Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Päättymätön muutoksen halu

Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.

Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa   puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.

Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.

Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna. 

Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa. 

Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen. 

Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana. 

Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia. 

lauantai 17. tammikuuta 2015

Uusi vuosi - uudet kujeet?

Poika on kerryttänyt ikää jo kiitettävät 10 kuukautta ja pari päivää päälle. Kaikki mahdollinen pitää tutkia, mutta onneksi äidin käskyjä osataan ottaa edelleen vastaan. Tosin aina viesti ei ehdi perille asti ja tilanne vie mennessään.

Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.

Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.

Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.

Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.

Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.

Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.


torstai 29. toukokuuta 2014

Positiivisesti yksinhuoltaja

Yleensä on puhetta siitä, kuinka rankkaa on olla yksinhuoltaja. Tilanne onkin aina hyvin yksilöllinen, sillä yksinhuoltajana olemiseen on voitu päätyä hyvin monenlaisten mutkien kautta. Toisilla toinen osapuoli on voinut olla mukana aktiivisemmin kuin toisilla, joilla mies ei välttämättä ole koskaan lapsen hoitamiseen osallistunutkaan. Omalla kohdallani minun piti olla perustamassa perinteistä ydinperhettä elämäni rakkaudeksi kokemani miehen kanssa, mutta raskauden puolivälissä hänen omat ongelmansa johtivat mielenterveyden pettämiseen ja sen myötä minusta ja lapsesta etääntymiseen.

Päätin kuitenkin alkaa miettiä asiaa positiiviselta kantilta. Mitä hyvää on tilanteessa, jossa olet yksinhuoltaja? 

Saat itse päättää mitä syöt, katsot telkkarista, milloin ja miten teet mitäkin ja, tärkeimpänä, miten kasvatat lapsesi. Toinen osapuoli ei ole sanomassa, kuinka lasta tulisi kasvattaa tai luomassa epätasapainoista sääntöjen poikkeavuutta omilla linjauksillaan tai niiden puutteella. Esimerkiksi miehekkeen kohdalla yhtenä psyykkisten ongelmien syynä on mahdollisesti toisen vanhemman puuttumattomuus ja toisen liiallinen puuttuminen asioihin. Lisäksi tiedän muita vastaavia esimerkkejä tällaisten ristiriitaisten sääntöjen aiheuttamista häiriökäyttäytymisistä lapsilla ja nuorilla. Mitään takuuta siitä, olisivatko kasvatuslinjamme loppupeleissä olleet yhteneväiset, ei ole. 

Lapsi välttyy eron tuomalta tuskalta. Jos ero olisi tullut myöhemmin, olisi lapsen alitajuntaan jäänyt jälki menettämisestä sekä mahdollisista muista ongelmista asian tiimoilta. 

Sinun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäsi ja lapsesta. Ruoanlaitossa ja pyykinpesussa on aivan tarpeeksi hommaa jo kahden ihmisen taloudessa. Toki kotitöihin aktiivisesti osallistuva mies olisi enemmän kuin paikallaan. 

Sinun ei tarvitse tuhlata rahaa isänpäivälahjoihin. Heh heh, laiha lohtu mutta nekin rahat voi laittaa vaikka yhteiseen reissukassaan lapsen kanssa. Tai äidin virkistäytymiseen. 

Saat valita miten puet lapsesi täysin itse. Miehekkeen tuntien tiedän että hänellä olisi ollut omia mielipiteitään pojan vaatettamisesta. Nyt äiti voi ostaa pelkkiä hipster-vaatteita pojan oman mielipiteen muotoutumiseen asti. 

Vaatekaapissa on runsaasti tilaa sinun ja lapsesi vaatteille, kuten koko kämpässä ylipäätään. Väistämättä lapsen tuleminen olisi vyöryttänyt myös miehekkeen tavaroita minun nurkkiini. Nyt voin asetella vaatteeni väljästi runsaalta tuntuvaan kaappitilaan.

Saat yksinhuoltajalisää. Jei, rahaa!

Sinun ei tarvitse käydä vaipanvaihto- kestovaippa- tms. keskusteluja suostutellaksesi toista ymmärtämään näkökantasi. Vaihdat vaipan joka tapauksessa ihan itse, paitsi jos apukäsiä sattuu paikalle esimerkiksi mummin muodossa. 

Voit sopia matkanne, menonne ja muut kulkunne täysin sinun aikataulusi ja lapsesi ehdoilla. Ilmeisesti yhteishuoltaja joutuu kysymään luvan toiselta melkein jokaiseen asiakirjaan ja valtion rajan ylittämiseen. 

Voit edelleen toteuttaa noloja sinkkutapojasi. Sinun ei tarvitse piiloutua vauvalta puristellessasi finnejä sisäreisistäsi, ainakaan vielä. 

Toki toivon testosteronin käryn vielä leijailevan asunnossani ja kotonani vielä jonkun muunkin kuin kasvavan poikani toimesta ja sen myötä perheemme mahdollisesti kasvavankin löydettyäni sopivan kumppanin, mutta on virkistävää katsoa myt käsillä olevaa tilannetta positiivisen kautta alituisen surkuttelun sijaan. Hyvän kautta ajattelulla kun pärjää ihmeen pitkälle. Toki seikat eivät ole jokaisen yksinhuoltajan kohdalla todenmukaisia tai muuten istuvia, mutta kirjoitinkin tilanteesta vain omasta näkökulmastani katsottuna. 

lauantai 15. helmikuuta 2014

Pojan ja tytön värit

Toisille tulevan lapseni sukupuolen tietämättömyys on aiheittanut ongelmia lahjojen hankinnassa. 'Sitten kun tiedetään kumman väristä niin löytyy lisää vaatteita' ja 'vähän hankalaahan se oli ostaa kun ei tiedä'- tyylisiä kommenttejä on tullut suunnasta jos toisesta. Tämä huolimatta siitä, että itsekin naisena käytän monipuolisesti myös poikamaisempia vaatteita.

Lapsen sukupuolen alleviivaaminen vauvalle hankituilla tarvikkeilla tuntuu olevan monille vanhemmista hyvin tärkeää. Väärän sukupuolen edustajaksi luuleminen halutaan välttää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Toisilla vanhemmilla tunnustuksellisuus menee siihen pisteeseen, että myös vauvalle hankitut tarvikkeet kuten vaunut, syöttötuoli, lakanat ja kantoliinat valitaan vauvan eikä kantajan mukaisesti. 

En pidä tätä sinänsä pahana asiana, mutta silti väritunnustuksellisuus herättää minussa hämmennystä. Itse koen, että esimerkiksi kantoliinan tulee sopia minun tyyliini ja väreihini, kuten myös vaunujen. Vauvahan on käytännössä näkymättömissä vaunujen ja liinan sisällä, joten miksi kulkea ympäriinsä ikään kuin huutomerkkinä sanoen 'Tässä tulee poika/tyttö!'. Itse valitsen kulkemisen oman tyylisenäni pyrkien tekemään itselleni sopivia valintoja tarvikkeiden suhteen. Myös kalusteissa kuten syöttötuoleissa ja pesuammeessa koen sisustukseen sopimisen ensisijaisena tekijänä valitessani tarvikkeita. 

Joidenkin vuosien päästä kun koen naperon itse olevan jollakin tasolla valmis vaikuttamaan pukemiinsa väreihin, joten aion ottaa ilon irti ensimmäisistä vuosista päästessäni päättämään hänen tyylistään. Ehkä olenkin niitä kamalia äitejä, jotka tekevät vauvastaan minimen - identtisen kopion omasta tyylistään tai jotakin sinne päin kuten toiset tekevät koiristaan pukemalla ne erinäisiin hepeneisiin. 

Vasta jokin aika sitten uutisissa kerrottiin päiväkotikokeilusta, jossa oli keskitytty sukupuolineutraaliin ohjaukseen ja opettamiseen. Tulokset olivat hyviä ja hämärtivät aina itsestäänselvinä ajateltuja poikien ja tyttöjen käyttäytymismallien rajoja ja lapsista tuli samalla parempia ystäviä vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Myös tytöt pitivät autoleikeistä, kuten pojat prinsessaleikeistä. Ja miksi eivät pitäisi? Ainoat käyttäytymisen vääriksi asettavat rajat tulevat meiltä, aikuisilta lapsia kasvattavilta ihmisiltä. Jo pienillä sanavalinnoilla ja kehotuksilla suuntaan tai toiseen sekä valitsemalla lapselle vain tietyn värisiä vaatteisa vahvistamme sukupuolten rooleja ja toisinnamme mahdollista epätasa-arvoa ja ennakkoluulojen syntymistä. Samalla erilaisten lapsien, nuorten ja aikuisten on edelleen yhtä vaikeaa ilmaista ja hyväksyä itseään, koska he pelkäävät rikkovansa heille asetettuja käyttäytymisen malleja ja toiveita. Myös naisten ja miesten epätasa-arvo ilman neutraalimpaa kasvatusta tulee mitä todennäköisimmin pysymään ennallaan.

Toki aion lapseni ollessa tyttö pyrkiä opettamaan häntä nauttimaan myös tyttömäisistä asioista ja omasta naiseudestaan. Lopulta hänen ollessaan tarpeeksi vanha hyväksyn hänet kuitenkin sellaisena millainen hän on ja haluaa olla, kuten omakin äitini valitessani vaatekaupasta lökäreitä levenevälahkeisten tiukkojen farkkujen sijaan. En halua kotoa käsin antaa paineita lapselle hänen olemisensa suhteen, sillä jokaisella tulee mielestäni olla mahdollisuus tehdä omat valintansa ja olla oma itsensä, vaikka yhteiskunta ja muu maailma sitä ei aina täysin tukisikaan. Toki voihan myös olla, että lapseni on kliseinen autohullu poika, mutta siinäpä sitten on. Hän on tehnyt valintansa itse eikä kasvattamalla tiettyyn muottiin tarkoituksella sopivaksi. 

Toki ainoa muottiin kasvattaminen, johon saatan sortua on erilaiseksi nuoreksi kasvattaminen. Äitini ansiosta olen aina ajatellut erilaisuuden olevan erinomaisuutta. Loppupeleissä olemme aina olleet hyvin keskiluokkainen perhe, mutta kauempaa hankitut vaatteet olivat hienompia koska muilla ei niitä ole-tyyppinen ajattelu iskostettiin mieleeni jo varsin pienenä. Jotakin mitä muilla ei ollut oli aina paljon erityisempää kuin se mitä jokaiselta kylän lapselta löytyi. Sinänsä hämmentävää oli kuitenkin kuulla äitini suusta ammeen hankintaa miettiessäni sanat 'no eihän sitä vielä tiedä, minkä värinen sen pitää olla'. Mutta kai minäkin kirmailin melko tyttömäisissä vaatteissa ennen kuin itse aloin päättää omasta tyylistäni. Ehkä oma lapseni on vastaavasti pikkuisen katutyyliedustajan perikuva samoihin ikävuosiin saakka. Olkoon sitten vaikka rimpsuhameissa loikkiva ihkuteini siitä eteenpäin.