Puolen vuoden rajapyykki

Sanotaan, että yli kuuden kuukauden ikäinen vauva on helpoimmillaan. Omani on ollut aina temperamentiltaan rauhallinen kaveri, joten sen suurempia vaikeuksia ei ole ollut. 

Kuuden kuukauden iän ylityttyä kaverille alkoikin tulla uusia mielihaluja. Yksi näistä oli kieriä hoitopöydällä, entistäkin vauhdikkaammin. Vaikka Poika ei ole edelleenkään ylivilkas, on hän hyvin toiminnallinen ja liikkuva kaveri. Voimistelu hoitopöydällä tuntui vähintään yhtä kivalta kuin lattiallakin, joten akrobaattiset liikkeet lähes metrin korkeudessa on vaihdettu sängylle sijoitetun tason päällä voimisteluun. Jokainen vaipanvaihto muistuttaakin nykyisin pientä taistelua helpon sujauttamisen sijaan. Myös joidenkin vaippojen tarrat tuntuvat pettävän alta kaverin vääntäessä itseään myötäpäivään. 

Hampaiden puhkeaminen aiheutti hetkellistä mielipahaa. Onneksi homeopaattiset hiput kuitenkin osoittivat jälleen tehonsa, ja parin levottoman yön jälkeen oikean lääkkeen löydyttyä on palattu tutumpaan kerran-kaksi yössä syömiseen. Hampaiden tulo kun tuntui saavan korvankin kutiamaan pelkän kutisemisen ja kivun lisäksi. 

Vähän yli puolivuotias on oppinut myös ryömimään. Kulkeutuminen onnistuukin huoneesta toiseen näppärästi omin voimin, ja vauhti on melkoinen. Tavaroita osataan kuitenkin pääsääntöisesti kiertää ja katsoa, mihin sitä nyt oikein pitikään mennä. Sen hetkisestä mielihalusta riippuen kohteena voi olla asunnossa huoneesta toiseen liikkuva äiti josta hakea lohtua ja turvaa, näläntunteen yllättäessä keittiö ja ruokailupaikka tai seikkailuhalun iskiessä jännittävä eteinen vaunuineen(ah niin puhtaine renkaineen...) ja kenkäkasoineen. Myös yksittäiset lattialla pyörivät tavarat vetävät suunnattomasti puoleensa ja äidin kutsuunkin vastataan useimmiten tai toisinaan iloisesti nauraen ja vauhdilla kohti ryömien. Usein huomaankin meillä järjestyksen olevan niin, että lapsi seuraa äitiä eikä toisinpäin. Vessareissulla kaveri saattaa tulla vastaan eteisessä ja ruoanlaittoa pitää tulla katsomaan melkein poikkeuksetta. 

Ryömiminen ja maailman tutkiminen onkin niin mahdottoman jännää, että seikkailemalla aika kuluu kuin siivillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että äitikin voi rauhassa laittaa ruokaa ja ripustella pyykkejä, kunhan vain kaveri ehtii ryömimään perässä. 

Puolen vuoden ikäinen on myös ensimmäistä kertaa osoittanut pelkoa ääniä ja laitteita kohtaan. Muriseva sauvasekoitin ja pörisevä imuri ovat saaneet aikaan muutamia kyyneleitä ja äidin punttiin kiinni ryömimistä. Mörinän loputtua äidin ollessa rauhallinen tilanteesta päästään kuitenkin nopeasti yli. Sen sijaan soittamista esimerkiksi pianotunneilla jaksetaan kuunnella helposti pitkään hereilläkin. Joskus kaveri intoutuu jopa laulamaan mukana, pitkin ja selkein äänin jotka koostuvat pääasiallisesti vokaaleista. 

Puolen vuoden rajapyykin ylittäminen ja istumisen asteittainen oppiminen ovat mahdollistaneet myös syöttötuolin käyttöön ottamisen. Ilolla ulkoistin tämän viran sille tarkoitetulle vempeleelle, silla kukkakaalikasan keskeltä nouseminen päivittäin ei ollut enää kovin mukavaa. Olemmekin voineet alkaa syödä yhdessä ja yhtäaikaa Pojan jatkaessa sormiruokailuharjoituksiaan, ainakin silloin kun olen ehtinyt laittaa ruokaa myös itselleni. Pikkuhiljaa ruokaa menee entistä enemmäns suuhun lattialle tiputtelemisen sijaan, mutta toki edelleen jokaisen ruokailun jälkeen biojäteastia saa useamman kourallisen täytettä. 

Kaiken kaikkiaan puolivuotias poikani on melkoinen venkula, mutta edelleen rauhallinen sellainen. Toimintaa ja liikettä riittää, mutta se on tarmokasta holtittomuuden sijaan. 

Sukulaiset - välttämättömyys vai vältettävyys?

Otettuani yhteyttä lapsen isän perheeseen, oloni on ollut monta kertaa ahdistavampi kuin pitkään aikaan. Koska en sulattanut heidän isänsä käytöstä eikä tämä edes reagoinut syytöksiinikään millään tavalla korjatakseen asiaa, koki muu perhe tarpeelliseksi asettaa minut pakon eteen. Minun tulisi joko hyväksyä tämä mies osana perhettä, koska hän on heille niin tärkeä, tai sitten olla pitämättä yhteyttä koko perheeseen.

Omien voimavarojeni mukaan toimimista kuvailtiin sanalla pompottelu, jota he eivät kuulemma enää jaksa, varsinkaan perheen hermoheikko äiti. Käytännössä heidän pahoinvointinsa sysätään minun niskoilleni, ja ikään kuin minun hyväksymiseni ja hiljentämiseni ratkaisisi koko perheen syvällä pesivät ongelmat. Keväälä synnytyksen jälkeen en vain kyennyt kohtaamaan perhettä, sillä heidän läsnäolonsa olisi muistuttanut entisestään isämiehen poissaolosta ja tilasta, jossa hän on. Siitä, että hänestä ei kuulu vaikka hänen perheensä olisi ainakin mummun ja papan osalta tunkeutua jo synnytyssairaalaan katsomaan uutta lapsenlastaan. 

Toki synnytyksen jälkeisissa tiloissani esitin hyvin vakavia syytöksiä perheen isää kohtaan. En kuitenkaan haukkunut tai parjannut, vaan esitin epäilykseni rivien välistä. Näistä syytöksistä ollaan kuitenkin niin katkeria, että minun tulisi vain niellä perheen isän hyvin hämärä, tekopirteä ja vähättelevä käytös poikansa suhteen. Jos isä ei nää lapsensa pahoinvointia pahimmillaan muuna kuin hyvinvointina, en koe hänen olevan hyväksi omalle lapselleni. Kun kaiken lisäksi itse kyseinen henkilö ei ole edes yrittänyt korjata väärinkäsitystä millään tavalla, vaan perheen muut jäsenet ovat vain puhuneet hänen puolestaan. 

Kaikki velloo mielessä liikani kanssa. Puhuttuani ihmisten kanssa tiedän, että minun ei pitäisi enää uhrata aikaani tai energiaani koko perheeseen. Silti päässäni soi sama kelanauha, jota en oikein pysty ainakaan vielä pysäyttämään. Mitä haluaisin sanoa kullekin heistä, mitä minun pitäisi tehdä jotta teen oikean ratkaisun.

Pahinta tässä on, että lapsi ilmiselvästi aistii mielialani. Hän on läheisyydenkipeämpi, ei naura enää niin paljon ja vaatii enemmän. Päälle tulevat vielä huonosti nukutut yöt ja soppa on valmis.

Ehkä minun pitää tehdä vielä viimeinen yhteydenotto. Sellainen, jossa teen selväksi miten koen tilanteen omalta kantiltani. Ja että en tee mitään ilkeyttäni, vaan ainoastaan pyrkien tekemään valintoja poikani hyvinvoinnin kannalta. Miksi meninkin laittamaan viestiä, miksen vain pysynyt hiljaa ja antanut heidän velloa omana osanaan.

Takaisin tanssitunneille

Minulle oli itsestään selvää, että tulen tekemään paluun vinkuvien kenkien ja liukuvien askeleiden maailmaan, toisinsanoen tanssitunneille. Paluun tein toissaviikolla rytinällä, melko jännin tuloksin.

Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.

Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.

Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.

Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.

Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.

Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.

Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.

Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.

Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.

Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.

Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.

Kiitti, mulle riitti

Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.

Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.

Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.

Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.

Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?

Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?

Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.

Arkirealismia

Tekisi mieli siivota, mutta ei muka vaan jaksa. Toki kun vauva nukahtaa reppuun selän puolelle, minut valtaa pakonomainen tunne laittaa koko koti kuosiin. Viimeksi ehdin vasta setviä tiskipöydän.

Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.

Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.

Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.

Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.