Teki mieli huutaa ja raivota. Mielialani heitti häränpyllyä kuin murrosikäisenä, eikä ruokahalunikaan ollut täysin ennallaan. Olin vasta tullut yhteen miehen kanssa, jonka olin toki voinut jo kauan nähdä lasteni isänä, jostakin kumman syystä nyt niin pääsi lopultakin käymään. Raskaustestin näytettyä positiivista olimme onnellisia, ja kuin ihmeen kautta olin minäkin täysin tyyni ja seesteinen. Edessä tulisi olemaan yksi elämiemme suurimmista käännekohdista eikä minua edes pelottanut.
Olimme jo puhuneet siitä, kuinka mies halusi jäädä kotiin jos tällainen tilanne sattuisi ja saisin jatkaa opintojani rauhassa. Tanssimistakaan en voinut ajatella jättäväni. Mutta ehkä edessä on uuden elämän alku. Tulossa voi olla kirjoituksia, joita löytyy joka toisesta mammablogista. Toisaalta haluan ja toivon pääseväni jakamaan ajatuksia, jotka eivät välttämättä vastaa yleistä linjaa kotiäitien valloittamilla foorumeilla. Arvostan naisia jotka haluavat ja kykenevät jäämään kotiin, mutta itse en koe itseäni sellaiseksi. Toki hormonaalisten muutosten tullessa eteeni jää nähtäväksi, miten kaikessa lopulta käy. Elämä on matka ja uuden elämän kasvaminen sisällä on ihmeellistä aikaa.
