Äitiyslomani alkoi virallisesti jo reilu viikko sitten. Päätin kuitenkin olla koulussa mahdollisimman pitkään suorittaakseni mahdollisimman suuren osan tämän vuoden opinnoista. Suorittamatta jäikin vain pari hassua kurssia keväältä, olettaen että saan vielä loput kirjalliset osuudet tehtyä ennen lapsen syntymää. Joitakin kursseja voin toki tehdä vielä lapsen saapumisen jälkeenkin, mutta koska voimieni riittämisestä ei ole varmuutta olen päättänyt saada kouluhommat tehtyä loppuun ensiviikon kuluessa.
Pakollisia osallistumisia kursseille ei ole kuitenkaan enää tiedossa, yhtä pianotuntia lukuun ottamatta. Toki olen luvannut palata kouluun huhtikuussa ainakin suorittamaan pianotunnit loppuun saadakseni kyseisen kurssin merkinnän. Vauva on ainakin mahassa ollessaan tuntunut pitävän soittamisesta ja musiikista, joten toivon voivani osallistua tunneille vaikkapa kaveri kantoliinassa.
Aamut tulevat lopun odotusajan venymään mitä todennäköisemmin sängynpohjalla, sillä aikaiset herätykset ovat alkaneet tuntua hyvin raskailta. Moni on kehottanut minua nauttimaan lopusta raskausajasta, ja toki niin aion tehdäkin parhaani mukaan. Aion kuitenkin pyrkiä viettämään aikaa mahdollisimman paljon kavereiden ja opintojen loppuun hoitamisen parissa välttyäkseni turhalta masentelulta lähentyvän synnytyksen nostattaessa tunteita entistä vahvemmin pintaan. Miehekkeestä kun ei edelleenkään ole kuulunut mitään, enkä koe olevani tarpeeksi vahva raahautumaan hänen ovelleen toteamaan sen pysyvän edelleen kiinni viikkojen vähentymisestä huolimatta.
Vaikka en koe edelleenkään olevani yksin tilanteen kanssa, liika ajattelu johtaa isoihin kysymyksiin joihin en tiedä vastausta. Esimerkiksi siihen, tuleeko lapseni isästä todellista lapseni isää? Olen jo luopunut toivosta hänen synnytykseen osallistumisensa suhteen saatika tukemiseeni ennen yhtä elämäni tärkeimmistä hetkistä. Samalla kuitenkin pelko siitä, että hän ei tule osallistumaan myöskään lapsen jo synnyttyä kaivaa mieltäni.
Neuvolasta ehdotettiin käymistä psykologilla tai perheterapeutilla niin halutessani. Koen kuitenkin haluavani elää raskauden rauhassa loppuun ennenkuin alan tonkia mahdollista syntynyttä traumaani. Pidemmän päälle asioiden jatkuessa samalla linjalla esimerkiksi isästä opettamisen pohtiminen voisi olla kuitenkin paikallaan, jos se siltä sillä hetkellä tuntuu. Ja ainakin tällä hetkellä ajatus voisi tuntua hyvältäkin.
Vaikka ajoittaisesta silmien päästä itkemisestä voi syyttää hormoneita, tuntuu että itkisin tässä tilanteessa yhtä paljon niistä huolimatta. Onni on paljon läheisiä ystäviä ja perhe(myös lapsen isän puolelta), mutta silti tilanne ei aina tunnu hyvältä ja helpolta. Miksi tuntuisikaan, jos se ei sitä ole. Ei ole helppoa ajatella, että meidän sijasta vain minusta ja lapsesta tulee perhe, Toki tosiaan onneksi kaikkine isovanhehmpineen ja täteineen ja muine läheisine ihmisineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti