Kun kaksi ihmistä tekee lapsen, sen tulisi olla rakkauden multihuipentuma. Näin olen ainakin omassa päässäni ajatellut, ja ajattelinkin vielä joitakin kuukausia sitten.
Toki monet ihmiset eroavat lapsen saamisen jälkeen tai jopa odottamisen aikana. Syitä on monia, yhteensopimattomuudesta toisen yllättäviin piirteisiin. Jokainen suhde on täysin erilainen kuin toinen eikä perimmäistä syytä eroamiseen lapsen saamisesta huolimatta tarkasti voida määritellä.
Toisaalta toiset pysyvät yhdessä vaikka väkisin, eritoten lapsen saamisen takia. Toiseen ihmiseen takerrutaan, koska nyt on sitä yhteistä jälkikasvuakin. Toiset myös lähentyvät lapsen saamisen myötä, vaikka lähtötilanne olisi ollut lähellä eroa tai vanhemmat eivät olisi olleetkaan yhdessä. Toki monet jo erossa toisistaan aloittaneet pitävät välimatkansa, tai lisäävät tapaamisiaan vain lapsen edun takia. Ja toiset vain kasvattavat lapsensa yksin tai jonkun muun kuin lapsen biologisen isän kanssa.
Minulta on lähiaikoina kysytty useampaan otteeseen, aiommeko vielä lapseni isän kanssa olla yhdessä. Kysymys on tullut vastaan niin neuvolassa kuin ystävieni suusta, todennäköisesti ensiviikolla myös lääkäri tulee kysymään minulta samaa asiaa synnytystapa-arvion yhteydessä. Tilanteesta johtuen en osaa sanoa kysymykseen oikein muuta kuin että en tiedä. Tällä viikolla mies jopa käytti puhelinta päällä, mutta ei ilmestynyt silti neuvolaan vaikka tiesi ajan ja paikan. Hän ei koe tarpeelliseksi avata ovea minulle, koska kuulemma 'olemme jo puhuneet kaikesta'. Tätä siis en kuullut häneltä itseltään vaan hänen isänsä kautta. Viimeinen häneltä saamani viesti oli käytyäni hänen luonaan joulukuun alussa hänen lupautuessaan soittamaan jossakin vaiheessa. Viikot vain tuntuvat kulkevan eteenpäin eikä minkäänlaista yhteydenoton yritystä ole tapahtunut.
En tiedä enää voinko milloinkaan luottaa mieheen, joka on laiminlyönyt minut tällaisena ajankohtana näin pitkäksi aikaa. Vaikka kyse olisi mielenterveydellisestä ongelmasta, on käytöstä vaikeaa niellä pureskelematta asiaa kunnolla ensin. Varsinkin jos ongelmien vähättely ja kiistäminen tulee jatkumaan. Samalla pohjalla olevien tunteiden ollessa vahvempia kuin ketään muuta kohtaan, en tiedä miten tulen selviämään tai kykenemään elämäni normaaliin jatkamiseen romanttisella saralla jonkun toisen ihmisen kanssa. Kuvittelin elämänkumppanini olevan juuri tässä, mutta rakastuin kai illuusioon tai sellaiseen osaan hänestä, jonka hän on nyt tappanut itsestään.
Miten suhtautua ihmiseen, jota rakastaa mutta joka on laiminlyönyt minut täysin? Samalla tämän ollessa kuitenkin lapseni isä ja sitä kautta eräänlainen pakollinen osa elämääni. Vaikka raskauden ensikuukaudet olivatkin ihania eritoten juuri hänen ansiostaan, voinko pyyhkiä mielestäni kuukausia kestäneen välinpitämättömyyden? Toisaalta mistä tiedän, tuleeko kyseinen henkilö milloinkaan enää takaisin omaan tai lapsemme elämään?
Olen ollut monta viikkoa hyvillä mielin(niin hyvillä kuin tilanteen huomioon ottaen voin olla), mutta tänään koko tilanne ja kaikki muukin tuntuu liian vaikealta. En haudo mielessäni mitään itsetuhoista tai vastaavaa, mutta olen äärimmäisen turhautunut, surullinen ja pettynyt. Minun pitäisi tiskata, pyykätä ja tehdä esseitä vino pino koulua varten, mutta tuntuu että en saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka kovasti haluaisin. Jossakin määrin toivoisin tämän vapaan näpyttämisen avaavan myös tieteellisen kirjoittamisen hanoja, mutta saa nähdä mikä vaikutus aivopierujen kirjoittamisella on käytännössä.
Olen päättänyt selviytyä äitiydestä yksinkin. Silti seinien tuntuessa kaatuvan päälle jo nyt, alan osittain epäillä kykyäni tuottaa lapselleni onnellista kasvuympäristöä. Tuntuu kuin ainoa tarjottavanani oleva asia olisi pettymyksien ja itkun täyteinen äiti, joka kylläkin itkunsa lomassa haluaa olla se rakastava, osallistuva ja lämmin kasvattaja. Miten voimani kuitenkaan toisaalta tulevat riittämään arjen pyörittämiseen, jos itkeminen ja itse lapsen huomioiminen vievät kaiken energiani?
Onnekseni minulla on toki paljon apukäsiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan. Toisaalta olen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lapseni kanssa kahdestaan. Ja lisäksi olen jossakin määrin tee-se-itse-tyyppinen ihminen. Voi kuitenkin olla parasta, että nielen ylpeyteni ja otan kaiken tarjolla olevan avun vastaan tilanteen niin vaatiessa keskittyen vain ja ainoastaan imettämiseen, vauvanhoitoon ja itseni piristämiseen tavalla tai toisella. Kotitöissä muidenkin on helppoa auttaa, sillä niitä osaavat tehdä kaikki, mutta minä olen ainoa ihminen joka voi olla lapseni oikea äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti