Facebookin täyttyessä hääkuvista olo on jollakin tapaa kyseenalainen.
Olen aina haaveillut meneväni naimisiin. Ehdin jo haaveilla löytäneeni sen miehen, jonka kanssa niin voisi käydäkin. Minua on myös meinattu kosia kerran, eri henkilön toimesta. Tajusin kuitenkin jättää kyseisen henkilön juuri ennen kyseistä toimenpidettä, sillä en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. Tämäkin henkilö on ehtinyt astella jo alttarille heti seuraavan naisensa kanssa, lisäksi toki erota ja löytää uuden tyttöystävän, taas.
Nykyisin hääkuvat aiheuttavat kuitenkin sekavia olotiloja. Itseäni nuoremmat menevät naimisiin. Naimisiin menemistä seuraa yleensä automaattisesti lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvät oheistoiminnat. Niin ja melko monessa tapauksessa se erokin, ainakin tilastollisesti kaikista itse tuntemistani pareista laskettuna. Tämä ei toki otantana kerro koko totuutta, joten kyllä jotkut (onneksi) taitavat pysyä yhdessäkin siihen hamaan tulevaisuuteen saakka. Tästäkin sukupolvesta.
Olen varmaan jollakin tasolla kateellinen. En ole ensinnäkään koskaan saanut päivääni prinsessana. En osallistunut edes vanhojen tansseihin ja hienoin päällä pitämäni mekko on tainnut olla minulla ollessani alle kouluikäinen. Rakastin kuulemma sen kellohelmaa ja tanssin sen kanssa onnellisena keinahdellen.
Lisäksi olen taistellut viimeiset seitsemän vuotta saman miehen kanssa yhdessäolemisesta. Toisaalta olen oikeastaan taistellut vain itseni kanssa, sillä vastakkainen osapuoli on loistanut poissaolollaan suurimman osan ajasta. Nyt lopulta koitettuamme yhdessä olemista tosissaan tuntui kuin seinä siinäkin suhteessa olisi tullut vastaan. Kasvatamme lasta tällä hetkellä vain ystävinä, toki sellaisina jotka sallivat toisilleen myös fyysistä läheisyyttä silloin kun siltä tuntuu. Selaan kuitenkin epäsäännöllisin väliajoin tinderiä, pidän silmäni auki kaupungilla ja kuunnellessani isämiehen juttuja pidemmän aikaa koen välitöntä halua löytää jotakin parempaa. Tai jonkun paremman, joka ymmärtää ja arvostaa samoja asioita enemmän.
Niin ja tosiaan, olenhan jo tehnyt lapsen. Tuon miehen kanssa, jonka kanssa halusin perheen ja yhteisen elämän. Nyt olemme sidottuja toisiimme jälkikasvumme kautta kunnes kuolema meidät erottaa. Ei siihen näköjään vihkisormuksia tarvittu. Kyseisen henkilön mielenterveyden poukkoiltua ja koska välimme ovat suhteellisen hyvät hoidamme lasta usein yhdessä, joten olemme perhe vihkitodistuksista ja edes parisuhteen olemattomuudesta huolimatta.
Ei ole myöskään omakotitaloa tai asuntolainaa. On vain opiskelijakaksio ja kuivuneita yrttipuskia pienoiskasvihuoneen pohjalla. Toisinaan ne vaihtuvat tuoreisiin, mutta viimeisen mummolareissun jälkeen ne ovat vaikuttaneet melko elottomilta.
Nautin kuitenkin esimerkiksi siitä, että saan nukkua yksin. Kuukauden päivät kuluivat lokoisasti miehen palattua elämäämme, mutta nyt nautin enemmän puhtaista lakanoista ihan itsekseni. Myös jälkikasvu on löytänyt paikkansa omasta sängystään, joka on nykyisin jopa 20 sentin päässä omastani. Sellaisen kierimäreunan kera siis, pinnasängyn häkkiominaisuus ei sopinut vapaalle pikkusielulle ollenkaan.
Mutta olisihan se ihanaa löytää se todellinen sielunveli. Nyt kun edellinen ehdokas on kasvanut epäsopivaksi, tuntuu kuin koko maailma olisi avoin.
Pidän kuitenkin myös siitä, että olen edelleen yksinhuoltaja. Saan tehdä oman ja poikani elämän päätökset itsenäisesti parhaaksi näkemälläni tavalla.
Mutta ne naamakirjan hääkuvat. Ne herättävät jotain kaipuuta johonkin, jota en enää usko todelliseksi omalla kohdallani. Se tuntuu prinsessaelokuvista tutulta utopialta. Ainoa kavereistani naimisiin mennyt henkilö elää hyvin riitaisassa parisuhteessa, joten avioliiton arvo ei tunnu kovin kummoiselta. Onko olemassa avioliittoa todellisen sielunveljen ja elämänkumppanin kanssa? Vai onko avoliitto se oikea aviolitto nykypäivänä?
Mutta saa nähdä. Melkoinen maku saa olla miehellä, joka löytää sormeeni sopivan sormuksen. Siinä onkin tekemistä, mutta enpä edes tiedä tuleeko sellaista olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti