäilen ja nautin elämän muista pienistä asioista.

Ylipäätään seksin harrastaminen tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen etäiseltä ajatukselta. Ennen elämän ollessa keskittynyt juuri kumppanin etsintään ja sopivuuden testaamiseen en olisi voinut kuvitella olevani nykyisessä mielentilassa. Hekumallisten päiväunien sijaan haaveilen vauvatarvikkeista ja riippukehdoista. Sopivien vaunujen löytäminen ja hankkiminen sai mieleni hyppimään riemusta useaksi viikoksi. Toki hyvällä ruualla on myös oma osansa päivähaaveissani, kuin myös kumppanini ilmestymisellä kotiovelleni anteeksipyytävänä ja omana itsenään.

Elämän heitellessä prioriteetit tuntuvat menevän aivan uuteen järjestykseen. Mutta silti voi viihdyttää itseään Sinkkuelämällä ja Puhelintytön salaisilla päiväkirjoilla, vaikka ne koomisilta saattavat tällä hetkellä tuntuakin.

Minä ja massu

Yksin lapsen odottaminen on tietyllä tapaa kuin lasta ei olisi tulossakaan. Vaikka vauva muistuttaisi potkuillaan olemassaolostaan, on tietyt asiat vain pakko tehdä kuten aina ennenkin, ellei pikemmin.

Kauppakassit on kannettava itse. Toki ostosten määrää tulee sentään jossain määrin säännösteltyä, jottei matka kotiin kävisi liian raskaaksi. Esimerkiksi tänään kävelin kuitenkin reppu täynnä painavia ostoksia kuten mehua ja pyykkipulveria, postimyynnistä tullut matto toisessa kädessä ja päivän illallisostokset toisessa. Lähtiessäni kävelemään mahdollinen liiallinen paino käväisi mielessä, mutta selvisin matkasta kunnialla ja sen suuremmitta kipuiluitta.

Pyykit on pakko pestä itse. Samoin myös kassit tulee raahata mahdollisesti aika-ajoin pyykkituvalle, sillä kuivausrumpua ei asunnostani löydy. Kantovoiman pyrin löytämään hauiksistani selän ja vatsalihasten sijaan, ja ryhdin pitämään mahdollisimman suorana vauvan etua ajatellen. Saanpa samalla raskauden aikaisen lihaskuntoharjoituksen...

Ajat tuntuvat muutenkin olevan viimeisiä minä-keskeisyyden mahdollistavia aikoja. Pian seuranani tulee olemaan pieni ihmisolento, jolla on aivan omat mielihalut joista minun tehtäväni on ottaa selvää ja toimia niiden mukaisesti, toki sopivassa määrin myös toivonmukaisesti ohjaten ja kasvattaen. Ostinkin tänään Beniä ja Jerryä, mutta sokeriannos tuntui tulevan täyteen purkin puolessa välissä. Loput odottavatkin seuraavaa makeuden himon iskemistä.

Mahaotus tuntuu kuitenkin osittain määrittelevän tiettyjä asioita. En uskalla enää ahmia sokeria tai muita liikaa päähän meneviä aineita, kuten kahvia. Minun tulee saada noin 8 tunnin yöunet, tai muistutan koko päivän enemmän zombia kuin ihmistä. Kuusi tuntia on aivan liian vähän. Myöskään rentouttava punaviinilasillinen ei tule enää kuuloonkaan, alkoholiton olutkin kun tuntuu menevän päähän. Rentouttava iltani sisältääkin ehkä parhaimmillaan tuorepuristettua appelsiinimehua, pari palaa suklaata ja turhia sarjoja tai elokuvia. Toisinaan toki myös kavereiden kanssa vietettyä aikaa, onneksi.

Kukaan ei kuitenkaan ole hieromassa jalkapohjiani pitkän päivän jälkeen, saatika sitten enää tiskaamassa puolestani. Kaikki siivous, puunaus ja hinkkaus minun tulee tehdä pitkälti itse. Minun tulee myös valmistaa ruokani itse, koitaa miettiä mitä olisi järkevää syödä(tämä kaiken hormoonihuurun, huolen ja ajoittaisen masentelun keskellä, ei mikään helpoin homma) ja muistaa juoda tarpeeksi vettä. Vain minä olen vastuussa itsestäni ja sisällä kasvavan elämän kehittymisestä, kukaan muu ei ole muistuttamassa minua vitamiinien tai riittävän nesteensaannin tärkeydestä.

Ajoittain olen ikionnellinen silitellessäni mahaa autuaana. Ajoittain taas vaivun itkukohtauksen saattelemana masennuksen pohjalle menetettyäni osan tulevaa perhettämme ja samalla myös itseäni. En tiedä, onko rakastamaani miestä enää olemassa. Vaikka hänen kehonsa ja sielunsa tietyllä tasolla olisivatkin, hän tuntuu tappaneen itsestään juuri sen osan johon rakastuin. Enkä voi tietää varmaksi, tuleeko hän koskaan herättämään sitä osaa itsestään eloon tai onko välillämme vallinnut autuas yhteys enää milloinkaan mahdollinen.

Vaikka tukiverkkoja ympärilläni pyörii yllin kyllin, olisi silti mukavampaa oikeasti jakaa tämä aika ja kokemukset toisen osapuolen kanssa. Juurikin sen osapuolen, jonka kanssa päätimme yhdessä ryhtyä tähän ja kasvattaa lapsen rakkauden keskellä. Mutta tällä hetkellä se ei ole minun teoistani tai ajatuksistani kiinni. Toisen puolesta en voi siitä päättää, enkä ylianalysoimalla hänen ongelmiaan saa yhtikäs mitään aikaiseksi. On vain tosiaan minä ja maha-asukki, tässä ja nyt. 

Vauvantarvikemania

Minustahan ei pitänyt tulla sitä vauvatarviketta halajavaa rohmua, joka keksii uusia välttämättömyyksiä jatkuvalla syötöllä ja täyttää asuntonsa erinäisillä lapselle tarkoitetuilla härpäkkeillä.

Mutta kuinkas sitten kävikään, kun alkuun on päästy. Kantovälineet olen saanut jo hankittua, kirpputorilta löysin Ergobabyn kantorepun viidellätoista eurolla, ja musta-punaisesta väristä huolimatta olen enemmän kuin tyytyväinen sen hankintaan. Vaikka käytännössä reppua voi toki käyttää vasta ensisyksynä, mutta onpa ainakin valmiina odottamassa mahdollisena arjen helpottajana. Lisäksi sain huudettua Tricot Slenin kantoliinan alle 30 eurolla huuto.netistä kesää ajatellen vaaleassa värissä, ja toivon välineen olevan maineensa veroinen.

Lastenvaunujen metsästys on käynnissä edelleen. Aloitin sen toden teolla käytännössä toissapäivänä, jolloin miehekkeen vanhemmat lupautuivat kustantamaan vaunut. Yhdet yksilöt menivät jo sivu suun, mutta muita vaunuja on onneksi vielä tiedossa. Hyvien käytettyjen Emmaljungien hankkiminen tuntuu kuitenkin olevan kirjaimellisesti kuin saaliin nappaamista, sillä ensimmäinen vaunuja katsomassa käyvä mitä todennäköisimmin ostaa vaunut omakseen. Mieluiten hankkisin vaalean sävyiset yhdistelmä-Emmaljungat, jotta pikkuisen ei tarvitsisi kesähelteellä matkustaa saunassa ulkoilemaan innostuessani tai parvekkeella makoillessa. Yksien yksilöiden myyjältä vastausta odotellen...

Vaatekasankin karttuessa ja turvakaukalonkin ollessa jo melkein omien vanhempieni hallussa(sain serkultani käytettynä, onneksi) netin ihmeellisestä maailmasta tuntuu löytyvän koko ajan lisää vauva-ajan välttämättömyyksiä. Pidin aluksi äitiyspakkauksen laatikkoa täysin riittävänä nukuttamisvälineenä. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Vauvat ilmeisesti tutkimusten mukaan nukahtavat paremmin heijaavassa liikkeessä. Tämä tarkoittaa siis kai käytännössä sitä, että häntä on heijattava sylissä tai saatavilla on hyvä olla heijaava sänky sikeitä unia varten. Heijaava liike auttaa myös koliikkiin, ja moni vanhempi on kuvannut tällaisen mahdollistavia sänkyjä 'pelastajiksi'. Lisäksi äitiyspakkauslaatikko on toki vain pahvilaatikko, vaikka sen kyljessä olisikin ihan kivoja sisustukseeni jollakin tasolla sopivia printtejä. Joten yllä näkyvä Uinua-ensikehto vaikutti melkoisen verrattomalta ja fiksulta ratkaisulta.

Kyseinen kehto pitäisi kuitenkin ripustaa kattoon. Opiskelija-asuntosäätiön sääntöjen mukaan tämä on viimeinen asia, jonka saisin olla tekemässä tai vaihtoehtoisesti joutuisin maksamaan koko katon maalaamisesta ja pakkeloinnista hamassa tulevaisuudessa olevan poismuuton yhteydessä. Koitin miettiä, jos kehdon voisi ripustaa vaikka vaaterekkiin tai telineeseen, mutta en välttämättä rohkenisi laittamaan lastani niin huteraan viritelmään.

