En ole kahteen viikkoon saanut aikaa itselleni. Viime viikolla tanssitunnille pääseminen peruuntui kaverin lapsen sairastumisen johdosta, joka on täysin luonnollista ja myös peruuntuminen tapahtui kohtuullisessa ajassa.
Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.
Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.
Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.
En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.
Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.
Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.
Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tanssiminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tanssiminen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 26. tammikuuta 2015
maanantai 8. syyskuuta 2014
Takaisin tanssitunneille
Minulle oli itsestään selvää, että tulen tekemään paluun vinkuvien kenkien ja liukuvien askeleiden maailmaan, toisinsanoen tanssitunneille. Paluun tein toissaviikolla rytinällä, melko jännin tuloksin.
Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.
Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.
Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.
Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.
Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.
Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.
Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.
Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.
Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.
Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.
Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.
Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.
Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.
Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.
Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.
Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.
Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.
Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.
Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.
Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.
Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.
Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Pitkä kuuma kesä
Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
torstai 23. tammikuuta 2014
Tanssin kaipuu
Hyvää biisiä kuunnellessani minulla on tapana alkaa heilumaan sen mukana. Rytmi menee luihin ja ytimiin, enkä kykene pysymään paikallani. Tämä on ilmeisesti kohdallani ollut synnynnäinen ominaisuus, sillä heti opittuani seisomaan tukea vasten olin alkanut musiikin soidessa samalla hytkymään. Liekkö siis olen syntynyt tanssijaksi, mene ja tiedä. Virallisen tanssitunneilla käymisen aloitin kuitenkin vasta pari vuotta sitten.
Nyt raskaana ollessani tanssiminen on kuitenkin tuntunut vaivalloiselta. Tämä huolimatta siitä, että ajattelin alun perin ravaavani tanssitreeneissä viimeisille viikoille saakka. Tanssisaleilla nimittäin näkee tällaiseen kykeneviä ihmisiä ja ihailen heitä suuresti. Jotenkin olen silti jämähtänyt paikalleni. Toki eniten esteenä on ollut enemmänkin itse tanssikoululle raahautuminen ja siihen kuuluva käveleminen, kuin itse tanssimisen hankaluus. Viikkojen kuluessa ja mahan kasvaessa tanssiminenkin on kuitenkin alkanut tuntua liian hankalalta entiseen liikkuvuuteen verrattuna.
Harrastan katutansseja, joissa käytetään paljon keskikehon lihaksia liikkeiden hiomiseksi loppuun. Toki kehon muitakin osia käytetään koko ajan ja tanssiminen on suhteellisen kokonaisvaltaista. Tanssiin kuuluu myös nopeita alasmenoja ja lattiatason liikkeitä, jotka eivät välttämättä onnistuisi mahan kanssa sillä tahdilla kuin niiden pitäisi. Toisekseen liikkeet eivät olisi kovin turvallisia, sillä paikoittainen rähmälleen lentäminen ei ollut kovinkaan harvinaista varsinkaan breikkitunneilla. Lisäksi hyppyjä ja tärähdyksiä tulee tanssissa paljon, jotka nekään eivät tunnu kovin hyvältä ajatukselta.
Tämänhetkinen tanssimiseni onkin lähinnä jalkojen tai käsien liikuttelua ja hytkymistä. Samalla tiedostan kuitenkin senkin, että minun tulisi treenata edes jonkun verran nopeuttaakseni palautumista samaan kuntoon missä olin. Vaikka edes tiukkoja käsikulmia-ja liikkeitä, niitä voi tehdä vaikka istualtaan tietokoneen ääressä. Silti lepääminen ja laiskottelu tuntuvat vetämän enemmän puoleensa.
Toiveenani olisi vielä jonakin päivänä päästä tanssimaan ja mahdollisesti jopa kokeilemaan onneani kilpailuissa. Tanssiminen on se minun juttuni, vaikka moni muukin taiteellisen ilmaisun keino vetää minua puoleensa. Välillä tanssin unissanikin.
