Puhelimeen ei vastata kolmeen päivään. En halua sen kummemmin ajatella asiaa, mutta silti alitajuntani raksuttaa omia teitään. Taasko isimies on hurahtanut ojasta allikkoon, näin lyhyen ajan jälkeen? Pari päivää sitten hän on omatoimisesti lopettanut lääkityksensä eikä suostu ottamaan enää mitään tukitoimia vastaan. Saatika sitten puhumaan edelleenkään niistä todellisista kipupisteistä kaiken takana.
Olen muutenkin katkera ja vihainen. Liiallinen kanssakäynti saa veren kohisemaan suonissani ja ääneni nousemaan samalla katkerien kyynelten noustessa silmiini. Yksikin hänen vastakkain sanojani asettama sana saa halun heittää hänet pois asunnostani ja karkottaa läheltäni. Todellisuudessa olen työntänyt hänet ulos asunnostani olemisen käytyä sietämättömäksi hänen läheisyydessään.
Tuntuu että hän ei ymmärrä. Ymmärrä sitä tuskaa, joka on polttanut minua sydänjuuriani myöten, murentanut sydämeni tuhansiksi palasiksi ja hakannut niitä lihakirveellä. Toisaalta hän sanoo ymmärtävänsä, mutta silti hän ei osaa kunnioittaa tekemiäni päätöksiä. En halua lisää sääntöjä lapseni elämään enkä erilaisia toimintatapoja. On vain yksi oikea tapa kaiken tämän ajan jälkeen, ja se on minun tapani. Muita tapoja ei ole eikä tule olemaan.
Huoli ja katkeruus sekoittuvat toisiinsa. En jaksaisi taas sitä samaa ja suunnittelen jo psykiatrisen osaston päivystykseen soittamista. Tulkaa ja viekää tämä mies johonkin, jossa saatte hänet auki, keinolla millä hyvänsä.
Sunnuntaina hän lopulta soittaa ja väittää olleensa puolukassa koko viikonlopun. Tiedän hänen ainakin nähneen vanhempiaan, sillä siihen suuntaan otin jo yhteyden useamman vastaamattoman vuorokauden tultua täyteen. Se, että syyksi sanotaan vain oleminen puolukassa kertoo minulle toisaalta toista kieltä. Epäilykset, mustasukkaisuus olematonta sitoutumista kohtaan ja katkeruus siitä, että en koe miehen ansaitsevan juuri nyt mitään tai ketään. Kaiken sen tuskan jälkeen, jota hän on minulle aiheuttanut parisuhde tai mikään siihen viittaava kenenkään muun kanssa tuntuu vain väärältä ja joltakin, mitä hän ei ole todellakaan ansainnut.
Pelkään toisina päivinä tulevani hulluksi. Nimenomaan niinä päivinä, jolloin ajattelen asioita liikaa. Haluan tietää kaikista hänen liikkeistään ja tarkalleen mitä ja kenen kanssa. Eikä hän enää haua kertoa puoliakaan. Parempi toisaalta niin. Tuskastutan kuitenkin itseäni kaikilla ajatuksilla, jotka vievät liian suuren osan kapasiteetistani ja saavat silmäni näyttämään ilmatyynyiltä seuraavana aamuna.
Nautinko kivusta? En. Koen sen äärimmäisen puuduttavaksi ja yritän keskittyä positiiviseen. Silti ahdistun, varsinkin pimeyden ja sateen laskeutuessa syksyiseen syyskuuhun. Kai olen kuitenkin tullut riippuvaiseksi kivusta, sillä yksi ajatus johtaa toiseen. En kelpaa enää kellekään, olen arvoton, kukaan ei välitä minusta. Ja silti voin saada itsetuntoa kohottavia katseita päivittäin. Mutta ne, joihin takerrun hylkäävät minut aina, ennemmin tai myöhemmin. Unohdan jälleen sen puolen, haluaisinko itse todella olla kiinnittynyt juuri siihen ihmiseen loppuikäni.
Kaivelen muistoistani asioita. Niitä typeriä kommentteja, joita hän on esittänyt lapsestamme. Niitä typeriä ajatuksia ja palikoita mielipiteitä jotka saavat silmät pyörimään päässäni ja epäuskon valtaamaan mieleni. Tässäkö minulle muka oikea mies? Tämä epäluuo valtasi minut jo ennen eroa. Silti ollessani öisin yksin ja epätoivoinen itken jonkun perään, jota ei edes ole olemassa. Jos en muuta, niin sen perään että joku toinen luulee saavansa häneltä sen mitä minäkään en koskaan saanut. Ja miten tuo mies ei ansaitse sitä lainkaan.
Minussa on liian paljon vihaa. Tunnen sen päivittäin kehossani. Ahdistun omasta olotilastani ja ärsyynnyn kaikesta. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, rumaksi ja vähäpätöiseksi. En silti osaa irrottautua vihasta vielä. En ole ehtinyt elää sitä läpi enkä antaa takaisin kaiken sen edestä, mitä olen mieheltä saanut. Tuskaa, kipua ja kyyneleitä. Eikä hän tunnu edes reagoivan mihinkään, mitä sanon, sanoin sen kuinka suurella äänellä tai vihalla tahansa. Hukutan tuskani ylimääräisiin ruoka-annoksiin ja vihaan peilikuvaani entistä enemmän.
Aallonpohjalla mennään. Silti jaksan hymyillä aidosti auringonpaisteelle ja poikani väläyttäessä leveän hymynsä onnistuessaan sanomaan uuden sanan. Ehkä niistä positiivisista hetkistä on hyvä aloittaa. Ja silti haaveilen samalla uudesta miehestä, kaikesta hulluudesta huolimatta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Päättymätön muutoksen halu
Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.
Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.
Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.
Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna.
Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa.
Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen.
Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana.
Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Uusi vuosi - uudet kujeet?
Poika on kerryttänyt ikää jo kiitettävät 10 kuukautta ja pari päivää päälle. Kaikki mahdollinen pitää tutkia, mutta onneksi äidin käskyjä osataan ottaa edelleen vastaan. Tosin aina viesti ei ehdi perille asti ja tilanne vie mennessään.
Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.
Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.
Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.
Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.
Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.
Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.
Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.
Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.
Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.
Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.
Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.
Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Sukulaiset - välttämättömyys vai vältettävyys?
Otettuani yhteyttä lapsen isän perheeseen, oloni on ollut monta kertaa ahdistavampi kuin pitkään aikaan. Koska en sulattanut heidän isänsä käytöstä eikä tämä edes reagoinut syytöksiinikään millään tavalla korjatakseen asiaa, koki muu perhe tarpeelliseksi asettaa minut pakon eteen. Minun tulisi joko hyväksyä tämä mies osana perhettä, koska hän on heille niin tärkeä, tai sitten olla pitämättä yhteyttä koko perheeseen.
Omien voimavarojeni mukaan toimimista kuvailtiin sanalla pompottelu, jota he eivät kuulemma enää jaksa, varsinkaan perheen hermoheikko äiti. Käytännössä heidän pahoinvointinsa sysätään minun niskoilleni, ja ikään kuin minun hyväksymiseni ja hiljentämiseni ratkaisisi koko perheen syvällä pesivät ongelmat. Keväälä synnytyksen jälkeen en vain kyennyt kohtaamaan perhettä, sillä heidän läsnäolonsa olisi muistuttanut entisestään isämiehen poissaolosta ja tilasta, jossa hän on. Siitä, että hänestä ei kuulu vaikka hänen perheensä olisi ainakin mummun ja papan osalta tunkeutua jo synnytyssairaalaan katsomaan uutta lapsenlastaan.
Toki synnytyksen jälkeisissa tiloissani esitin hyvin vakavia syytöksiä perheen isää kohtaan. En kuitenkaan haukkunut tai parjannut, vaan esitin epäilykseni rivien välistä. Näistä syytöksistä ollaan kuitenkin niin katkeria, että minun tulisi vain niellä perheen isän hyvin hämärä, tekopirteä ja vähättelevä käytös poikansa suhteen. Jos isä ei nää lapsensa pahoinvointia pahimmillaan muuna kuin hyvinvointina, en koe hänen olevan hyväksi omalle lapselleni. Kun kaiken lisäksi itse kyseinen henkilö ei ole edes yrittänyt korjata väärinkäsitystä millään tavalla, vaan perheen muut jäsenet ovat vain puhuneet hänen puolestaan.
Kaikki velloo mielessä liikani kanssa. Puhuttuani ihmisten kanssa tiedän, että minun ei pitäisi enää uhrata aikaani tai energiaani koko perheeseen. Silti päässäni soi sama kelanauha, jota en oikein pysty ainakaan vielä pysäyttämään. Mitä haluaisin sanoa kullekin heistä, mitä minun pitäisi tehdä jotta teen oikean ratkaisun.
Pahinta tässä on, että lapsi ilmiselvästi aistii mielialani. Hän on läheisyydenkipeämpi, ei naura enää niin paljon ja vaatii enemmän. Päälle tulevat vielä huonosti nukutut yöt ja soppa on valmis.
Ehkä minun pitää tehdä vielä viimeinen yhteydenotto. Sellainen, jossa teen selväksi miten koen tilanteen omalta kantiltani. Ja että en tee mitään ilkeyttäni, vaan ainoastaan pyrkien tekemään valintoja poikani hyvinvoinnin kannalta. Miksi meninkin laittamaan viestiä, miksen vain pysynyt hiljaa ja antanut heidän velloa omana osanaan.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Kiitti, mulle riitti
Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.
Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.
Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.
En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.
Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.
Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?
Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?
Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?
Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.
Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.
Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.
En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.
Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.
Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?
Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?
Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?
Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Pitkä kuuma kesä
Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Vauva - tuo ihmeellinen olento
Kaupungilla kulkiessa törmää monenlaisiin vanhempiin, kuten toki elämässä ylipäätään. Toiset kukevat tuppisuuna koittaen saada lapsensa rauhoittumaan puhumatta tälle lainkaan. Toiset taas höpisevät yli kylkien tuolle pienelle ihmisen alulle, joka ei kaikkien mielestä voi edes ymmärtää kaikkea sille kerrottua.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
lauantai 15. helmikuuta 2014
Babyshowerit
Vaikka miehekkeen osalta tilanne on asteen verran kyseenalainen, päätin ilojuhlien sukujen ja ystävien kesken ennen lapsen syntymääkin olevan paikallaan. Pyysin sukulaisnaisia ja äitiäni sekä joitakin ystäviäni leipomaan tarjoiltavat, joita pöytään kannettiinkin laidasta laitaan. Itseasiassa tarjoiltavia oli niin paljon, että sitä jäi mammalomalle kahvitteluvieraitakin varten. Kutsuttuina olivat siis sekä minun sukulaiseni ja ystäväni sekä lapsen isän naisvaltainen lähiperhe.
Tunnelma oli mukavan lämminhenkinen ja kepoisa. Vieraat tulivat hyvin toimeen keskenään ja itse sain keskittyä vain olemiseen, kuten olin toivonutkin. Juhlat olivat samalla mainio tutustumistilaisuus molempien sukujen naisille tutustua toisiinsa ja läheisimpiin kavereihini, hehän kuitenkin tulisivat tietyllä tasolla olemaan samaa perhettä muutamien viikkojen kuluttua. Koko juhlien ympärillä vallitsikin mukava positiivinen energia, joka tuntuu vieläkin asunnossani vaikka kaikki vieraat ovatkin jo lähteneet.
Sen kummempaa ohjelmaa kutsuilla ei sinänsä ollut. Olin kuitenkin tulostanut vauvaveikkaus-taulukon, johon kukin sai laittaa oman arvauksensa siitä millainen vauvasta tulisi. Lisäksi aloitimme yhdessä vauvakirjan askartelun, jota varten olin hankkinut scrabbook-kansion ja sivulehtiä sekä kaivanut esille vanhoja tarrojani ja muita tarvikkeita.
Toki juhlien saldona oli myös vino pino lahjoja. Sain osakseni esimerkiksi legendaarisen vaippakakun, sillä miehekkeen sisko oli kuullut kestoiluaikeistani vasta saatuaan sen valmiiksi. Totesinkin vaippojen olevan kuitenkin hyviä lyhyitä reissuja tai muita vastaavia tilanteita varten. Lisäksi vaippoja on kakussa sen verran paljon, että minun ei välttämättä tarvitse nyt erikseen olla hankkimassa varavaippoja tätä tarkoitusta varten. Lapsen sukupuolen tietämättömyys oli muiden kakkuun hankittujen esineiden osalta tuntunut kuulemma hankalalta, mutta itse ihastuin värikkäisiin ja pirteisiin tavaroihin, joita pakkaukseen oli hankittu hempeiden vaaleanpunaisten tai -sinisten sijaan. Hahmoina oli muunmuassa kirahveja, koiria ja seeproja, jotka ovat mielestäni äärimmäisen söpöjä esikoisen leikkihetkiä ajatellen. Itseasiassa olin ihastellut samoja tuotteita nettikaupoissakin. Onneksi en siis ole ottanut varmaa selvyyttä vauvan sukupuolesta, sillä muuten lahjakasa olisi voinut olla hyvin erilainen ja vähävärisempi.
Vaippakakun lisäksi saldona oli myös värikäs vauvan kylpypyyhe, pieni toppahaalari, imetystyyny sekä muita erinäisiä vauvan leluja ja vaatteita. Äitini oli kasannut minulle ompelutarvikelaatikon, jollaista tulen varmasti tarvimaan ja olen oikeastaan kaivannutkin. Ja toki myös kummini ostivat minulle pari viikkoa sitten tiskikoneen, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen helpottamaan arkeani.
