Itsenäisyyspäivä. Olen mussuttanut kasan pipareita maidon kera katsoen välillä lastenohjelmia ja lempisarjojani netistä. Olo on ollut vähän voipunut eilisen ulkonakäymisen jälkeen, jonka aikana pääsin toteamaan että tuleva jälkikasvumme ei perusta bassosta sen mennessä TODELLA luihin ja ytimiin. Tämä huolimatta siitä, että itse pysyin täysin rauhallisena.
Pieniä epämiellyttäviä tuntemuksia olen nimittäin alkanut pitää lapsemme mielipiteenilmaisun keinoina, niitä kun on tullut juuri sellaisissa tilanteissa joissa jokin on ollut jollakin tavalla vialla. Tämä esimerkiksi aikaisin aamulla meluisassa tilassa sekä tosiaan nyt baarissa basson alkaessa takoa todella suurella äänellä koko kehoa. Perinteisen kyseiseen aikaan sijoittuvan jumppahetken sijaan Vaabeli tuntui vain olevan paikallaan, liekkö sitten metelistä järkyttyneenä pysähtynyt aloilleen. Näillä viikoilla masuasukkien on nimittäin tutkittu jo kuulevan ääniä ja tunnistavan niitä.
Onneksi kotiin pääseminen ja rauhallinen jutustelu tuntui kuitenkin auttavan, enkä itsekään hätääntynyt missään vaiheessa. Kotiin lähdimme jo yhden jälkeen viimeisen bussin lähdön ollessa tarpeeksi lähellä. Kokemus sai kuitenkin minut ymmärtämään, että seuraavien kuukausien aikana en kyseisenkaltaisiin tapahtumiin enää voi ottaa osaa, sillä en halua traumatisoida lastani jo ennen tämän syntymää. Ehkä Vaabeli oppii arvostamaan muhevia bassorytmejä vähän vanhempana, niinkuin äiti ja isäkin. Tanssisalin kaiuttimien pauke tai kotona luukutettu räppi ei ole onneksi saanut samanlaista mahatunnetta aikaan.
Koska olen lähiaikoina viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen alkanut näitä 'yksinolemisen' aikoja kaksinolemisina. Yhteys mahassa kasvavaan naperoon on syventynyt huomattavasti ja minut voi yllättää julkiseltakin paikalta hyräilemässä, laulamassa tai juttelemassa mahalleni kuin minkäkin vajaamielisen. Jutteluun liittyy usein luonnollisesti mahan silittelyä, jota teen koko ajan, jos vain mahdollista, entistä enemmän.
En tiedä kuvittelenko, mutta olen kokenut myös elämäämme laskeutuneen sielun luonteenpiirteiden tulleen jollakin tasolla esiin. Liian kovan metelin sietämättömyys on eräs näistä tilanteista. Samoin aikaiset aamuherätykset. Vaikka olen tuntenut vauvan liikkeet jo niin aikaisesta vaiheesta kuin mahdollista Vaabelin kehityksen kannalta on, eivät ne vieläkään ole olleet kivuliaita vaan pikemminkin lempeitä. Joku voisi tähän toki sanoa, että 'kyllä ne siitä pahenevat, katsoppas vaan'. Jollakin tapaa koen silti sisälläni kasvavan elämän olevan suhteellisen rauhallinen ja lempeä tapaus. Kyseessä ei taida myöskään olla mikään härppimisen ja huomion keskipisteenä olemisen perikuva, sillä jokaisella ultrakerralla sekä neuvolatädin kuunnellessa sydänääniä on Vaabeli kääntänyt itsensä toiseen asentoon kestettyään tökkimistä tarpeeksi. Ultrakäynneillä sellaiseen asentoon, josta tutkijoiden on ollut mahdotonta ottaa edustavaa sivuprofiilikuvaa. Ilmeisesti jälkikasvullamme on luonnetta osata sanoa ei tilanteessa josta hän ei pidä. Tätä pidän kylläkin vain hyvänä asiana(vaikka viimeistään 20 vuoden päästä saatan olla hetkittäin aivan toista mieltä).
Piparipaketin lähestyessä loppuaan ja mantelimaidon jo loputtua taidan vielä etsiä jotakin jännää katseltavaa netti-tv:n ihmeellisestä maailmasta. Uusin Glee, Greyn Anatomia ja Niko Lentäjän poika on tullut jo katsottua, viimeinen jatkuva tippa linssissä. Hämmentävää, kuinka paljon herkemmäksi sitä muuttuukaan hormonien vaikutuksesta. Ja välistä voi selata vauvanvaatesivuja ja sisustusvermeitä, vaikka mihinkään ei tällä hetkellä varaa olekaan. Onneksi joululahjoja ei kummemmin tarvitse olla hankkimassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti