Tekisi mieli siivota, mutta ei muka vaan jaksa. Toki kun vauva nukahtaa reppuun selän puolelle, minut valtaa pakonomainen tunne laittaa koko koti kuosiin. Viimeksi ehdin vasta setviä tiskipöydän.
Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.
Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.
Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.
Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämän pieniä iloja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämän pieniä iloja. Näytä kaikki tekstit
tiistai 2. syyskuuta 2014
lauantai 10. toukokuuta 2014
Epävarmoja äitejä
Ihmettelin jo raskausaikana tuntemieni äitien tapaa olla epävarmoja itsestään äitinä. Tietyllä tavalla toimimisen pelättiin luovan heistä kuvaa huonona äitinä. Toiset taas halusivat olla latelemassa vinkkejä äitiyteen enemmän kuin niitä kaipasikaan, puhuen samalla tekemistään valinnoista ainoana oikeana ratkaisuna. Molemmat suuntaukset tuntuivat hullunkurisilta ja kummallisilta.
Niin kahvipöytäkeskusteluissa kuin nettikeskusteluissakin nousee tavalla tai toisella esille usein äitien epävarmuus. Toisilla tämä ilmenee voimakkaana tarpeena olla pätemässä ja pahimmillaan syyttämässä muita toimintatapoja täysin vääriksi omiensa rinnalla mitä kamalimmin sanamuodoin. Tämä kärjistyminen ei tuota kuin mielipahaa niin asian ilmaisijalle kuin ilmaisun kohteellekin. Nettipalstat tuntuvatkin olevan oiva keino purkaa omaa turhautumista juuri kuvaamallani tavalla. Toisessa ääripäässä äidit taas syyttävät itseään kaikesta, eivät uskalla lähteä lastensa kanssa ihmisten ilmoille ja häpeävät omaa ja lastensa toimintaa ollen jatkuvasti varpaillaan ja tuntien huonoa omaatuntoa usein täysin syyttä.
Mikä äitejä siis oikein vaivaa? Muiden miellyttäminen ja vertailu toisten lapsiin ja toimintatapoihin on kuin välttämätön pakko äitipiireissä. Usein keskutelunaiheet tuntuvat ajautuvan linjalle, jossa lapsen kehityksen vaiheita tai pieniä käyttäytymismalleja pidetään kummallisina tai huolestuttavina niiden poiketessa muiden linjasta. Tätä ovat tehostamassa ne äidit, jotka ovat pätemässä omien lastensa paremmuutta verrattuna toisiin. Jo valmiiksi epävarmat ja syyllisyyttä tuntevat äidit vajoavat toisten parjatessa entistä alemmas eikä lyttääjäkään varmasti paranna oloaan syyllistämällä toisia äitejä heidän huonoista toimintamalleistaan.
Onko olemassa todella sitä oikeaa mallia toimia? Jokainen äiti pyrkii (toivonmukaisesti) toimimaan lapsensa parhaaksi. Jokainen meistä vain tekee omat valintansa omien tietojensa ja taitojensa perusteella. Toimintatavoissa onkin voimakkaasti hajontaa ja tiettyjen ratkaisujen kohdalla muunlaiset valinnat tuntuvat herättävän jopa suoranaista kuohuntaa toisinajattelijoita kohtaan. Esimerkiksi rokotteiden antaminen, vaippavalinnat ja kuljetusmuodot tuntuvat olevan tällaisia aihepiirejä. Tarve saada kaikki muut toimimaan itse valitsemallaan tavalla kertoo vain äitien epävarmuudesta ja tarpeesta päästä pönkittämään omia mielipiteitään syyllistämällä toisinajattelijoita.
Jokainen äiti on kuitenkin erilainen. Jokainen meistä on kasvatettu eri tavoin ja olemme saaneet erilaisia virikkeitä ja ajatusmalleja jo ennen raskaaksi tulemistamme. Myös henkinen kasvu ja kokemuksen määrä vaihtelee äitien välillä suuresti. Kukaan ei kuitenkaan yleensä ole tietoisesti tuottamassa lapselleen mitään pahaa, päihde- ja muita vastaavia ongelmia lukuunottamatta.
Äitinä olo tuntuukin olevan juuri muiden äitien asettaman paineen takia erityisen raskasta. Harkitsin yksinhuoltajaäitien ryhmään menemistä, mutta ajatus toisiaan ja lapsiaan vertailevasta ja äitiyden rankkuutta valittelevasta naislaumasta oletuksena on alkanut vähentää haluani osallistua ryhmän kokoontumisiin. Toki en voi tietää varmasti, millaisia ihmisiä ryhmässä olisi vastassa. Kuitenkin jo yhden valittelevan ja neuvoja latelevan yksinhuoltajaäidin kuunteleminen tuntuu ajoittain vain huonontavan mielialaani sen paranemisen sijaan.
Koen itse äitiyden ihanimpana asiana, mitä olen elämässäni kokenut. Voin toki katsoa edelleen ruusunpunaisen vauvahuurun läpi koko asiaa, mutta lapseni on ihana ja jokainen hymy tuntuu kirkastavan hetken raskaalta tuntuneen hetken. Poikani tuntuu myös ymmärtävän minua hämmentävän hyvin. Itkemiselläkin on aina syy ja muuten lapsi tuntuu olevan rauhallinen ja rauhoittuvan erityisesti minun pysyessäni rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
Jos tilannetta katsoo ulkopuolisin silmin, olen monien sanoin todella vahva. Lapsen isä sairastui masennukseen ja suoraansanottuna hylkäsi meidät raskauden puolivälin tienoilla. Itkuisten synnytyksenjälkeisten sairaalapäivien jälkeen olen kuitenkin kokenut olevani pääasiallisesti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ahdistuksen iskiessä puran tuskani puhumalla ja itkemällä, mutta pääasiallisesti oloni on seesteinen ja onnellinen.
Koenkin olevani hyvä äiti juuri sellaisena kuin olen. En ole erityisemmin lukenut lapsenkasvatusoppaita tai hoitovinkkejä joitakin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikki tuntuu menevän luonnostaan eteenpäin ilman kummempia pohdintoja, erityisen hyvin silloin jos vain luotan lapsen ja vaistojeni kertovan miten minun tulee toimia. Kaiken kaikkiaan tunnen olevani varmempi itsestäni kuin koskaan ennen elämäni aikana. En koe painetta miellyttää ketään tai tarvetta pönkittää omaa oloani korostamalla omien valintojeni paremmuutta.
Toki pidän silti omia valintojani hyvinä. Kestovaippailun mainospuheeni voi hetkittäin vaikuttaa omien ajatusteni pönkittämiseltä. Haluan kuitenkin tuoda esille vaippailun helppoutta ja yksinkertaisuutta, moni kun kokee sen olevan raskasta kysyen aina 'oletko vielä jaksanut kestoilla?'. Itselleni pyykkikoneen pyörittäminen kerran päivässä on paljon helpompi vaihtoehto kuin isojen ja kalliiden vaippapakettien raahaaminen lähikaupasta ja haisevan vaippaläjän roskapöntölle kuljettaminen. Pyrin lisäksi hoitamaan lastani luonnonmukaisin menetelmin, räkäiseen nenään olen ehtinyt jo hyödyntämään esimerkiksi höyryhengitystä. Lisäksi homeopaattisista lääkkeistä on ollut suuri apu ennen pissaamista ilmenneeseen huutamiseen.
Mielenkiinnolla seuraan, mitä jokainen päivä tuo tullessaan. Kokonaisuudessaan äitinä olo on kuitenkin ihanaa. Taidankin pikemmittä puheitta siirtyä yösyötön pariin, makuuhuoneesta kun tuntuu kuuluvan ätinää äitiyspakkauslaatikon pohjalta.
Niin kahvipöytäkeskusteluissa kuin nettikeskusteluissakin nousee tavalla tai toisella esille usein äitien epävarmuus. Toisilla tämä ilmenee voimakkaana tarpeena olla pätemässä ja pahimmillaan syyttämässä muita toimintatapoja täysin vääriksi omiensa rinnalla mitä kamalimmin sanamuodoin. Tämä kärjistyminen ei tuota kuin mielipahaa niin asian ilmaisijalle kuin ilmaisun kohteellekin. Nettipalstat tuntuvatkin olevan oiva keino purkaa omaa turhautumista juuri kuvaamallani tavalla. Toisessa ääripäässä äidit taas syyttävät itseään kaikesta, eivät uskalla lähteä lastensa kanssa ihmisten ilmoille ja häpeävät omaa ja lastensa toimintaa ollen jatkuvasti varpaillaan ja tuntien huonoa omaatuntoa usein täysin syyttä.
Mikä äitejä siis oikein vaivaa? Muiden miellyttäminen ja vertailu toisten lapsiin ja toimintatapoihin on kuin välttämätön pakko äitipiireissä. Usein keskutelunaiheet tuntuvat ajautuvan linjalle, jossa lapsen kehityksen vaiheita tai pieniä käyttäytymismalleja pidetään kummallisina tai huolestuttavina niiden poiketessa muiden linjasta. Tätä ovat tehostamassa ne äidit, jotka ovat pätemässä omien lastensa paremmuutta verrattuna toisiin. Jo valmiiksi epävarmat ja syyllisyyttä tuntevat äidit vajoavat toisten parjatessa entistä alemmas eikä lyttääjäkään varmasti paranna oloaan syyllistämällä toisia äitejä heidän huonoista toimintamalleistaan.
Onko olemassa todella sitä oikeaa mallia toimia? Jokainen äiti pyrkii (toivonmukaisesti) toimimaan lapsensa parhaaksi. Jokainen meistä vain tekee omat valintansa omien tietojensa ja taitojensa perusteella. Toimintatavoissa onkin voimakkaasti hajontaa ja tiettyjen ratkaisujen kohdalla muunlaiset valinnat tuntuvat herättävän jopa suoranaista kuohuntaa toisinajattelijoita kohtaan. Esimerkiksi rokotteiden antaminen, vaippavalinnat ja kuljetusmuodot tuntuvat olevan tällaisia aihepiirejä. Tarve saada kaikki muut toimimaan itse valitsemallaan tavalla kertoo vain äitien epävarmuudesta ja tarpeesta päästä pönkittämään omia mielipiteitään syyllistämällä toisinajattelijoita.
Jokainen äiti on kuitenkin erilainen. Jokainen meistä on kasvatettu eri tavoin ja olemme saaneet erilaisia virikkeitä ja ajatusmalleja jo ennen raskaaksi tulemistamme. Myös henkinen kasvu ja kokemuksen määrä vaihtelee äitien välillä suuresti. Kukaan ei kuitenkaan yleensä ole tietoisesti tuottamassa lapselleen mitään pahaa, päihde- ja muita vastaavia ongelmia lukuunottamatta.
Äitinä olo tuntuukin olevan juuri muiden äitien asettaman paineen takia erityisen raskasta. Harkitsin yksinhuoltajaäitien ryhmään menemistä, mutta ajatus toisiaan ja lapsiaan vertailevasta ja äitiyden rankkuutta valittelevasta naislaumasta oletuksena on alkanut vähentää haluani osallistua ryhmän kokoontumisiin. Toki en voi tietää varmasti, millaisia ihmisiä ryhmässä olisi vastassa. Kuitenkin jo yhden valittelevan ja neuvoja latelevan yksinhuoltajaäidin kuunteleminen tuntuu ajoittain vain huonontavan mielialaani sen paranemisen sijaan.
Koen itse äitiyden ihanimpana asiana, mitä olen elämässäni kokenut. Voin toki katsoa edelleen ruusunpunaisen vauvahuurun läpi koko asiaa, mutta lapseni on ihana ja jokainen hymy tuntuu kirkastavan hetken raskaalta tuntuneen hetken. Poikani tuntuu myös ymmärtävän minua hämmentävän hyvin. Itkemiselläkin on aina syy ja muuten lapsi tuntuu olevan rauhallinen ja rauhoittuvan erityisesti minun pysyessäni rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
Jos tilannetta katsoo ulkopuolisin silmin, olen monien sanoin todella vahva. Lapsen isä sairastui masennukseen ja suoraansanottuna hylkäsi meidät raskauden puolivälin tienoilla. Itkuisten synnytyksenjälkeisten sairaalapäivien jälkeen olen kuitenkin kokenut olevani pääasiallisesti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ahdistuksen iskiessä puran tuskani puhumalla ja itkemällä, mutta pääasiallisesti oloni on seesteinen ja onnellinen.
Koenkin olevani hyvä äiti juuri sellaisena kuin olen. En ole erityisemmin lukenut lapsenkasvatusoppaita tai hoitovinkkejä joitakin pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikki tuntuu menevän luonnostaan eteenpäin ilman kummempia pohdintoja, erityisen hyvin silloin jos vain luotan lapsen ja vaistojeni kertovan miten minun tulee toimia. Kaiken kaikkiaan tunnen olevani varmempi itsestäni kuin koskaan ennen elämäni aikana. En koe painetta miellyttää ketään tai tarvetta pönkittää omaa oloani korostamalla omien valintojeni paremmuutta.
Toki pidän silti omia valintojani hyvinä. Kestovaippailun mainospuheeni voi hetkittäin vaikuttaa omien ajatusteni pönkittämiseltä. Haluan kuitenkin tuoda esille vaippailun helppoutta ja yksinkertaisuutta, moni kun kokee sen olevan raskasta kysyen aina 'oletko vielä jaksanut kestoilla?'. Itselleni pyykkikoneen pyörittäminen kerran päivässä on paljon helpompi vaihtoehto kuin isojen ja kalliiden vaippapakettien raahaaminen lähikaupasta ja haisevan vaippaläjän roskapöntölle kuljettaminen. Pyrin lisäksi hoitamaan lastani luonnonmukaisin menetelmin, räkäiseen nenään olen ehtinyt jo hyödyntämään esimerkiksi höyryhengitystä. Lisäksi homeopaattisista lääkkeistä on ollut suuri apu ennen pissaamista ilmenneeseen huutamiseen.
Mielenkiinnolla seuraan, mitä jokainen päivä tuo tullessaan. Kokonaisuudessaan äitinä olo on kuitenkin ihanaa. Taidankin pikemmittä puheitta siirtyä yösyötön pariin, makuuhuoneesta kun tuntuu kuuluvan ätinää äitiyspakkauslaatikon pohjalta.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Irtipäästämisiä ja uusia alkuja
Nyt se on takana, ensimmäinen kuukausi esikoisen kanssa. Kuukauteen on mahtunut paljon tunteita, ilon ja surun hetkiä, kärsivällisyyttä ja väsymystä yön pimeinä imetystunteina hetkellisiä turhautumisia unohtamatta.
On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.
Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.
Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.
Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.
Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.
On hämmentävää kuinka voikin olla yhtäaikaa onnellisempi ja surullisempi kuin koskaan. Onnellinen pojasta, jonka olen juuri saanut synnytettyä maailmaan ja joka on ihaninta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Samalla surullinen pojan isän suhteen tietäen melko varmasti, että tämä olisi enää vain osa menneisyyttä eikä tulisi sen suuremmin osallistumaan elämäämme. Pojan syntymän jälkeen en pariin päivään kyennyt ottamaan häneen yhteyttä, hormonien herkistämänä tilanteessa oli jo muutenkin niin paljon tunteita ja uutta koettavaa. Yrittäessäni lopulta ottaa yhteyttä hänen puhelimensa oli pois päältä, kuten on edelleen. Pyysin hänen ystäväänsä viemään viestiä vastasyntyneestä pojastamme, mutta hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään. Hänen siskonsa käydessään hänen luonaan hänen käytöksensä oli ollut rauhallista eikä hän ollut kummemmin puhunut asiasta. Toki hän oli kertonut keksineensä pojan nimen, kuten onkin. Nimi oli niin osuva ja sopiva, etten halunnut vaihtaa sitä toiseen. Miehen masentuminen ja elämästämme poisluisuminen ei mielestäni tehnyt nimestä väärää tai sopimatonta.
Ensimmäisen viikon aikana sairaalassa itkin paljon, mutta äitini käynnit osastolla helpottivat asiaa päästessäni puhumaan surujani pohjamutia myöten. Myös hän on kokenut suuria menetyksiä elämänsä aikana, joten hän ymmärtää suruni ja tilanteeni paremmin kuin hyvin. Sairaalakäyntimme venähti bilirubiiniarvojen ja sinivalohoitojen takia, joten sekin huolestutti minua aluksi entisestään. Kotiin päästessämme suuntasimme vanhempieni luo maalle, jossa olemmekin viettäneet suurimman osan ajasta. Olen saanut paljon apua ja aikaa vauvan kanssa eikä minun ole tarvinnut huolehtia arjen muista askareista.
Kuten jo sanoin, poikani on ihaninta mitä minulle on tapahtunut. Mietinnän tuloksena tuntuu siltä, että minun oli tarkoitus saada hänet ja sen takia koin niin vahvaa vetoa ihmiseen, jonka kanssa hänet saatoimme alkuun. Tuntuu kuin poika olisi saanut osakseen isänsä viimeiset rakkauden tunteet joita hän vain kykeni vielä viime syksynä kokemaan. Itse olen tuoreena äitinä korviani myöten rakastunut pienokaiseeni, joka nytkin pyöriskelee vierelläni sohvalla ihmetellen olohuoneen ikkunaa. Poika tuntuu ymmärtävän ihmeen paljon ikäisekseen ja reagoivan puheeseen, usein tai oikeastaan aina tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän on myös todellinen voimapesä ja hänen päänsäkin pysyy pystyssä täysin hänen omasta toimestaan. Pidän tukea niskalla vain kaiken varalta, sillä väsyneenä pää saattaa notkahtaa helpostikin.
Lopullinen irtipäästäminen ei ole helppoa. Minulle se on ollut ennenkin vaikeimpia kohtaamiani asioita, mutta aion selvitä ja jatkaa elämääni eteenpäin. Tuntuu siltä, että jossakin tuolla on se todellinen elämänkumppanini, joka voi olla mahdollisesti myös isänä pojalle. En aio myöskään olla väkisin hakemassa isyyden tunnustusta, sillä voi olla meille kaikille paljon helpompaa ja parempi asia jos jätän asian sikseen. En koe tarvetta saada poikaa isänsä perilliseksi eikä elatusapukaan tule kummenemaan hänen pienten tulojensa takia. Ja koska hänen osallistumisensa on olematonta, ei nimi papereissa lastenvalvojan tai oikeuden vahvistamalla päätöksellä tule muuttamaan asiaa. Samalla olen täysin se henkilö, joka tekee päätökset pojan asioista. Minun ei tarvitse olla hakemassa hänen hyväksyntäänsä tekemiini päätöksiin tai olla taistelemassa tapaamisoikeuksista.
