Itsenäisyyspäivä. Olen mussuttanut kasan pipareita maidon kera katsoen välillä lastenohjelmia ja lempisarjojani netistä. Olo on ollut vähän voipunut eilisen ulkonakäymisen jälkeen, jonka aikana pääsin toteamaan että tuleva jälkikasvumme ei perusta bassosta sen mennessä TODELLA luihin ja ytimiin. Tämä huolimatta siitä, että itse pysyin täysin rauhallisena.
Pieniä epämiellyttäviä tuntemuksia olen nimittäin alkanut pitää lapsemme mielipiteenilmaisun keinoina, niitä kun on tullut juuri sellaisissa tilanteissa joissa jokin on ollut jollakin tavalla vialla. Tämä esimerkiksi aikaisin aamulla meluisassa tilassa sekä tosiaan nyt baarissa basson alkaessa takoa todella suurella äänellä koko kehoa. Perinteisen kyseiseen aikaan sijoittuvan jumppahetken sijaan Vaabeli tuntui vain olevan paikallaan, liekkö sitten metelistä järkyttyneenä pysähtynyt aloilleen. Näillä viikoilla masuasukkien on nimittäin tutkittu jo kuulevan ääniä ja tunnistavan niitä.
Onneksi kotiin pääseminen ja rauhallinen jutustelu tuntui kuitenkin auttavan, enkä itsekään hätääntynyt missään vaiheessa. Kotiin lähdimme jo yhden jälkeen viimeisen bussin lähdön ollessa tarpeeksi lähellä. Kokemus sai kuitenkin minut ymmärtämään, että seuraavien kuukausien aikana en kyseisenkaltaisiin tapahtumiin enää voi ottaa osaa, sillä en halua traumatisoida lastani jo ennen tämän syntymää. Ehkä Vaabeli oppii arvostamaan muhevia bassorytmejä vähän vanhempana, niinkuin äiti ja isäkin. Tanssisalin kaiuttimien pauke tai kotona luukutettu räppi ei ole onneksi saanut samanlaista mahatunnetta aikaan.
Koska olen lähiaikoina viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen alkanut näitä 'yksinolemisen' aikoja kaksinolemisina. Yhteys mahassa kasvavaan naperoon on syventynyt huomattavasti ja minut voi yllättää julkiseltakin paikalta hyräilemässä, laulamassa tai juttelemassa mahalleni kuin minkäkin vajaamielisen. Jutteluun liittyy usein luonnollisesti mahan silittelyä, jota teen koko ajan, jos vain mahdollista, entistä enemmän.
En tiedä kuvittelenko, mutta olen kokenut myös elämäämme laskeutuneen sielun luonteenpiirteiden tulleen jollakin tasolla esiin. Liian kovan metelin sietämättömyys on eräs näistä tilanteista. Samoin aikaiset aamuherätykset. Vaikka olen tuntenut vauvan liikkeet jo niin aikaisesta vaiheesta kuin mahdollista Vaabelin kehityksen kannalta on, eivät ne vieläkään ole olleet kivuliaita vaan pikemminkin lempeitä. Joku voisi tähän toki sanoa, että 'kyllä ne siitä pahenevat, katsoppas vaan'. Jollakin tapaa koen silti sisälläni kasvavan elämän olevan suhteellisen rauhallinen ja lempeä tapaus. Kyseessä ei taida myöskään olla mikään härppimisen ja huomion keskipisteenä olemisen perikuva, sillä jokaisella ultrakerralla sekä neuvolatädin kuunnellessa sydänääniä on Vaabeli kääntänyt itsensä toiseen asentoon kestettyään tökkimistä tarpeeksi. Ultrakäynneillä sellaiseen asentoon, josta tutkijoiden on ollut mahdotonta ottaa edustavaa sivuprofiilikuvaa. Ilmeisesti jälkikasvullamme on luonnetta osata sanoa ei tilanteessa josta hän ei pidä. Tätä pidän kylläkin vain hyvänä asiana(vaikka viimeistään 20 vuoden päästä saatan olla hetkittäin aivan toista mieltä).
Piparipaketin lähestyessä loppuaan ja mantelimaidon jo loputtua taidan vielä etsiä jotakin jännää katseltavaa netti-tv:n ihmeellisestä maailmasta. Uusin Glee, Greyn Anatomia ja Niko Lentäjän poika on tullut jo katsottua, viimeinen jatkuva tippa linssissä. Hämmentävää, kuinka paljon herkemmäksi sitä muuttuukaan hormonien vaikutuksesta. Ja välistä voi selata vauvanvaatesivuja ja sisustusvermeitä, vaikka mihinkään ei tällä hetkellä varaa olekaan. Onneksi joululahjoja ei kummemmin tarvitse olla hankkimassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskivaihe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskivaihe. Näytä kaikki tekstit
perjantai 6. joulukuuta 2013
torstai 5. joulukuuta 2013
Isyyskriisi
Raskaus on pitkälti, tai oikeastaan täysin, naiseen ja hänen muutokseensa keskittyvää aikaa. Naisen keho muuttuu, mielialat heittelehtivät ja koko elämä tuntuu mullistuvan kaiken tämän myötä. Miehen oletetaan pitävän naista kuin kukkaa kämmenellä, olevan tämän tukena muutoksessa ja kuin itsestään muuttuvan isäksi mahankasvua seuratessa.
Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.
Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.
Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.
Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.
Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.
Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.
Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.
Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.
Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.
Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.
Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.
Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.
Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.
Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Puolivälipyykkiä
Kestää yhdeksän kuukautta, että lapsi kehittyy kahden ihmisen sukusoluista oikeaksi, eläväksi olennoksi joka on valmis syntymään maailmaan. Nyt jo tämän ajan puolivälin ollessa takana on tämä aika tuntunut tähän mennessä jo jonkunmoiselta matkalta. Ei, en ole vielä hurahtanut vaatekauppojen tarjoamiin mahdollisuuksiin vauva-osastolla, vaikka olen niitä ennenkuulumattomalla innokkuudella kierrellytkin. Tietyt asiat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle ja jotakin uutta on tullut tilalle, vaikka se ei aina omien toiveiden mukaista ole ollutkaan.
Öissä juokseminen on jäänyt oikeastaan lähes olemattomiin. Ennen kävin ulkona ystävieni kanssa melkein joka viikonloppu. Nykyisin en oikein jaksa edes harkita menemistä ulos perjantaina, sillä olen aamuherätyksen jälkeen liian väsynyt olemaan hereillä neljään. Viimeistään yhden aikaan silmäluomeni eivät enää yksinkertaisesti pysy auki. Samantyyppinen rytminmuutos on tullut myös aamuihini. Poikkeuksetta silmäni rävähtävät auki yhdeksän maissa, olin sitten nukkunut tarpeeksi tai en. Välillä anon kehoani nukahtamaan vielä, mutta pääsen korkeintaan seesteiseen horrostilaan. Toki vakituisella parisuhteella on ollut osansa asiaan ja kotona oleminen on tuntunut mainiolta monina iltoina. Toisaalta tämä viikonloppu itsekseen ollessani osoitti, että yksinkään uusi unirytmini ei ole sen kummoisempi.
Mitä vakituiseen parisuhteeseen lisäksi tulee, ei libidoni enää valitettavasti ole entisellään. Limakalvot eivät kestä suurta rasitusta eikä ajatteluni pyöri enää itse asian ympärillä kovinkaan paljoa. Tilalle on tullut vauvaintoilua ja mahafiilistelyä. Lisäksi kyseinen ominaisuus on tarttunut ilmeisesti toiseenkin osapuoleen, sillä mieskin tykkää pääasiassa silitellä mahaa ja pesäytyä. Tästä voimme päätellä jotakin naisen hormonitoiminnan voimakkuudesta. Limakalvojen toimintaan koitan nyt vaikuttaa mustaherukansiemenöljyllä ja maitohappobakteereilla. Innolla tuloksia odotellen...