Vaikka en keskustelupalstoille jaksa edelleenkään kirjoitella, törmäsin siellä monen mainitsevan vauvojen riippukehdon, Amazonasin Koalan. Googletettuani asiaa olen aivan myyty koko tuotteelle. Mahdollisena yksinhuoltajaäitinä keinu voisi todella olla se elämäni pelastaja, joka saa vauvan nukkumaan. Lisäksi suloinen pieni riippukeinu olisi äärimmäisen kivan näköinen, vaikka se olisikin käytössä vain sen muutaman kuukauden. Ehkä keinua voisi käyttää jatkossa pehmolelujen säilytykseen, tai sitten voisin vain myydä sen eteenpäin. Mutta minut onnistui joka tapauksessa valtaamaan todellinen pakko-saada-tuo-tunne, jollaista en osannut odottaa missään vaiheessa. Kaiken lisäksi sänky olisi helposti liikuteltavissa paikasta toiseen, joten vanhempieni luona maalla käyminen tai sängyn huoneesta toiseen siirtäminen ei olisi isokaan asia ja unet voisivat pysyä hyvinä paikasta riippumatta.

Ainoa ongelma hankinnan tekemisessä on oma budjettivajeeni. Minulla ei pahemmin tosiaan ole ylimääräistä, ja niillä ylimääräisillä olen hankkinut jo yhtä sun toista. Muiden tarvikkeiden alkaessa jo löytyä käytöstä, taidan vielä tarkkailla josko joku haluaisi olla sponsoroimassa pikkuiselle riippukehtoa. Tai sitten joudun tyytymään äitiyspakkauksen tuomaan iloon, joka sekin toki on ihan hyvä vaihtoehto.

Olemme jo äitini kanssa alustavasti suunnitelleet myös Baby-Showereitani. Sukulaisnaiset ovat luvanneet vastata tarjoiluista, eikä minun toivonmukaisesti tarvitse tehdä muuta kuin ilmestyä paikalle, ja toki siivota ja sisustaa asuntoni ennen valitsemaani päivää. Toivon myös mahdollisten lahjojen tuojien, joita en toki näe välttämättömäksi, tiedostavan haluni ostaa vauvalle vain ns. ekotarvikkeita, en haluaisi edelleenkään upottaa lasta muoviin ja lisäaineisiin. Jos joku vaikka toisi edes sen ilmeisesti jo kliseeksi muodostuneen kumikirahvin, jota vauvat tykkäävät pureskella. Ja ekokumitutteja. Ja toki minun pitäisi hankkia vielä hoitoalusta hoitopöydälle. Ja niin, tuon Koala-keinun...

Käännekohdassa

Kesän lopussa ajattelin elämäni olevan tietyllä tavalla paketissa. Vaikka jollakin tasolla tiesin, että kaikki käänteet eivät olleet vielä tulleet  vastaan, uskalsin ajatella seuraavien vuosien olevan onnentäyteisiä ja toki vauvaelämäntäyteisiä.

Miehen etääntyminen ja laiminlyövä käytös ei todellakaan kuulunut kuvitelmiini. Nyt kahden kuukauden tultua täyteen, olen jo kypsä koko tilanteeseen. Oven avaamattomuus toistamiseen, eritoten juuri minulle, kaikkine muine läsnäolemattomuuksineen on osoittanut miehen kyvyttömyyden olla se toinen luotettava aikuinen tässä parisuhteessa. Myöskään isän perään jatkuvasti itkevä masentunut äiti ei ole hyvä kasvattaja, joten olen päättänyt ottaa tilanteen omiin käsiini ja keskittyä täysin itseeni, lapseen ja toivonmukaisesti myöhemmin tanssiin.

Onnekseni olen ollut yhtä mieltä miehen vanhempien kanssa siitä, että kyseinen henkilö ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta itsenäisesti missään vaiheessa. Toivonmukaisesti voin luottaa heihin siis myös lastenhoitoavun saamiseksi ilman pelkoa miehen ilmestymisestä paikalle aikeenaan eristyä omiin tiloihinsa lapsen kanssa.