Toki olen valmis keskustelemaan pojan isän kanssa hänen osallistumisestaan pojan elämään hänen niin halutessaan. Tällä hetkellä se kuitenkin näyttää epätodennäköiseltä, sillä minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kuulunut. En toki tiedä vaikka hän päättäisi ilmestyä ovellemme vuosienkin päästä, mutta en aio jäädä odottelemaan ihmettä. Pojan elämä on vasta alussa ja samoin minun uusi elämänvaiheeni ja tulevaisuus on meille molemmille kirkas ja avoin. Siihen uskon ja luotan, kuten myös rakkauteen jota elämämme on täynnä.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Pitkän tauon takana on lapsensaamisen ihanuus
Kuten arvata saattaa, reilun kuukauden sisällä ehtii tapahtua paljon. Luonnollisesti tässä tapauksessa se paljon on uuden elämän saattaminen masusta maailmaan ja yöunien vaihtuminen imetystuokioiksi unitauoilla. Ja joka kerta kun äiti on juuri alkanut näpytellä tekstiä imetyksen lomassa, on lapsi päättänyt alkaa ähräämään tai nukahtaa(eikä tämäkään kerta näytä olevan poikkeus).
Sain aikalailla sellaisen synnytyksen kuin halusin. Aluksi pääsin vesiammeeseen ja olo oli kuin kylpyläreissulla. Tuskaisimpien tuntien ajaksi kohdalle osui lisäksi kätilö, joka oli toiselta ammatiltaan vyöhyketerapeutti. Kaikki meni paremmin kuin hyvin, vaikka tikattavilta repeämiltä ei vältyttykään. Kuuden minuutin ponnistusvaiheella tämä ei sinänsä ole ihme, mutta onneksi väliliha säilyi kuitenkin ehjänä. Tuloksena oli terve poikavauva, johon tämä äiti ihastui heti kuten melkein kaikki kaverin jo tavanneet.
Äitinä oleminen on tuntunut hämmentävän luonnolliselta. En ole pelännyt lapseni menevän rikki ja imettämisenkään suhteen en antanut periksi, vaikka sairaalan hoitajilla meinasikin olla välillä kohtuuton kiire asian suhteen. Ensimmäisen kakkavaipan jälkeen vaipanvaihtokaan ei tunnu enää missään ja harsontaittelukin onnistuu mainiosti jopa auton takapenkillä.
Olemme olleet Vaabelin kanssa pääosin maalla tuoreiden isovanhempien hoteissa. Tuore isukki ei ole ottanut edelleenkään yhteyttä, vaikka kuulikin asiasta pari päivää pojan syntymän jälkeen. Tämä on saanut minut epäilemään myös toisia isovanhempia, sillä tämän asteinen sairastuminen juontaa helposti juurensa lapsuuteen. Myös miehekkeen isän outo käytös on saanut minut pitämään turvaväliä, ihan vaan kaiken varalta. Mieluummin varon liikaa kuin kadun, etten luottanut merkkeihin joita oli nähtävissä.
Vaabelilla ja minulla on onneksi kaikki hyvin. Vaikka yösyötöt väsyttävätkin ja nukahdan usein vauva tissistä roikkuen, on maailmaan pykäämäni uusi elämä ihmeellistä ihmeellisempi otus. Kaveri on perinyt piirteitä paljon minun suvustani, joten silmiin tuijottelu ei johda alituiseen alullepanijan ikävöimiseen vaan ainoastaan pojan ihasteluun. Kolmeviikkoinen kaveri kun tuijottelee jo aktiivisesti silmiinkin ja seurusteleekin jo jossakin määrin. Hän tuntuu myös ymmärtävän paljon hänelle kerrottuja asioita, jo sairaalassa nukkumaanmenokin onnistui äidin selitettyä olevansa väsynyt ja tuijotteluajan olevan päivällä. Toki tieteellisillä tutkimuksilla on todistettu vauvojen ymmärtävän vain äänenpainoja, mutta uskon vakaasti lapseni olevan vanha sielu ja ymmärtävä ihminen jo nyt. Sen verran syvyyttä hänen silmissään on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)