Iloisissa juhlissa on aina mukavaa olla osallisena, oli sitten juhlien juhlittava henkilö tai niihin osallistuja. Kaikilla tuntuikin jäävän niin herkuttelusta kuin yhdessäolosta hyvä mieli ja uusia tuttavuuksia, ja toivon mukaan myös ystävyyssuhteita, solmittiin. Toisin sanoen mikäs sen parempi tapa valmistautua tulevaan perheenlisäykseen. Samalla koen olevani äärimmäisen onnellinen ja siunattukin lapsen päästessä syntymään rakastavaan ja tukevaan perheyhteisöön. Apua löytyy kyllä, kunhan vaan itse uskallan sitä pyytää.
Kuvausvastuussa oli pääasiallisesti miehekkeen siskontyttö, joten hänelle kiitos kuvista :) Laitoin siis kameran olkkarin pöydälle lapun 'Käyttäisitkö minua' kera, jolloin vieraatkin rohkaistuivat näpsimään otoksia mukavasti vähän joka välissä.
Tunnelma oli mukavan lämminhenkinen ja kepoisa. Vieraat tulivat hyvin toimeen keskenään ja itse sain keskittyä vain olemiseen, kuten olin toivonutkin. Juhlat olivat samalla mainio tutustumistilaisuus molempien sukujen naisille tutustua toisiinsa ja läheisimpiin kavereihini, hehän kuitenkin tulisivat tietyllä tasolla olemaan samaa perhettä muutamien viikkojen kuluttua. Koko juhlien ympärillä vallitsikin mukava positiivinen energia, joka tuntuu vieläkin asunnossani vaikka kaikki vieraat ovatkin jo lähteneet.
Sen kummempaa ohjelmaa kutsuilla ei sinänsä ollut. Olin kuitenkin tulostanut vauvaveikkaus-taulukon, johon kukin sai laittaa oman arvauksensa siitä millainen vauvasta tulisi. Lisäksi aloitimme yhdessä vauvakirjan askartelun, jota varten olin hankkinut scrabbook-kansion ja sivulehtiä sekä kaivanut esille vanhoja tarrojani ja muita tarvikkeita.
Toki juhlien saldona oli myös vino pino lahjoja. Sain osakseni esimerkiksi legendaarisen vaippakakun, sillä miehekkeen sisko oli kuullut kestoiluaikeistani vasta saatuaan sen valmiiksi. Totesinkin vaippojen olevan kuitenkin hyviä lyhyitä reissuja tai muita vastaavia tilanteita varten. Lisäksi vaippoja on kakussa sen verran paljon, että minun ei välttämättä tarvitse nyt erikseen olla hankkimassa varavaippoja tätä tarkoitusta varten. Lapsen sukupuolen tietämättömyys oli muiden kakkuun hankittujen esineiden osalta tuntunut kuulemma hankalalta, mutta itse ihastuin värikkäisiin ja pirteisiin tavaroihin, joita pakkaukseen oli hankittu hempeiden vaaleanpunaisten tai -sinisten sijaan. Hahmoina oli muunmuassa kirahveja, koiria ja seeproja, jotka ovat mielestäni äärimmäisen söpöjä esikoisen leikkihetkiä ajatellen. Itseasiassa olin ihastellut samoja tuotteita nettikaupoissakin. Onneksi en siis ole ottanut varmaa selvyyttä vauvan sukupuolesta, sillä muuten lahjakasa olisi voinut olla hyvin erilainen ja vähävärisempi.
Vaippakakun lisäksi saldona oli myös värikäs vauvan kylpypyyhe, pieni toppahaalari, imetystyyny sekä muita erinäisiä vauvan leluja ja vaatteita. Äitini oli kasannut minulle ompelutarvikelaatikon, jollaista tulen varmasti tarvimaan ja olen oikeastaan kaivannutkin. Ja toki myös kummini ostivat minulle pari viikkoa sitten tiskikoneen, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen helpottamaan arkeani.
Iloisissa juhlissa on aina mukavaa olla osallisena, oli sitten juhlien juhlittava henkilö tai niihin osallistuja. Kaikilla tuntuikin jäävän niin herkuttelusta kuin yhdessäolosta hyvä mieli ja uusia tuttavuuksia, ja toivon mukaan myös ystävyyssuhteita, solmittiin. Toisin sanoen mikäs sen parempi tapa valmistautua tulevaan perheenlisäykseen. Samalla koen olevani äärimmäisen onnellinen ja siunattukin lapsen päästessä syntymään rakastavaan ja tukevaan perheyhteisöön. Apua löytyy kyllä, kunhan vaan itse uskallan sitä pyytää.
Kuvausvastuussa oli pääasiallisesti miehekkeen siskontyttö, joten hänelle kiitos kuvista :) Laitoin siis kameran olkkarin pöydälle lapun 'Käyttäisitkö minua' kera, jolloin vieraatkin rohkaistuivat näpsimään otoksia mukavasti vähän joka välissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)