Voikin sanoa, että minulla on ikävä tanssimista. Vaikka en ole tanssinut kuin pullataikina, ei silti tämän mahan kanssa paljoa tanssita suosimallani tyylillä. Ehkä voisin alkaa kuitenkin pitämään mini-treenejä loikoilun ohella. Kädet todellakin tarvitsisivat vahvistusta laiskottelun jälkeen, eikä vaikka tuttingin opettelu raskausmahan kanssa olisi homma eikä mikään(varsinkin kun vatsalihaksia ja keskikehoa ei paremmin nyt käytellä). Voisinkin koittaa raahata itseni youtubeen ja etsiä vaikeita käsillä tehtäviä kuvioita opeteltaviksi, niissä kun en erityisen hyvä ole vielä ollutkaan.
Nyt raskaana ollessani tanssiminen on kuitenkin tuntunut vaivalloiselta. Tämä huolimatta siitä, että ajattelin alun perin ravaavani tanssitreeneissä viimeisille viikoille saakka. Tanssisaleilla nimittäin näkee tällaiseen kykeneviä ihmisiä ja ihailen heitä suuresti. Jotenkin olen silti jämähtänyt paikalleni. Toki eniten esteenä on ollut enemmänkin itse tanssikoululle raahautuminen ja siihen kuuluva käveleminen, kuin itse tanssimisen hankaluus. Viikkojen kuluessa ja mahan kasvaessa tanssiminenkin on kuitenkin alkanut tuntua liian hankalalta entiseen liikkuvuuteen verrattuna.
Harrastan katutansseja, joissa käytetään paljon keskikehon lihaksia liikkeiden hiomiseksi loppuun. Toki kehon muitakin osia käytetään koko ajan ja tanssiminen on suhteellisen kokonaisvaltaista. Tanssiin kuuluu myös nopeita alasmenoja ja lattiatason liikkeitä, jotka eivät välttämättä onnistuisi mahan kanssa sillä tahdilla kuin niiden pitäisi. Toisekseen liikkeet eivät olisi kovin turvallisia, sillä paikoittainen rähmälleen lentäminen ei ollut kovinkaan harvinaista varsinkaan breikkitunneilla. Lisäksi hyppyjä ja tärähdyksiä tulee tanssissa paljon, jotka nekään eivät tunnu kovin hyvältä ajatukselta.
Tämänhetkinen tanssimiseni onkin lähinnä jalkojen tai käsien liikuttelua ja hytkymistä. Samalla tiedostan kuitenkin senkin, että minun tulisi treenata edes jonkun verran nopeuttaakseni palautumista samaan kuntoon missä olin. Vaikka edes tiukkoja käsikulmia-ja liikkeitä, niitä voi tehdä vaikka istualtaan tietokoneen ääressä. Silti lepääminen ja laiskottelu tuntuvat vetämän enemmän puoleensa.
Toiveenani olisi vielä jonakin päivänä päästä tanssimaan ja mahdollisesti jopa kokeilemaan onneani kilpailuissa. Tanssiminen on se minun juttuni, vaikka moni muukin taiteellisen ilmaisun keino vetää minua puoleensa. Välillä tanssin unissanikin.
Voikin sanoa, että minulla on ikävä tanssimista. Vaikka en ole tanssinut kuin pullataikina, ei silti tämän mahan kanssa paljoa tanssita suosimallani tyylillä. Ehkä voisin alkaa kuitenkin pitämään mini-treenejä loikoilun ohella. Kädet todellakin tarvitsisivat vahvistusta laiskottelun jälkeen, eikä vaikka tuttingin opettelu raskausmahan kanssa olisi homma eikä mikään(varsinkin kun vatsalihaksia ja keskikehoa ei paremmin nyt käytellä). Voisinkin koittaa raahata itseni youtubeen ja etsiä vaikeita käsillä tehtäviä kuvioita opeteltaviksi, niissä kun en erityisen hyvä ole vielä ollutkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)