Isyyskriisi

Raskaus on pitkälti, tai oikeastaan täysin, naiseen ja hänen muutokseensa keskittyvää aikaa. Naisen keho muuttuu, mielialat heittelehtivät ja koko elämä tuntuu mullistuvan kaiken tämän myötä. Miehen oletetaan pitävän naista kuin kukkaa kämmenellä, olevan tämän tukena muutoksessa ja kuin itsestään muuttuvan isäksi mahankasvua seuratessa.

Näin ei käytännössä tunnu kuitenkaan olevan. Suureksi hämmästyksekseni miehen muutos poikamiehestä isäksi tuntuu vaativan melkoista prosessointia ja omaa aikaa. Oman siipakkeen otettua tätä 'omaa aikaa' nyt jo yli kuukauden ovat mielialat menneet melko sekaisin moneen otteeseen. Välillä tekee mieli haukkua koko ukko pataluhdaksi, välillä taas tuntuu tihkuvan vain rakkautta ja ymmärrystä miehen outoa käytöstä kohtaan. Puoliskoni oli todella tukeva, auttava ja minut kaikilla tavoin huomioon ottava raskauden ensimmäiset viisi kuukautta. Hän kuunteli minua, ymmärsi ahdistukseni ja rauhoitteli ollessani hermostunut. Lisäksi hän tiskasi, teki kotitöistä suurimman(noin 90 prosenttia) osan ja osallistui muuttooni pakkaamalla koko keittiöni ja kantaen kaiken minkä kykeni, ettei minun vain tarvitsisi. Yhtäkkiä hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään, hän ei vastannut puhelimeen ja ilmeisesti muutenkin tapahtui jonkun sortin erakoituminen omiin oloihin sängyn pohjalle. Ovella käydessäni ovea ei avattu, kuten ei kuulemani mukaan tässä vaiheessa muillekaan ovella käyneille. Neuvolaan hän tuli kuitenkin, vaikka vähän etäisempänä mutta yhtä innokkaana kuin aina ennenkin.

Monien mielestä tämä voi kuulostaa hyvin järkyttävältä ja hämmentävältä. Jos tähän vielä lisätään se, että kyseisen neuvolakäynnin jälkeen puheluihin ei edelleenkään vastata(ei ainakaan minun tai hänen perheenjäsentensä koittaessa ottaa yhteyttä) ja aikaa on kulunut jo yli kuukausi, voi moni tuomita koko suhteen ja isän osuuden tulevassa lapsenhoidossa olemattomaksi. Eilen käydessäni miehen ovella ovi kuitenkin(jopa) avattiin ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin.

Hämmentävää ja käsittämätöntä tietyllä tavalla oli kuitenkin miehen käytös, jonka hän oli omatoimisesti nimennyt vallankumoukseksi. Hän oli aikaisemmin pesäytynyt samaan tahtiin kuin minä myös omassa kodissaan siivoten ja laitellen paikkoja valmiiksi aste asteelta tulevaa pienokaistamme varten. Nyt asunto näytti samalta kuin ensimmäisillä käynneilläni, sekavalta ja likaiselta. Toisin sanoen hän oli päättänyt alkaa tehdä kaiken päinvastoin mitä olin häneltä toivonut ja perusteellisesti perustellut lapsenkin turvallisuuden ja olotilan kannalta. Käytöksen voikin tuomita täysin lapselliseksi ja itsekeskeiseksi, enkä syyttele ketään joka niin tekee. Kaiken kukkuraksi hän vei vastaanhankaamisen niin pitkälle ettei suostunut kummoisemmin halaamaan minua tai olemaan lähelläni, vaikka silittelikin mahaa yhtä mielissään kuin ennenkin. Joten hän todellakin teki kaiken juuri päinvastoin kuin minä halusin, vaikka hänen äänensävynsä oli edelleen lämmin ja katse sen mukana.

Lähdettyäni omalle asunnolleni olin hiukan sekavassa olotilassa. Mitä tällaisesta käytöksestä pitäisi todella ajatella? Pelkäsin samalla ja olin huolissani, vaikka samalla tunsin jollakin tasolla käytöksen olevan jonkunlainen kausiluontoinen uhmaikä. Pidettyään minusta huolta ja ajatellen parastani 5 kuukautta hän mietti nyt vain itseään, koska ei ollut muistanut ottaa itselleen tarpeeksi omaa aikaa.

Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut miehen uudesta uhmaiästä lapsenodotuksen yhteydessä. Eikö kukaan viitsi myöntää miehensä olleen outo raskauden aikana vai oliko oma toinen puoliskoni oikeasti muuttunut rakastavasta koti-isän perikuvasta lapsensa ja naisensa laiminlyöväksi paskiaiseksi? Puhuttuani asiasta muiden parisuhteessa lapsia saaneiden kanssa minulle kuitenkin paljastui, että miehen oudoksi ja etäiseksi muuttuminen raskauden edetessä ei ole kovinkaan harvinaista. Toki ilmeisesti kaikki isät eivät niin tee, mutta yllättävän moni käy läpi jonkunlaisen prosessin jonka aikana he muodostavat itsestään isä-kuvaa. Toisilla tämä vaihe voi johtaa lapsen ja naisen totaaliseen hylkäämisen totuuden iskiessä päin kasvoja. Elämä ei tule enää koskaan olemaan entisensä lapsen syntymän jälkeen, eikä sitä voi enää tässä vaiheessa olla muuttamassakaan. Toisilla vaihe taas saattaa kestää koko raskauden ajan ja sen ylikin, vaikka he olisivatkin fyysisesti läsnä. Tämä läsnäoleminen ei kuitenkaan takaa heidän isä-suhteensa muodostumista, vaan he voivat olla edelleen passiivisia ja etäisiä lapsen kotiin tulemisesta huolimatta.

Löysinkin positiivisen puolen totaaliselta kaaoksenomaiselta tuntuvasta risukasasta: mieheni sentään ainakin VIELÄ tuntui olevan halukas olemaan kaikessa tulevassa mukana ja odottavansa innolla myös seuraavia neuvolakäyntejä. Lisäksi häneen puheestaan pystyi ymmärtämään että hän tulisi olemaan läsnä ainakin ensi vuoden puolella oman olemukseni rajoittaessa toimintaani huomattavasti ennen laskettua aikaa. Ja tämän päälle hän edelleen halusi muodostaa yhteyttä lapseemme pidellen kättä pitkän tovin mahani päällä. Hän myös kysyi huolestuneena vointiani ja ymmärsi että en ole kokenut olevani tuettu hänen osaltaan. Vaikka isäksi tuleminen olisikin sekoittanut mieheni(kin) hormonitason ja päiväjärjestyksen, tuntuu hän edelleen välittävän minusta ja lapsesta, vallankumouksesta ja oman tilan hakemisesta huolimatta. Yhteistä joulua taitaa olla kuitenkin turha suunnitella.

Onnekkaita ovat ne, joiden miehet eivät saa isyyskriisiä. Melkoisen yksisarvisen olette tainneet onnistua löytämään.