Oli pohjimmainen syy koko henkilön käyttäytymiseen mikä tahansa, taitaa minusta olla tosiaan tulossa se niin sanottu yksinhuoltajaäiti. Onneksi se ei kuitenkaan ole maailmanloppu. Äitinikin sanoi, että jonakin päivänä kohtaan vielä sen elämänikin rakkauden, ja toisaalta en kylläkään tällä hetkellä vielä osaa ajatella edes asiaa. Vaikka seuran etsiminen oli yksi elämän prioriteeteistä vielä vuosi sitten, ovat elämäni kiinnekohdat tällä hetkellä jossakin aivan muualla. Ja haluan myös omistautua lapselleni äitinä, samalla antaen itselleni mahdollisuuden kehittymiseen ja kasvuun elämän kaikilla osa-alueilla.

Vaikka päätös ei ollut helppo enkä vieläkään osaa sanoa kuinka helppoa siinä on pysyä, uskallan nähdä valoa edessäpäin. En tiedä tiedä varmaksi edes sitä, kenet haluan kanssani mukaan synnytykseen, mutta pyrin löytämään vastauksia sisältäni ja myös ajan tullessa kohdalle asioiden menevän kuten pitää.

Bonuksena päivän positiivisuusannos: Käydessäni kirpputorilla äitini kanssa löysin Ergo Babyn kantorepun sekä läjän tyyliini sopivia vauvan ja vähän taaperonkin vaatteita. Reppu lähti mukaan edulliseen hintaan, eivätkä mukaan tarttuneet gearitkaan tyhjentäneet joululahjarahastoani tyhjilleen. Läjään mahtui ainakin pikkuruinen varsity-takki, Niken kollaripuku ja Championin kevyt bombertakki, kaikki katu-uskottavia ja varmasti äärimmäisen tyylikkäitä sukulaisilta saatujen perusbodyjen kanssa. Ja mielestäni molemmille sukupuolille sopivia, vaikka se niken kollaripuvun yläosa nyt onkin pinkki. Ehkä koitan saada tytöstä vähän tyttömäisemmän ja pojasta asteen verran äijemmän asusteiden avulla, söpöjä pikkuponnareita tai lätsiä sitten päähän tilanteen mukaan. Ja kaiken tämän lisäksi miehen puoliset tulevat isovanhemmat lupasivat kustantaa lastenvaunut. Olenkin kytännyt nettipalstoja koko illan sopivien Emmaljungien toivossa.

2013 paketissa

Nimesin vuoden sen alkaessa rakkauden vuodeksi. Nyt taaksepäin katsoessa taisi se sellainen ollakin, outojen yhteensaatosten ja erilaisten käänteiden kautta.

Sinkkuelämää

En kunnolla muista, miten vietin vuodenvaihteeni. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, että aika tuli vietettyä loppupeleissä kämpillä nauttien hyvää ruokaa ja lämmittäen saunaa. En jaksanut sen kummemmin lähteä liikenteeseen, tai kävin alkuillasta jossakin. Samapa tuo sinänsä, joka tapauksessa vuosi taisi alkaa rauhallisesti. Kevään kulkiessa eteenpäin aloin olla lopen kyllästynyt silloiseen sinkkuelämääni, turhiin miehiin, vakisäätöihin ja toisiaan muistuttaviin iltoihin. Kaupunki tuntui olevan täynnä pelkkiä sikoja ja nuoria poikia, joista oikein kukaan ei kiinnostanut kovinkaan kummoisesti. Lumen vielä ollessa maassa satuin törmäämään kadulla myös vanhaan rakkauden kohteeseeni, jota en ollut nähnyt vuosiin. Sovimmekin näkevämme paremmalla ajalla uudestaan. Eniten huomiotani vei pääsääntöisesti tanssiminen ja myöhemmin keväällä pääsykokeisiin valmistautuminen, jolle uhrasin päivittäin aikaani nököttämällä kirjastolla nenä kiinni muistiinpanoissa ja kirjassa.

Muutosten kevät ja rakkauden kesä

Vanhan rakkauteni kanssa näimme kohtaamisen jälkeen useaan otteeseen. Välillämme oli jälleen sitä lämpöä, jota aina ennenkin, vaikka keskustelujen jälkeen sovimme olevamme ystäviä emmekä enempää. Päästin ajatuksesta irti ja keskityin itseni kehittämiseen ja lukemiseen. Kirjallisten pääsykokeiden ollessa ohitse ja kesän ollessa jo käynnissä asiat kuitenkin johtivat välimme läheisemmiksi kuin ennen. Tuota seuranneina viikkoina taisi tuleva perheenlisäyskin saada alkunsa, kaikki oli ihanaa ja lämmintä vaikka jouduin kärsimään jonkinasteisesta hiivatulehduksestakin jossakin välissä. Lapsien hankkiminen tuli puheenaiheeksi heti alussa, ja ennen yhteen päätymistämme olin saanut etiäisen pienten lasten vaateosastolla. Vietimme aikaa myös vanhempieni luona maalla, ladoimme halkoja, soutelimme järvellä ja nautimme maalaiselämästä. Mies tuntui istuvan elämääni kuin hansikas käteen, samoin perheeseeni ja elämäntilanteeseeni.

Maalla ollessamme aloin saada myös ensimmäisiä vihjeitä raskaana olemisesta. Rintani olivat arat, enkä kyennyt hallitsemaan mielialojani. Sain järkyttäviä itkuraivareita pienistä asioista, joista oisin normaalisti kyennyt keskustelemaan täysin maltillisena. Välimme kuitenkin pysyivät lämpiminä tai lämpenivät jopa entisestään. Loppukesästä saimme tietää olevamme tulevia vanhempia, ja olimme molemmat niin onnellisia kuin vain ihminen voi olla. Sain myös tietää pääseväni syksyllä opiskelemaan lopultakin haluamaani alaa. Kaikki hyvä tuntui käyvän kerralla, olin löytänyt miehen, tullut raskaaksi ja päässyt opiskelemaan. Muutos oli tapahtunut nopeasti, mutta jollakin tapaa täysin ajallaan ja juuri niinkuin sen pitikin.

Seesteinen syksy

Syksy tuli ja aloimme pikkuhiljaa kertoa vauvauutisesta joillekin ihmisille. Tai pikemminkin minä aloin, mieheke halusi välttyä turhalta hössöttämiseltä eikä kertonut asiasta vielä kenellekään. Vanhempani olivat onnensa kukkuloilla tulevasta isovanhemmuudesta, ja kaverini tukivat minua enemmän kuin olin osannut odottaa. Opiskelunikin alkoivat sujuvasti ja kykenin välttymään aamupahoinvoinnilta miehen hoitaessa ja ruokkiessa minua sänkyyn ja koulussa syöden säännöllisesti. Kaikki tuntui olevan hyvin, ja jossakin vaiheessa sain myös kaksion opiskelija-asuntosäätiön kautta. Muutto tuntui stressaavalta, vaikka en kyennytkään kantamaan itse oikein mitään. Myös muuttoon valmistautuminen tuntui hankalalta ajanpuutteen ja nostelemisen välttelyn vuoksi. Muutto kuitenkin saatiin hoidettua kunnialla, ja vietimme ensimmäisen yön asunnossa yhdessä mieheni kanssa. Hän tuntui suhtautuvan hyvin ja toiveikkaasti muuttoon, eikä käytöksestä olisi osannut arvata mitään tulevasta etääntymisestä.

Pimeä talvi, jos sitä siksi näillä säillä on voinut kutsua

Muuttoani seurasi pitkä hiljaisuuden kausi. Miehestä ei kuulunut, hän ei vastannut puheluihin eikä ottanut yhteyttä vaikka oli niin luvannut. Neuvolaan hän vielä ilmestyi marraskuussa, mutta joulukuussa vetäydyttyään entisestään hän ei tullut enää sinnekään. En jaksanut enää odottaa ja kerroin tulevasta lapsesta myös hänen vanhemmilleen ja läheisimmälle ystävälle toiveissani tilanteen muuttuminen. Mikään ei tuntunut enää olevan selvää tai varmaa, paitsi kasvava mahani ja epävarmuuden tunne.

Miten pari kuukautta voikin saada unohtamaan sitä edeltäneet hyvät ajat, jotka olivat elämäni parhaasta päästä. Nyt uuden vuoden ollessa alussa en tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta toivon lapsen tulemisen maailmaan menevän hyvin tuloksena terve ja onnellinen lapsi. Ja lapsen isän heräävän piakkoin kiistämisen ja pelon tiloistaan olemaan tukenani ja nauttimaan raskauden viimeisista kuukausista yhdessä kanssani. Samoin kuin toki lapsemme elämän ensikuukausista, sillä ne voisivat olla astetta antoisempia kumppanin kanssa. Tilanne ei kuitenkaan tunnu riippuvan minusta, joten en voi muuta kuin toivoa ja päästää toiveesta irti vapauttaen sen kulkemaan universumiin. Toiveilla on tapana toteutua, joten kannattaa varoa mitä toivoo. Toive minut johti tähänkin pisteeseen, tultuani raskaaksi juuri sille miehelle jota aina eniten lasteni isäksi toivoin.