En ole kahteen viikkoon saanut aikaa itselleni. Viime viikolla tanssitunnille pääseminen peruuntui kaverin lapsen sairastumisen johdosta, joka on täysin luonnollista ja myös peruuntuminen tapahtui kohtuullisessa ajassa.
Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.
Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.
Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.
En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.
Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.
Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.
Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti