Olen nyt puoli vuotta ollut yksin. Virallista eroa ei ole tullut missään vaiheessa, mutta minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kulunut marraskuun alun jälkeen. Miestä olen nähnyt viimeksi joulukuussa, jonka jälkeen hän on eirstäytynyt entisestään ja jättänyt kotiovensa avaamatta muutamista käyntikerroistani huolimatta.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti