Puhelimeen ei vastata kolmeen päivään. En halua sen kummemmin ajatella asiaa, mutta silti alitajuntani raksuttaa omia teitään. Taasko isimies on hurahtanut ojasta allikkoon, näin lyhyen ajan jälkeen? Pari päivää sitten hän on omatoimisesti lopettanut lääkityksensä eikä suostu ottamaan enää mitään tukitoimia vastaan. Saatika sitten puhumaan edelleenkään niistä todellisista kipupisteistä kaiken takana.
Olen muutenkin katkera ja vihainen. Liiallinen kanssakäynti saa veren kohisemaan suonissani ja ääneni nousemaan samalla katkerien kyynelten noustessa silmiini. Yksikin hänen vastakkain sanojani asettama sana saa halun heittää hänet pois asunnostani ja karkottaa läheltäni. Todellisuudessa olen työntänyt hänet ulos asunnostani olemisen käytyä sietämättömäksi hänen läheisyydessään.
Tuntuu että hän ei ymmärrä. Ymmärrä sitä tuskaa, joka on polttanut minua sydänjuuriani myöten, murentanut sydämeni tuhansiksi palasiksi ja hakannut niitä lihakirveellä. Toisaalta hän sanoo ymmärtävänsä, mutta silti hän ei osaa kunnioittaa tekemiäni päätöksiä. En halua lisää sääntöjä lapseni elämään enkä erilaisia toimintatapoja. On vain yksi oikea tapa kaiken tämän ajan jälkeen, ja se on minun tapani. Muita tapoja ei ole eikä tule olemaan.
Huoli ja katkeruus sekoittuvat toisiinsa. En jaksaisi taas sitä samaa ja suunnittelen jo psykiatrisen osaston päivystykseen soittamista. Tulkaa ja viekää tämä mies johonkin, jossa saatte hänet auki, keinolla millä hyvänsä.
Sunnuntaina hän lopulta soittaa ja väittää olleensa puolukassa koko viikonlopun. Tiedän hänen ainakin nähneen vanhempiaan, sillä siihen suuntaan otin jo yhteyden useamman vastaamattoman vuorokauden tultua täyteen. Se, että syyksi sanotaan vain oleminen puolukassa kertoo minulle toisaalta toista kieltä. Epäilykset, mustasukkaisuus olematonta sitoutumista kohtaan ja katkeruus siitä, että en koe miehen ansaitsevan juuri nyt mitään tai ketään. Kaiken sen tuskan jälkeen, jota hän on minulle aiheuttanut parisuhde tai mikään siihen viittaava kenenkään muun kanssa tuntuu vain väärältä ja joltakin, mitä hän ei ole todellakaan ansainnut.
Pelkään toisina päivinä tulevani hulluksi. Nimenomaan niinä päivinä, jolloin ajattelen asioita liikaa. Haluan tietää kaikista hänen liikkeistään ja tarkalleen mitä ja kenen kanssa. Eikä hän enää haua kertoa puoliakaan. Parempi toisaalta niin. Tuskastutan kuitenkin itseäni kaikilla ajatuksilla, jotka vievät liian suuren osan kapasiteetistani ja saavat silmäni näyttämään ilmatyynyiltä seuraavana aamuna.
Nautinko kivusta? En. Koen sen äärimmäisen puuduttavaksi ja yritän keskittyä positiiviseen. Silti ahdistun, varsinkin pimeyden ja sateen laskeutuessa syksyiseen syyskuuhun. Kai olen kuitenkin tullut riippuvaiseksi kivusta, sillä yksi ajatus johtaa toiseen. En kelpaa enää kellekään, olen arvoton, kukaan ei välitä minusta. Ja silti voin saada itsetuntoa kohottavia katseita päivittäin. Mutta ne, joihin takerrun hylkäävät minut aina, ennemmin tai myöhemmin. Unohdan jälleen sen puolen, haluaisinko itse todella olla kiinnittynyt juuri siihen ihmiseen loppuikäni.
Kaivelen muistoistani asioita. Niitä typeriä kommentteja, joita hän on esittänyt lapsestamme. Niitä typeriä ajatuksia ja palikoita mielipiteitä jotka saavat silmät pyörimään päässäni ja epäuskon valtaamaan mieleni. Tässäkö minulle muka oikea mies? Tämä epäluuo valtasi minut jo ennen eroa. Silti ollessani öisin yksin ja epätoivoinen itken jonkun perään, jota ei edes ole olemassa. Jos en muuta, niin sen perään että joku toinen luulee saavansa häneltä sen mitä minäkään en koskaan saanut. Ja miten tuo mies ei ansaitse sitä lainkaan.
Minussa on liian paljon vihaa. Tunnen sen päivittäin kehossani. Ahdistun omasta olotilastani ja ärsyynnyn kaikesta. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, rumaksi ja vähäpätöiseksi. En silti osaa irrottautua vihasta vielä. En ole ehtinyt elää sitä läpi enkä antaa takaisin kaiken sen edestä, mitä olen mieheltä saanut. Tuskaa, kipua ja kyyneleitä. Eikä hän tunnu edes reagoivan mihinkään, mitä sanon, sanoin sen kuinka suurella äänellä tai vihalla tahansa. Hukutan tuskani ylimääräisiin ruoka-annoksiin ja vihaan peilikuvaani entistä enemmän.
Aallonpohjalla mennään. Silti jaksan hymyillä aidosti auringonpaisteelle ja poikani väläyttäessä leveän hymynsä onnistuessaan sanomaan uuden sanan. Ehkä niistä positiivisista hetkistä on hyvä aloittaa. Ja silti haaveilen samalla uudesta miehestä, kaikesta hulluudesta huolimatta.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Päättymätön muutoksen halu
Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.
Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.
Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.
Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna.
Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa.
Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen.
Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana.
Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia.
sunnuntai 9. elokuuta 2015
Prinsessahäitä ja realismia
Facebookin täyttyessä hääkuvista olo on jollakin tapaa kyseenalainen.
Olen aina haaveillut meneväni naimisiin. Ehdin jo haaveilla löytäneeni sen miehen, jonka kanssa niin voisi käydäkin. Minua on myös meinattu kosia kerran, eri henkilön toimesta. Tajusin kuitenkin jättää kyseisen henkilön juuri ennen kyseistä toimenpidettä, sillä en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. Tämäkin henkilö on ehtinyt astella jo alttarille heti seuraavan naisensa kanssa, lisäksi toki erota ja löytää uuden tyttöystävän, taas.
Nykyisin hääkuvat aiheuttavat kuitenkin sekavia olotiloja. Itseäni nuoremmat menevät naimisiin. Naimisiin menemistä seuraa yleensä automaattisesti lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvät oheistoiminnat. Niin ja melko monessa tapauksessa se erokin, ainakin tilastollisesti kaikista itse tuntemistani pareista laskettuna. Tämä ei toki otantana kerro koko totuutta, joten kyllä jotkut (onneksi) taitavat pysyä yhdessäkin siihen hamaan tulevaisuuteen saakka. Tästäkin sukupolvesta.
Olen varmaan jollakin tasolla kateellinen. En ole ensinnäkään koskaan saanut päivääni prinsessana. En osallistunut edes vanhojen tansseihin ja hienoin päällä pitämäni mekko on tainnut olla minulla ollessani alle kouluikäinen. Rakastin kuulemma sen kellohelmaa ja tanssin sen kanssa onnellisena keinahdellen.
Lisäksi olen taistellut viimeiset seitsemän vuotta saman miehen kanssa yhdessäolemisesta. Toisaalta olen oikeastaan taistellut vain itseni kanssa, sillä vastakkainen osapuoli on loistanut poissaolollaan suurimman osan ajasta. Nyt lopulta koitettuamme yhdessä olemista tosissaan tuntui kuin seinä siinäkin suhteessa olisi tullut vastaan. Kasvatamme lasta tällä hetkellä vain ystävinä, toki sellaisina jotka sallivat toisilleen myös fyysistä läheisyyttä silloin kun siltä tuntuu. Selaan kuitenkin epäsäännöllisin väliajoin tinderiä, pidän silmäni auki kaupungilla ja kuunnellessani isämiehen juttuja pidemmän aikaa koen välitöntä halua löytää jotakin parempaa. Tai jonkun paremman, joka ymmärtää ja arvostaa samoja asioita enemmän.
Niin ja tosiaan, olenhan jo tehnyt lapsen. Tuon miehen kanssa, jonka kanssa halusin perheen ja yhteisen elämän. Nyt olemme sidottuja toisiimme jälkikasvumme kautta kunnes kuolema meidät erottaa. Ei siihen näköjään vihkisormuksia tarvittu. Kyseisen henkilön mielenterveyden poukkoiltua ja koska välimme ovat suhteellisen hyvät hoidamme lasta usein yhdessä, joten olemme perhe vihkitodistuksista ja edes parisuhteen olemattomuudesta huolimatta.
Ei ole myöskään omakotitaloa tai asuntolainaa. On vain opiskelijakaksio ja kuivuneita yrttipuskia pienoiskasvihuoneen pohjalla. Toisinaan ne vaihtuvat tuoreisiin, mutta viimeisen mummolareissun jälkeen ne ovat vaikuttaneet melko elottomilta.
Nautin kuitenkin esimerkiksi siitä, että saan nukkua yksin. Kuukauden päivät kuluivat lokoisasti miehen palattua elämäämme, mutta nyt nautin enemmän puhtaista lakanoista ihan itsekseni. Myös jälkikasvu on löytänyt paikkansa omasta sängystään, joka on nykyisin jopa 20 sentin päässä omastani. Sellaisen kierimäreunan kera siis, pinnasängyn häkkiominaisuus ei sopinut vapaalle pikkusielulle ollenkaan.
Mutta olisihan se ihanaa löytää se todellinen sielunveli. Nyt kun edellinen ehdokas on kasvanut epäsopivaksi, tuntuu kuin koko maailma olisi avoin.
Pidän kuitenkin myös siitä, että olen edelleen yksinhuoltaja. Saan tehdä oman ja poikani elämän päätökset itsenäisesti parhaaksi näkemälläni tavalla.
Mutta ne naamakirjan hääkuvat. Ne herättävät jotain kaipuuta johonkin, jota en enää usko todelliseksi omalla kohdallani. Se tuntuu prinsessaelokuvista tutulta utopialta. Ainoa kavereistani naimisiin mennyt henkilö elää hyvin riitaisassa parisuhteessa, joten avioliiton arvo ei tunnu kovin kummoiselta. Onko olemassa avioliittoa todellisen sielunveljen ja elämänkumppanin kanssa? Vai onko avoliitto se oikea aviolitto nykypäivänä?
Mutta saa nähdä. Melkoinen maku saa olla miehellä, joka löytää sormeeni sopivan sormuksen. Siinä onkin tekemistä, mutta enpä edes tiedä tuleeko sellaista olemaan.
Olen aina haaveillut meneväni naimisiin. Ehdin jo haaveilla löytäneeni sen miehen, jonka kanssa niin voisi käydäkin. Minua on myös meinattu kosia kerran, eri henkilön toimesta. Tajusin kuitenkin jättää kyseisen henkilön juuri ennen kyseistä toimenpidettä, sillä en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. Tämäkin henkilö on ehtinyt astella jo alttarille heti seuraavan naisensa kanssa, lisäksi toki erota ja löytää uuden tyttöystävän, taas.
Nykyisin hääkuvat aiheuttavat kuitenkin sekavia olotiloja. Itseäni nuoremmat menevät naimisiin. Naimisiin menemistä seuraa yleensä automaattisesti lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvät oheistoiminnat. Niin ja melko monessa tapauksessa se erokin, ainakin tilastollisesti kaikista itse tuntemistani pareista laskettuna. Tämä ei toki otantana kerro koko totuutta, joten kyllä jotkut (onneksi) taitavat pysyä yhdessäkin siihen hamaan tulevaisuuteen saakka. Tästäkin sukupolvesta.
Olen varmaan jollakin tasolla kateellinen. En ole ensinnäkään koskaan saanut päivääni prinsessana. En osallistunut edes vanhojen tansseihin ja hienoin päällä pitämäni mekko on tainnut olla minulla ollessani alle kouluikäinen. Rakastin kuulemma sen kellohelmaa ja tanssin sen kanssa onnellisena keinahdellen.
Lisäksi olen taistellut viimeiset seitsemän vuotta saman miehen kanssa yhdessäolemisesta. Toisaalta olen oikeastaan taistellut vain itseni kanssa, sillä vastakkainen osapuoli on loistanut poissaolollaan suurimman osan ajasta. Nyt lopulta koitettuamme yhdessä olemista tosissaan tuntui kuin seinä siinäkin suhteessa olisi tullut vastaan. Kasvatamme lasta tällä hetkellä vain ystävinä, toki sellaisina jotka sallivat toisilleen myös fyysistä läheisyyttä silloin kun siltä tuntuu. Selaan kuitenkin epäsäännöllisin väliajoin tinderiä, pidän silmäni auki kaupungilla ja kuunnellessani isämiehen juttuja pidemmän aikaa koen välitöntä halua löytää jotakin parempaa. Tai jonkun paremman, joka ymmärtää ja arvostaa samoja asioita enemmän.
Niin ja tosiaan, olenhan jo tehnyt lapsen. Tuon miehen kanssa, jonka kanssa halusin perheen ja yhteisen elämän. Nyt olemme sidottuja toisiimme jälkikasvumme kautta kunnes kuolema meidät erottaa. Ei siihen näköjään vihkisormuksia tarvittu. Kyseisen henkilön mielenterveyden poukkoiltua ja koska välimme ovat suhteellisen hyvät hoidamme lasta usein yhdessä, joten olemme perhe vihkitodistuksista ja edes parisuhteen olemattomuudesta huolimatta.
Ei ole myöskään omakotitaloa tai asuntolainaa. On vain opiskelijakaksio ja kuivuneita yrttipuskia pienoiskasvihuoneen pohjalla. Toisinaan ne vaihtuvat tuoreisiin, mutta viimeisen mummolareissun jälkeen ne ovat vaikuttaneet melko elottomilta.
Nautin kuitenkin esimerkiksi siitä, että saan nukkua yksin. Kuukauden päivät kuluivat lokoisasti miehen palattua elämäämme, mutta nyt nautin enemmän puhtaista lakanoista ihan itsekseni. Myös jälkikasvu on löytänyt paikkansa omasta sängystään, joka on nykyisin jopa 20 sentin päässä omastani. Sellaisen kierimäreunan kera siis, pinnasängyn häkkiominaisuus ei sopinut vapaalle pikkusielulle ollenkaan.
Mutta olisihan se ihanaa löytää se todellinen sielunveli. Nyt kun edellinen ehdokas on kasvanut epäsopivaksi, tuntuu kuin koko maailma olisi avoin.
Pidän kuitenkin myös siitä, että olen edelleen yksinhuoltaja. Saan tehdä oman ja poikani elämän päätökset itsenäisesti parhaaksi näkemälläni tavalla.
Mutta ne naamakirjan hääkuvat. Ne herättävät jotain kaipuuta johonkin, jota en enää usko todelliseksi omalla kohdallani. Se tuntuu prinsessaelokuvista tutulta utopialta. Ainoa kavereistani naimisiin mennyt henkilö elää hyvin riitaisassa parisuhteessa, joten avioliiton arvo ei tunnu kovin kummoiselta. Onko olemassa avioliittoa todellisen sielunveljen ja elämänkumppanin kanssa? Vai onko avoliitto se oikea aviolitto nykypäivänä?
Mutta saa nähdä. Melkoinen maku saa olla miehellä, joka löytää sormeeni sopivan sormuksen. Siinä onkin tekemistä, mutta enpä edes tiedä tuleeko sellaista olemaan.
tiistai 16. kesäkuuta 2015
Koputus
Oli lauantaiaamu. Edellisilta oli venähtänyt pitkäksi, sillä äitini oli ollut lapseni kanssa kotonamme ja minä viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Olo ei ollut freeseimmästä päästä ovikellon soidessa.
Äitini katsoi oven silmästä ja totesi oven takana olevan tuntematon mies. Tunnistin henkilön kuitenkin heti. Olivathan nuo silmät jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen jo seitsemän vuotta sitten. Ja jälleen uudestaan kaksi vuotta sitten lapsemme saatua alkunsa.
Avasin empimättä oven. Lähiaikoina suru, epäilykset ja pelot olivat saaneet päällimmäiseksi tunteekseen kaipauksen ja ikävän ja tunteen siitä, että jonakin päivänä tuo mies vielä ilmestyisi takaisin elämäämme. Ja nyt se päivä oli tullut. Hän oli selvästi skarpannut, sillä jo hänen tuoksunsa oli taas sitä samaa huumaavaa luokkaa kuin silloin muinoin. Päästyään sisälle hän myös oma-aloitteisesti halasi minua, minun tällä kertaa ollessa epäröivä ja ymmällään oleva osapuoli.
Juttelimme pitkään äitini pitäessä seuraa pojalleni. Mieheke oli hakenut oma-aloitteisesti ammattiapua ja noussut syvien kelojen maailmasta takaisin tolkkuihinsa. Toki minussa heräsi paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, mutta tiesin kuitenkin heti että asiat olivat nyt paremmin. Hän myös ilmaisi toiveensa olla osana elämäämme, jopa sellaisin lausein jotka antoivat ymmärtää hänen haluavan olla minun kanssani lapsen isänä olemisen lisäksi.
Mieheke ei ole millonkaan ollut minulle ilkeä, töykeä tai muutenkaan kaltoinkohteleva. Hänen mielensä terveys vain petti minun ollessani raskaana. Nyt hänen ollessaan oma itsensä hän oli pahoillaan, katuvainen ja anteeksipyytävä. Aidosti.
Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka paranemisprosessi vie pitkään, sekä minulla henkisistä haavoistani että hänellä siitä jostakin mistä hän ei osaa puhua, tiedän että tuen häntä prosessissa ja hän myös minua. Parhaassa tapauksessa koko juttu on kuin satukirjasta, mutta aika näyttää sen kuinka pitkälti niin tulee käymään.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Tutteja oraville!
Toissailtana en löytänyt yhtään tuttia makuuhuoneestamme. Kaikki olivat jemmautuneet pitkin poikin saavuttamattomiin, joten päädyinkin yöunien kohdalla yllättävään ratkaisuun. Koska poikani on hyvin ymmärtävää sorttia, totesin oravien käyneen hakemassa tutit poikasilleen. Poika kun alkoi itse olla jo niin iso, ettei niitä enää välttämättä tarvitsisi. 'Pärjäisitkö jo ilman tuttia?' Vastauksesi sain myöntyvän 'No joo' tyyppisen vastauksen hymähdyksen muodossa ja hiljattain taaperoksi kasvanut pikkumies nukahtikin lopulta oravalauluun ja selänhierontaan.
Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.
Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.
Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.
Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.
Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.
Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.
Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.
Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.
maanantai 26. tammikuuta 2015
Hoitajansaamisaggressio
En ole kahteen viikkoon saanut aikaa itselleni. Viime viikolla tanssitunnille pääseminen peruuntui kaverin lapsen sairastumisen johdosta, joka on täysin luonnollista ja myös peruuntuminen tapahtui kohtuullisessa ajassa.
Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.
Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.
Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.
En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.
Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.
Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.
Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.
Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.
Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.
Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.
En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.
Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.
Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.
Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Uusi vuosi - uudet kujeet?
Poika on kerryttänyt ikää jo kiitettävät 10 kuukautta ja pari päivää päälle. Kaikki mahdollinen pitää tutkia, mutta onneksi äidin käskyjä osataan ottaa edelleen vastaan. Tosin aina viesti ei ehdi perille asti ja tilanne vie mennessään.
Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.
Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.
Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.
Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.
Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.
Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.
Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.
Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.
Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.
Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.
Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.
Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Puolen vuoden rajapyykki
Sanotaan, että yli kuuden kuukauden ikäinen vauva on helpoimmillaan. Omani on ollut aina temperamentiltaan rauhallinen kaveri, joten sen suurempia vaikeuksia ei ole ollut.
Kuuden kuukauden iän ylityttyä kaverille alkoikin tulla uusia mielihaluja. Yksi näistä oli kieriä hoitopöydällä, entistäkin vauhdikkaammin. Vaikka Poika ei ole edelleenkään ylivilkas, on hän hyvin toiminnallinen ja liikkuva kaveri. Voimistelu hoitopöydällä tuntui vähintään yhtä kivalta kuin lattiallakin, joten akrobaattiset liikkeet lähes metrin korkeudessa on vaihdettu sängylle sijoitetun tason päällä voimisteluun. Jokainen vaipanvaihto muistuttaakin nykyisin pientä taistelua helpon sujauttamisen sijaan. Myös joidenkin vaippojen tarrat tuntuvat pettävän alta kaverin vääntäessä itseään myötäpäivään.
Hampaiden puhkeaminen aiheutti hetkellistä mielipahaa. Onneksi homeopaattiset hiput kuitenkin osoittivat jälleen tehonsa, ja parin levottoman yön jälkeen oikean lääkkeen löydyttyä on palattu tutumpaan kerran-kaksi yössä syömiseen. Hampaiden tulo kun tuntui saavan korvankin kutiamaan pelkän kutisemisen ja kivun lisäksi.
Vähän yli puolivuotias on oppinut myös ryömimään. Kulkeutuminen onnistuukin huoneesta toiseen näppärästi omin voimin, ja vauhti on melkoinen. Tavaroita osataan kuitenkin pääsääntöisesti kiertää ja katsoa, mihin sitä nyt oikein pitikään mennä. Sen hetkisestä mielihalusta riippuen kohteena voi olla asunnossa huoneesta toiseen liikkuva äiti josta hakea lohtua ja turvaa, näläntunteen yllättäessä keittiö ja ruokailupaikka tai seikkailuhalun iskiessä jännittävä eteinen vaunuineen(ah niin puhtaine renkaineen...) ja kenkäkasoineen. Myös yksittäiset lattialla pyörivät tavarat vetävät suunnattomasti puoleensa ja äidin kutsuunkin vastataan useimmiten tai toisinaan iloisesti nauraen ja vauhdilla kohti ryömien. Usein huomaankin meillä järjestyksen olevan niin, että lapsi seuraa äitiä eikä toisinpäin. Vessareissulla kaveri saattaa tulla vastaan eteisessä ja ruoanlaittoa pitää tulla katsomaan melkein poikkeuksetta.
Ryömiminen ja maailman tutkiminen onkin niin mahdottoman jännää, että seikkailemalla aika kuluu kuin siivillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että äitikin voi rauhassa laittaa ruokaa ja ripustella pyykkejä, kunhan vain kaveri ehtii ryömimään perässä.
Puolen vuoden ikäinen on myös ensimmäistä kertaa osoittanut pelkoa ääniä ja laitteita kohtaan. Muriseva sauvasekoitin ja pörisevä imuri ovat saaneet aikaan muutamia kyyneleitä ja äidin punttiin kiinni ryömimistä. Mörinän loputtua äidin ollessa rauhallinen tilanteesta päästään kuitenkin nopeasti yli. Sen sijaan soittamista esimerkiksi pianotunneilla jaksetaan kuunnella helposti pitkään hereilläkin. Joskus kaveri intoutuu jopa laulamaan mukana, pitkin ja selkein äänin jotka koostuvat pääasiallisesti vokaaleista.
Puolen vuoden rajapyykin ylittäminen ja istumisen asteittainen oppiminen ovat mahdollistaneet myös syöttötuolin käyttöön ottamisen. Ilolla ulkoistin tämän viran sille tarkoitetulle vempeleelle, silla kukkakaalikasan keskeltä nouseminen päivittäin ei ollut enää kovin mukavaa. Olemmekin voineet alkaa syödä yhdessä ja yhtäaikaa Pojan jatkaessa sormiruokailuharjoituksiaan, ainakin silloin kun olen ehtinyt laittaa ruokaa myös itselleni. Pikkuhiljaa ruokaa menee entistä enemmäns suuhun lattialle tiputtelemisen sijaan, mutta toki edelleen jokaisen ruokailun jälkeen biojäteastia saa useamman kourallisen täytettä.
Kaiken kaikkiaan puolivuotias poikani on melkoinen venkula, mutta edelleen rauhallinen sellainen. Toimintaa ja liikettä riittää, mutta se on tarmokasta holtittomuuden sijaan.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Sukulaiset - välttämättömyys vai vältettävyys?
Otettuani yhteyttä lapsen isän perheeseen, oloni on ollut monta kertaa ahdistavampi kuin pitkään aikaan. Koska en sulattanut heidän isänsä käytöstä eikä tämä edes reagoinut syytöksiinikään millään tavalla korjatakseen asiaa, koki muu perhe tarpeelliseksi asettaa minut pakon eteen. Minun tulisi joko hyväksyä tämä mies osana perhettä, koska hän on heille niin tärkeä, tai sitten olla pitämättä yhteyttä koko perheeseen.
Omien voimavarojeni mukaan toimimista kuvailtiin sanalla pompottelu, jota he eivät kuulemma enää jaksa, varsinkaan perheen hermoheikko äiti. Käytännössä heidän pahoinvointinsa sysätään minun niskoilleni, ja ikään kuin minun hyväksymiseni ja hiljentämiseni ratkaisisi koko perheen syvällä pesivät ongelmat. Keväälä synnytyksen jälkeen en vain kyennyt kohtaamaan perhettä, sillä heidän läsnäolonsa olisi muistuttanut entisestään isämiehen poissaolosta ja tilasta, jossa hän on. Siitä, että hänestä ei kuulu vaikka hänen perheensä olisi ainakin mummun ja papan osalta tunkeutua jo synnytyssairaalaan katsomaan uutta lapsenlastaan.
Toki synnytyksen jälkeisissa tiloissani esitin hyvin vakavia syytöksiä perheen isää kohtaan. En kuitenkaan haukkunut tai parjannut, vaan esitin epäilykseni rivien välistä. Näistä syytöksistä ollaan kuitenkin niin katkeria, että minun tulisi vain niellä perheen isän hyvin hämärä, tekopirteä ja vähättelevä käytös poikansa suhteen. Jos isä ei nää lapsensa pahoinvointia pahimmillaan muuna kuin hyvinvointina, en koe hänen olevan hyväksi omalle lapselleni. Kun kaiken lisäksi itse kyseinen henkilö ei ole edes yrittänyt korjata väärinkäsitystä millään tavalla, vaan perheen muut jäsenet ovat vain puhuneet hänen puolestaan.
Kaikki velloo mielessä liikani kanssa. Puhuttuani ihmisten kanssa tiedän, että minun ei pitäisi enää uhrata aikaani tai energiaani koko perheeseen. Silti päässäni soi sama kelanauha, jota en oikein pysty ainakaan vielä pysäyttämään. Mitä haluaisin sanoa kullekin heistä, mitä minun pitäisi tehdä jotta teen oikean ratkaisun.
Pahinta tässä on, että lapsi ilmiselvästi aistii mielialani. Hän on läheisyydenkipeämpi, ei naura enää niin paljon ja vaatii enemmän. Päälle tulevat vielä huonosti nukutut yöt ja soppa on valmis.
Ehkä minun pitää tehdä vielä viimeinen yhteydenotto. Sellainen, jossa teen selväksi miten koen tilanteen omalta kantiltani. Ja että en tee mitään ilkeyttäni, vaan ainoastaan pyrkien tekemään valintoja poikani hyvinvoinnin kannalta. Miksi meninkin laittamaan viestiä, miksen vain pysynyt hiljaa ja antanut heidän velloa omana osanaan.
maanantai 8. syyskuuta 2014
Takaisin tanssitunneille
Minulle oli itsestään selvää, että tulen tekemään paluun vinkuvien kenkien ja liukuvien askeleiden maailmaan, toisinsanoen tanssitunneille. Paluun tein toissaviikolla rytinällä, melko jännin tuloksin.
Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.
Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.
Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.
Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.
Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.
Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.
Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.
Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.
Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.
Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.
Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.
Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.
Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.
Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.
Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.
Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.
Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.
Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.
Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.
Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.
Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.
Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Kiitti, mulle riitti
Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.
Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.
Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.
En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.
Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.
Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?
Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?
Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?
Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.
Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.
Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.
En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.
Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.
Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?
Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?
Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?
Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Arkirealismia
Tekisi mieli siivota, mutta ei muka vaan jaksa. Toki kun vauva nukahtaa reppuun selän puolelle, minut valtaa pakonomainen tunne laittaa koko koti kuosiin. Viimeksi ehdin vasta setviä tiskipöydän.
Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.
Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.
Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.
Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.
Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.
Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.
Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.
Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Äitiyslegginssit vertailussa
Kirjoitin postauksen jo raskauden loppumetreillä, mutta koska ajattelin siitä olevan hyötyä jollekin päätin julkaista sen nyt(lopultakin).
Näin kahdeksannen kuun alkaessa olla täynnä, olen käyttänyt muutamiakin legginssejä mahani kasvettua normaaleille malleille mahdottomiksi. Toki normileggarit voi rullata aina mahan alle(kuten merinovillaisten kanssa teinkin pakkasmittarin näyttäessä -30 astetta), mutta äitiyslegginssien vatsan ylittävä osuus helpotti pukeutumista ja antoi lämmikettä myös mahalle. Koska merkkejä on tullut kokeiltua muutamaa, ajattelin jakaa kokemukseni, josko niistä olisi hyötyä muillekin.
Alkuun voisin sanoa, että olen noin kokoa 42-44, eikä kokoni ole oikeastaan muuttunut pahemmin raskauden aikana. Kiloja on tullut vain se muutama lisää, ja lantiokin on leventynyt maksimissaan viitisen senttiä asettuessaan uusille urilleen lapsen ulos pykäämistä varten.
1. H&M-puuvillalegginssit kokoa L
Kyseessä siis paksuhkot leggarit, tukevaa puuvillakangasta, taisivat kuulua Concious-puolen tuotteisiin.
+ vahvan tuntuinen kangas
+ napakka neulos
+ mukavan tuntuinen mahakaistale, joka erillisistä palasista kuin lahkeet.
+ eivät ole nukkaantuneet kummemmin
+ vaikka napakkaa kangasta, mahakaistale sopivaksi mitoitettu
- aluksi liian tiukat, vaikka koon L pitäisi olla minulle sopiva
- asteen liian pitkät
- koska kangas liiankin napakkaa, revähtivät melko makeasti haaroista äänenavaustunnin venyttelyn lomassa
- vaikea korjata, sillä itse kangas repesi sauman vierestä, ei pelkkä ommel
- vaikeat kerrospukeutumisessa, sillä kangas todella napakka
2. ASOS-Maternity legginssit kokoa UK14
Ommeltu kahdesta palasta, jotka kattavat myös mahaosuuden 'bumbin'.
+ ihanan pehmeät ja venyvät
+ helppi hyödyntää kerrospukeutumisessa pehmeytensä ja mukautuvaisuutensa ansiosta
+ mukavat päällä, näitä käytän oikeastaan mieluiten
+ sopivan pituiset
+ saumat edelleen ehjät, vaikka näitä aloin käyttää ensimmäisenä
- jonkun ajan käytön jälkeen alkoivat nukkaantua ja onnistuivat saamaan osakseen jostakin myös pari pientä reikää keskelle reittä, reiät eivät kuitenkaan ole kasvaneet tai lisääntyneet liikaa, joten alle puettavat sukkahousut kadottavat ne näkyvistä
- kylmällä säällä antavat tuulen tulla läpi melko hyvin
3. New Look wet/leather-look legginssit kokoa UK14
Raskausmaha inspiroi minua hankkimaan tekonahkaisen näköiset legginssit, sillä en kokenut niitä liian härskeiksi yhdistettynä kasvavaan etukumpuun. Olenkin ollut melkoisen tyytyväinen valintaani, varsinkin kun yleensä käyttämäni pillifarkut ovat olleet melkoisen pannassa.
+ mukavat päällä
+ hyvän kokoinen mahatila, joka toki ensimmäisten kuukausien aikana liian iso mutta pidemmän päälle oikein mainio
+ muodikas look edullisesti
+ yllättävän kestävä kangas, haararepeämät korjattavissa, koska vain lanka purkautui, ei kangas
+ venyvät, vaikka näyttävät tekonahalta
+ antavat kevyttä tuulensuojaa kerrospukeutumisessa, alle esim. asokset ja sukkikset niin pärjää jo melko pitkälle
+ valmistettu Iso-Britanniassa, mitä ihmettä???
- saumat pettivät kuukauden 7-8 paikkeilla, toki vain langoista, kunhan vain jaksaisin korjata...
- kangas himmentynyt haaroista reisien hankauduttua yhteen
- vähän liian pitkät, joten housuja saa asetella liian kiiltävän kurttu-efektin välttämiseksi nilkoissa
Kaiken kaikkiaan yhdetkään legginsseistä eivät taida olla jälleenmyyntikuntoiset tämän urakan jälkeen, ellei joku ole tyytyväinen kulahtaneisiin leggareihin. Hennesin farkkujegginssit sen sijaan saattavat saada uudenkin elämän, mutta ne ovatkin olleet käytössä vasta kuukauden.
Näin kahdeksannen kuun alkaessa olla täynnä, olen käyttänyt muutamiakin legginssejä mahani kasvettua normaaleille malleille mahdottomiksi. Toki normileggarit voi rullata aina mahan alle(kuten merinovillaisten kanssa teinkin pakkasmittarin näyttäessä -30 astetta), mutta äitiyslegginssien vatsan ylittävä osuus helpotti pukeutumista ja antoi lämmikettä myös mahalle. Koska merkkejä on tullut kokeiltua muutamaa, ajattelin jakaa kokemukseni, josko niistä olisi hyötyä muillekin.
Alkuun voisin sanoa, että olen noin kokoa 42-44, eikä kokoni ole oikeastaan muuttunut pahemmin raskauden aikana. Kiloja on tullut vain se muutama lisää, ja lantiokin on leventynyt maksimissaan viitisen senttiä asettuessaan uusille urilleen lapsen ulos pykäämistä varten.
1. H&M-puuvillalegginssit kokoa L
Kyseessä siis paksuhkot leggarit, tukevaa puuvillakangasta, taisivat kuulua Concious-puolen tuotteisiin.
+ vahvan tuntuinen kangas
+ napakka neulos
+ mukavan tuntuinen mahakaistale, joka erillisistä palasista kuin lahkeet.
+ eivät ole nukkaantuneet kummemmin
+ vaikka napakkaa kangasta, mahakaistale sopivaksi mitoitettu
- aluksi liian tiukat, vaikka koon L pitäisi olla minulle sopiva
- asteen liian pitkät
- koska kangas liiankin napakkaa, revähtivät melko makeasti haaroista äänenavaustunnin venyttelyn lomassa
- vaikea korjata, sillä itse kangas repesi sauman vierestä, ei pelkkä ommel
- vaikeat kerrospukeutumisessa, sillä kangas todella napakka
2. ASOS-Maternity legginssit kokoa UK14
Ommeltu kahdesta palasta, jotka kattavat myös mahaosuuden 'bumbin'.
+ ihanan pehmeät ja venyvät
+ helppi hyödyntää kerrospukeutumisessa pehmeytensä ja mukautuvaisuutensa ansiosta
+ mukavat päällä, näitä käytän oikeastaan mieluiten
+ sopivan pituiset
+ saumat edelleen ehjät, vaikka näitä aloin käyttää ensimmäisenä
- jonkun ajan käytön jälkeen alkoivat nukkaantua ja onnistuivat saamaan osakseen jostakin myös pari pientä reikää keskelle reittä, reiät eivät kuitenkaan ole kasvaneet tai lisääntyneet liikaa, joten alle puettavat sukkahousut kadottavat ne näkyvistä
- kylmällä säällä antavat tuulen tulla läpi melko hyvin
3. New Look wet/leather-look legginssit kokoa UK14
Raskausmaha inspiroi minua hankkimaan tekonahkaisen näköiset legginssit, sillä en kokenut niitä liian härskeiksi yhdistettynä kasvavaan etukumpuun. Olenkin ollut melkoisen tyytyväinen valintaani, varsinkin kun yleensä käyttämäni pillifarkut ovat olleet melkoisen pannassa.
+ mukavat päällä
+ hyvän kokoinen mahatila, joka toki ensimmäisten kuukausien aikana liian iso mutta pidemmän päälle oikein mainio
+ muodikas look edullisesti
+ yllättävän kestävä kangas, haararepeämät korjattavissa, koska vain lanka purkautui, ei kangas
+ venyvät, vaikka näyttävät tekonahalta
+ antavat kevyttä tuulensuojaa kerrospukeutumisessa, alle esim. asokset ja sukkikset niin pärjää jo melko pitkälle
+ valmistettu Iso-Britanniassa, mitä ihmettä???
- saumat pettivät kuukauden 7-8 paikkeilla, toki vain langoista, kunhan vain jaksaisin korjata...
- kangas himmentynyt haaroista reisien hankauduttua yhteen
- vähän liian pitkät, joten housuja saa asetella liian kiiltävän kurttu-efektin välttämiseksi nilkoissa
Kaiken kaikkiaan yhdetkään legginsseistä eivät taida olla jälleenmyyntikuntoiset tämän urakan jälkeen, ellei joku ole tyytyväinen kulahtaneisiin leggareihin. Hennesin farkkujegginssit sen sijaan saattavat saada uudenkin elämän, mutta ne ovatkin olleet käytössä vasta kuukauden.
Spuge
Sain pari päivää sitten tietää, että nykyisin entiseksi laskettava poikaystäväni, lapseni biologinen isä, on lentänyt asunnostaan pihalle jo jonkin aikaa sitten. Sain asiasta ensimmäisen vihjeen viestintäministeriön kautta tulleesta postista, joka palasi poikani nimellä vaikka kirje olikin tiputettu kyseisen henkiön postiluukusta.
Ihmiset jotka tuntevat minut, eivät ole yllättyneitä kyseisen henkilön lopullisesta tilasta, kuten en ole minäkään. Asioista puhumattomuus on vienyt hänen järkensä todella ulapalle.
Ja ne jotka minut näkevät tai tuntevat, eivät varmasti ensimmäisenä yhdistäisi minua kaduneläjän entiseksi tyttöystäväksi. Saatika että olisin kyseisentyyppisen ihmisen kanssa laittanut lapsen alulle. Alullepanija ei kuitenkaan ollut vielä läheskään niin ulapalla, kuin masennuksen riuduttava ihmisraunio, joka tallaa nykyisin avoimen taivaan alla. Ihminen voi todella tippua korkealta, asteittain tai ryminällä todella pienessäkin ajassa.
Olenkin alkanut tuntea jonkunlaista myötätuntoa kadunmiehiä kohtaan, jo ennen kuin sain tietää tapahtuneesta. Ikään kuin viesti olisi tullut perille jo ennen viestin tuojaa. He ovat vain elämänsä kusseita ihmisiä, jotka eivät uskalla kohdata asioitaan ja korjata tilannettaan. Helpompaa on heidän mielestään riekkua kaupungilla, vetää pää täyteen ja karata todellisuutta.
Toivon toki, että henkilö saisi asiansa edes siihen pisteeseen, että poikamme voisi ilman häpeää ja kauhunsekaisia tunteita jonakin päivänä kohdata isänsä. Toki isä on lopulta suhteellinen käsite ja biologinen lähtökohta ei vielä tee isää. Isä on se johon voi turvautua, joka kasvattaa ja tukee ja on läsnä. Mutta silti useimmat meistä haluavat ottaa selvää juuristaan ja perimästään ja kokea yhteyden biologisiin lähtökohtiinsa. Jopa spermanluovuttajien lapset etsivät isiään tv-sarjoissa.
Tietyllä tapaa saatu tieto oli jopa omalla kohdallani helpottava. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, joka pakottaa päästämään irti kyseisestä henkilöstä lopullisesti myös ajatuksen tasolla. Koska olen käynyt prosessia läpi jo pitkään, kivusta huolimatta ajatus on luonnollinen ja hyväksyttävä.
Rakastavaa pullantuoksuista miestä ei enää ole. On vain kadulla kulkeva, haiseva ja ongelmiaan karkaava heikko ihminen.
Ihmiset jotka tuntevat minut, eivät ole yllättyneitä kyseisen henkilön lopullisesta tilasta, kuten en ole minäkään. Asioista puhumattomuus on vienyt hänen järkensä todella ulapalle.
Ja ne jotka minut näkevät tai tuntevat, eivät varmasti ensimmäisenä yhdistäisi minua kaduneläjän entiseksi tyttöystäväksi. Saatika että olisin kyseisentyyppisen ihmisen kanssa laittanut lapsen alulle. Alullepanija ei kuitenkaan ollut vielä läheskään niin ulapalla, kuin masennuksen riuduttava ihmisraunio, joka tallaa nykyisin avoimen taivaan alla. Ihminen voi todella tippua korkealta, asteittain tai ryminällä todella pienessäkin ajassa.
Olenkin alkanut tuntea jonkunlaista myötätuntoa kadunmiehiä kohtaan, jo ennen kuin sain tietää tapahtuneesta. Ikään kuin viesti olisi tullut perille jo ennen viestin tuojaa. He ovat vain elämänsä kusseita ihmisiä, jotka eivät uskalla kohdata asioitaan ja korjata tilannettaan. Helpompaa on heidän mielestään riekkua kaupungilla, vetää pää täyteen ja karata todellisuutta.
Toivon toki, että henkilö saisi asiansa edes siihen pisteeseen, että poikamme voisi ilman häpeää ja kauhunsekaisia tunteita jonakin päivänä kohdata isänsä. Toki isä on lopulta suhteellinen käsite ja biologinen lähtökohta ei vielä tee isää. Isä on se johon voi turvautua, joka kasvattaa ja tukee ja on läsnä. Mutta silti useimmat meistä haluavat ottaa selvää juuristaan ja perimästään ja kokea yhteyden biologisiin lähtökohtiinsa. Jopa spermanluovuttajien lapset etsivät isiään tv-sarjoissa.
Tietyllä tapaa saatu tieto oli jopa omalla kohdallani helpottava. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, joka pakottaa päästämään irti kyseisestä henkilöstä lopullisesti myös ajatuksen tasolla. Koska olen käynyt prosessia läpi jo pitkään, kivusta huolimatta ajatus on luonnollinen ja hyväksyttävä.
Rakastavaa pullantuoksuista miestä ei enää ole. On vain kadulla kulkeva, haiseva ja ongelmiaan karkaava heikko ihminen.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Pitkä kuuma kesä
Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Kaipauksen sekaiset tunteet
On jo yli puoli vuotta siitä, kun näin poikani isää. Hän oli jo tuolloin kääntynyt sisäänpäin eikä halunnut päästää minua liian lähelle. Ajan saatossa tilanne on mitä ilmeisimmin pahentunut, sillä puhelin on pysynyt visusti kiinni ja viimeinen luotettu näköhavainto on aamuyhdeksän aikaan itselleen virnistelevästä miehestä kaljatölkki kädessä.
Samalla on kulunut vuosi siitä, kun poikamme sai alkunsa. Elämä oli tuolloin kuin toteen käynyttä unelmaa. Yöt kuluivat keskustellessa ja sängynpohjalla, samoin päivät, vaikka kävimmekin myös ulkona. Silloinkin pysyimme kiinni toisissamme ja usein hän kietoi kätensä lantioni ympärille. Elämä oli jälleen kuin elokuvaa, se romanttinen kohtaus sydäntäviistävässä draamaelokuvassa jolloin kaikki on hyvin ja täydellistä.
Opin myös joitakin tapoja, jotka haluan siirtää myös isältä pojalle.
Hän on tai oli melkoinen kasvituntija ja päästessään maalle luonnonhelmaan pelto olikin täynnä syötävää, mausteita ja lääkkeitä minun kokemani kukkakedon sijaan. Ratamon lehdillä voi parantaa haavoja ja muita nirhaumia, savikka toimii mainiona pinaatin sijaisena ruoanlaitossa ja mesiangervolla maustettu kakku oli mielenräjäyttävän hyvää. Kaikenkaikkiaan hän koki pellon eräänlaisena karkkikauppana, josta ammensi aina vain uusia kasveja kokeiltavaksi.
Hän myös asetteli kaiken valmistamansa ruuan nätisti lautaselle. Kaikki oli pilkottu huolella ja yhdessä suunnittelemamme makuelämykset onnistuivat äärimmäisen hyvin. Ruoanlaitto puhtaista raaka-aineista olikin yksi yhteinen harrastus, jota vaalimme päivittäin.
Ylipäätään hän teki paljon ruokaa alusta alkaen itse. Uuni oli yleensä aina kuumana ja jonkinsortin taikina nousemassa. Vaikka kokeilut eivät aina osuneet kohdilleen, oli aina tuoretta leipää syötävänä suoraan omasta uunista.
Valitettsvasti en enää tiedä, tuleeko tuo pullantuoksuinen mies enää olemaan elämässäni. Tuntuu kuin häntä ei enää olisi olemassakaan. Poikani edun nimissä en tiedä, avaisinko oveani hänen ilmestyessään sen taakse. Ajatus hänestä saa aikaan kaikkien tunteiden sekaisen tunnevyöryn, jonka koen mieluummin kahden kesken kyseisen ihmisen kanssa kuin päivä päivältä enemmän ymmärtävän poikani edessä. Toki jos törmäämme sattumalta, en voi välttämättä hallita tunteitani.
Voin kuitenkin poimia ratamonlehden haavojeni suojaksi. Nytkin teekupissa hautuu pari kuivahtanutta yksilöä, jotka aion laittaa puhjenneiden jalkarakkojen suojaksi yötä vasten. Voin muistaa samalla ihmisen, joka oli ennen sairastumista ja kaikkea päälle kasaantunutta kuonaa.
Ja toivoa samalla, että elämäni polulle osuisi vielä vähintään yhtä hyvin minua ymmärtävä ihminen, jonka kanssa elämänarvot, toiveet ja ajatukset osuisivat yhteen, ehkä jopa enemmän kuin esikoiseni isän. Jospa se sielunveli vielä tulisi vastaan ja rakastaisi minua peloitta, ja uskaltaisi rakastaa myös poikaani kuin omaansa.
Ja ennen sitä elämä on tässä ja nyt. Jokaisesta kasvavan elämänalun hymystä ja itkusta nauttien, ja pian jo äitiyspakkauslaatikostaan uloskasvaneen pikkumiehen viereen kömpien.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Turhaa tuhlailua
Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Reissuvauva
Viimeiset parin viikon ajan aika on kulunut enimmäkseen reissun päällä. Takana on vaabelin ja minun pisin matka hänen elämänsä aikana vietettyämme noin viikon pääkaupunkiseudulla ja sen jälkeen pari päivää lähiseudulla sukuloimassa.
Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.
Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.
Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.
Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.
Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.
Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.
Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.
Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.
Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.
Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.
Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.
Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.
Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.
Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Takaisin seuranhaun pariin?
Olen nyt puoli vuotta ollut yksin. Virallista eroa ei ole tullut missään vaiheessa, mutta minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kulunut marraskuun alun jälkeen. Miestä olen nähnyt viimeksi joulukuussa, jonka jälkeen hän on eirstäytynyt entisestään ja jättänyt kotiovensa avaamatta muutamista käyntikerroistani huolimatta.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Vauva - tuo ihmeellinen olento
Kaupungilla kulkiessa törmää monenlaisiin vanhempiin, kuten toki elämässä ylipäätään. Toiset kukevat tuppisuuna koittaen saada lapsensa rauhoittumaan puhumatta tälle lainkaan. Toiset taas höpisevät yli kylkien tuolle pienelle ihmisen alulle, joka ei kaikkien mielestä voi edes ymmärtää kaikkea sille kerrottua.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)