Kävelemisestä on tullut ajoittain tuskien taival. Vaikka tätä taapertamista nykyisin muistuttavaa liikuntamuotoa suositellaankin raskaana oleville naisille, on omalla kohdallani käveleminen aiheuttanut kipuilua ja ilmeisesti harjoitussupistuksia jo suhteellisen varhaisesta vaiheesta alkaen. Tanssiminenkaan ei tunnu mahassa niin pahalta kuin kilometrin mittainen kävelymatka. Pahimmillaan kipuilu on aamuisin kouluun lähtiessä, ja se alkaa yleensä asteltuani asunnoltani noin 50 metriä ulkoilmassa. Ilmeisesti tuleva jälkikasvumme ei pidä lenkkeilystä, liekkö siis äitiinsä tullut. Kivun lievittämiseksi joudun kulkemaan pääasiassa kuin etana konsanaan tai vaihtoehtoisesti pysähtymään ajoittain täysin. Lyhyisiinkin matkoihin saakin varata vähintään kaksinkertaisen ajan entiseen verrattuna.
Mielialojen looginen hallitseminen on usein lähes mahdotonta. Viime viikon vikisin lähes kokonaan, samoin meinasi käydä sitä edeltävällä viikolla muuton ja sen myötä tulleen stressin mukana. Kyyneleet tuntuvat olevan herkemmässä, oli sitten kyse romanttisesta elokuvasta tai pienestä pettymyksestä. Ja tämä erityisesti miehekkeen ollessa kuuloetäisyydellä. Ilmankos taisi kyseinen herra kaivata omaa aikaa viime viikolla. Josta toki seurasi, mitäs muutakaan kuin, lisää vikinää ja vollotusta. En ihmettele yhtään parisuhdeongelmista kärsivien määrää raskausaikana. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen testi, joka varmistaa onko miehestä todella jälkikasvunsa huolehtijaksi ja katsomaan hermoheikon naisen perään tulevaisuudessakin.
Monet puhuvat raskauden aikaisista käsittämättömistä ruoka-ainehimoista. Itselläni nämä ovat olleet niinkin kamalia kuin esimerkiksi salaatti ja raejuusto. Lisäksi rahka kuului suosikkeihini jokunen viikko sitten. Tällä hetkellä eniten puoleensa vetäviä ovat erinäiset hedelmät ja appelsiinimehu. Olenkin vitsaillut kasvattavani mahassani jonkun sortin dieetti-intoilijaa tai urheilijaa, sillä himoitsemani ruuat eivät tule kovinkaan usein esille samassa tilassa olevien naisten himo-keskusteluissa. Lisäksi lakritsi vetää minua puoleensa ajoittain, mutta luettuani tutkimuksesta jonka mukaan se tyhmentää mahassa kasvavaa otusta olen (pääosin) päättänyt jättää kyseisen herkun väliin. Joinakin päivinä olen mennyt kauppaan himoamatta yhtään mitään, jolloin saatan pyöriä hyllyjen välissä tietämättömänä pitkänkin tovin. Ainoa huono puoli tässä on hyörintää seuraava yllättävä nälkä, josta tietenkin seuraa mitäs muutakaan kuin vikinää ja kitinää. Ruoka-ajoista saakin olla huolehtimassa kuin kasvattaisi lasta jo nyt, mutta entisen äitin huolehtimisen sijasta saakin itse olla pikkuhiljaa se äiti joka tätä äitiäkin on ruokkimassa.
Raskaana olevan naisen keho koetaan usein pyhäksi ja mystiseksikin. Omaan pyhättööni olen kieltämättä hyvin mieltynyt. Tunnen olevani entistä enemmän sinut kroppani kanssa, ja seurailen sen muuttumista vähintään yhtä suurella ihailulla kuin miespuoliskoni. Mahani hiplailu taitaakin olla yhteinen uusi lempiharrastuksemme. Isänpäivälahjaksi otatin kaverillani niinkutsuttuja mahakuvia, joissa keikistelen aamutakissa ja alusvaatteissa. Tilanne ei tuntunut kovinkaan jännittävältä ja lopputulos oli oikein kaunis. Henkilölle, joka on nuorempana hävennyt kehoaan hyvinkin paljon, on tällainen täysi sinuus itsensä kanssa melkoinen saavutus. Toki aikaisemmin itsetuntoni oli noussut jo huimaksi, mutta nyt koen itseni melkoiseksi ihanuudeksi. Tämä huolimatta siitä, että tällaista asennetta ei suomalaisessa kulttuurissa kovin hyvällä katsota. Mutta mielestäni ihmisiä pitäisikin opettaa rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin he ovat.
Toisaalta kehossa on toki välillä ne inhottavatkin puolet. Mahan ja lantion lisäksi myös rinnat tuntuvat toisina päivinä hyvin hämmentäviltä ja jopa kirveleviltä. Vääränlainen yöpaita tai vähänkin liian likaiset rintaliivit tuntuvat vaikuttavan asiaan. Asiaa ei auta se, että rinnat myös erittävät alustavia nesteitään jo nyt. Toki omalla kohdallani hyvin pienissä erissä.
Mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea vielä on luvassa. Pian pääsen tilaamaan sitä ihka-ihanaa äitiyspakkausta ja vouhottamaan sen sisällön kanssa. Menin tänään jopa tilaamaan ensimmäisen vauvanvaatteenkin, jos kahta kirpputorilta löytämääni kestovaippaa ei lasketa. Mutta joka tapauksessa, enää alle 18 viikkoa laskettuun aikaan.
Öissä juokseminen on jäänyt oikeastaan lähes olemattomiin. Ennen kävin ulkona ystävieni kanssa melkein joka viikonloppu. Nykyisin en oikein jaksa edes harkita menemistä ulos perjantaina, sillä olen aamuherätyksen jälkeen liian väsynyt olemaan hereillä neljään. Viimeistään yhden aikaan silmäluomeni eivät enää yksinkertaisesti pysy auki. Samantyyppinen rytminmuutos on tullut myös aamuihini. Poikkeuksetta silmäni rävähtävät auki yhdeksän maissa, olin sitten nukkunut tarpeeksi tai en. Välillä anon kehoani nukahtamaan vielä, mutta pääsen korkeintaan seesteiseen horrostilaan. Toki vakituisella parisuhteella on ollut osansa asiaan ja kotona oleminen on tuntunut mainiolta monina iltoina. Toisaalta tämä viikonloppu itsekseen ollessani osoitti, että yksinkään uusi unirytmini ei ole sen kummoisempi.
Mitä vakituiseen parisuhteeseen lisäksi tulee, ei libidoni enää valitettavasti ole entisellään. Limakalvot eivät kestä suurta rasitusta eikä ajatteluni pyöri enää itse asian ympärillä kovinkaan paljoa. Tilalle on tullut vauvaintoilua ja mahafiilistelyä. Lisäksi kyseinen ominaisuus on tarttunut ilmeisesti toiseenkin osapuoleen, sillä mieskin tykkää pääasiassa silitellä mahaa ja pesäytyä. Tästä voimme päätellä jotakin naisen hormonitoiminnan voimakkuudesta. Limakalvojen toimintaan koitan nyt vaikuttaa mustaherukansiemenöljyllä ja maitohappobakteereilla. Innolla tuloksia odotellen...
Kävelemisestä on tullut ajoittain tuskien taival. Vaikka tätä taapertamista nykyisin muistuttavaa liikuntamuotoa suositellaankin raskaana oleville naisille, on omalla kohdallani käveleminen aiheuttanut kipuilua ja ilmeisesti harjoitussupistuksia jo suhteellisen varhaisesta vaiheesta alkaen. Tanssiminenkaan ei tunnu mahassa niin pahalta kuin kilometrin mittainen kävelymatka. Pahimmillaan kipuilu on aamuisin kouluun lähtiessä, ja se alkaa yleensä asteltuani asunnoltani noin 50 metriä ulkoilmassa. Ilmeisesti tuleva jälkikasvumme ei pidä lenkkeilystä, liekkö siis äitiinsä tullut. Kivun lievittämiseksi joudun kulkemaan pääasiassa kuin etana konsanaan tai vaihtoehtoisesti pysähtymään ajoittain täysin. Lyhyisiinkin matkoihin saakin varata vähintään kaksinkertaisen ajan entiseen verrattuna.
Mielialojen looginen hallitseminen on usein lähes mahdotonta. Viime viikon vikisin lähes kokonaan, samoin meinasi käydä sitä edeltävällä viikolla muuton ja sen myötä tulleen stressin mukana. Kyyneleet tuntuvat olevan herkemmässä, oli sitten kyse romanttisesta elokuvasta tai pienestä pettymyksestä. Ja tämä erityisesti miehekkeen ollessa kuuloetäisyydellä. Ilmankos taisi kyseinen herra kaivata omaa aikaa viime viikolla. Josta toki seurasi, mitäs muutakaan kuin, lisää vikinää ja vollotusta. En ihmettele yhtään parisuhdeongelmista kärsivien määrää raskausaikana. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen testi, joka varmistaa onko miehestä todella jälkikasvunsa huolehtijaksi ja katsomaan hermoheikon naisen perään tulevaisuudessakin.
Monet puhuvat raskauden aikaisista käsittämättömistä ruoka-ainehimoista. Itselläni nämä ovat olleet niinkin kamalia kuin esimerkiksi salaatti ja raejuusto. Lisäksi rahka kuului suosikkeihini jokunen viikko sitten. Tällä hetkellä eniten puoleensa vetäviä ovat erinäiset hedelmät ja appelsiinimehu. Olenkin vitsaillut kasvattavani mahassani jonkun sortin dieetti-intoilijaa tai urheilijaa, sillä himoitsemani ruuat eivät tule kovinkaan usein esille samassa tilassa olevien naisten himo-keskusteluissa. Lisäksi lakritsi vetää minua puoleensa ajoittain, mutta luettuani tutkimuksesta jonka mukaan se tyhmentää mahassa kasvavaa otusta olen (pääosin) päättänyt jättää kyseisen herkun väliin. Joinakin päivinä olen mennyt kauppaan himoamatta yhtään mitään, jolloin saatan pyöriä hyllyjen välissä tietämättömänä pitkänkin tovin. Ainoa huono puoli tässä on hyörintää seuraava yllättävä nälkä, josta tietenkin seuraa mitäs muutakaan kuin vikinää ja kitinää. Ruoka-ajoista saakin olla huolehtimassa kuin kasvattaisi lasta jo nyt, mutta entisen äitin huolehtimisen sijasta saakin itse olla pikkuhiljaa se äiti joka tätä äitiäkin on ruokkimassa.
Raskaana olevan naisen keho koetaan usein pyhäksi ja mystiseksikin. Omaan pyhättööni olen kieltämättä hyvin mieltynyt. Tunnen olevani entistä enemmän sinut kroppani kanssa, ja seurailen sen muuttumista vähintään yhtä suurella ihailulla kuin miespuoliskoni. Mahani hiplailu taitaakin olla yhteinen uusi lempiharrastuksemme. Isänpäivälahjaksi otatin kaverillani niinkutsuttuja mahakuvia, joissa keikistelen aamutakissa ja alusvaatteissa. Tilanne ei tuntunut kovinkaan jännittävältä ja lopputulos oli oikein kaunis. Henkilölle, joka on nuorempana hävennyt kehoaan hyvinkin paljon, on tällainen täysi sinuus itsensä kanssa melkoinen saavutus. Toki aikaisemmin itsetuntoni oli noussut jo huimaksi, mutta nyt koen itseni melkoiseksi ihanuudeksi. Tämä huolimatta siitä, että tällaista asennetta ei suomalaisessa kulttuurissa kovin hyvällä katsota. Mutta mielestäni ihmisiä pitäisikin opettaa rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin he ovat.
Toisaalta kehossa on toki välillä ne inhottavatkin puolet. Mahan ja lantion lisäksi myös rinnat tuntuvat toisina päivinä hyvin hämmentäviltä ja jopa kirveleviltä. Vääränlainen yöpaita tai vähänkin liian likaiset rintaliivit tuntuvat vaikuttavan asiaan. Asiaa ei auta se, että rinnat myös erittävät alustavia nesteitään jo nyt. Toki omalla kohdallani hyvin pienissä erissä.
Mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea vielä on luvassa. Pian pääsen tilaamaan sitä ihka-ihanaa äitiyspakkausta ja vouhottamaan sen sisällön kanssa. Menin tänään jopa tilaamaan ensimmäisen vauvanvaatteenkin, jos kahta kirpputorilta löytämääni kestovaippaa ei lasketa. Mutta joka tapauksessa, enää alle 18 viikkoa laskettuun aikaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)