Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Kaipauksen sekaiset tunteet
On jo yli puoli vuotta siitä, kun näin poikani isää. Hän oli jo tuolloin kääntynyt sisäänpäin eikä halunnut päästää minua liian lähelle. Ajan saatossa tilanne on mitä ilmeisimmin pahentunut, sillä puhelin on pysynyt visusti kiinni ja viimeinen luotettu näköhavainto on aamuyhdeksän aikaan itselleen virnistelevästä miehestä kaljatölkki kädessä.
Samalla on kulunut vuosi siitä, kun poikamme sai alkunsa. Elämä oli tuolloin kuin toteen käynyttä unelmaa. Yöt kuluivat keskustellessa ja sängynpohjalla, samoin päivät, vaikka kävimmekin myös ulkona. Silloinkin pysyimme kiinni toisissamme ja usein hän kietoi kätensä lantioni ympärille. Elämä oli jälleen kuin elokuvaa, se romanttinen kohtaus sydäntäviistävässä draamaelokuvassa jolloin kaikki on hyvin ja täydellistä.
Opin myös joitakin tapoja, jotka haluan siirtää myös isältä pojalle.
Hän on tai oli melkoinen kasvituntija ja päästessään maalle luonnonhelmaan pelto olikin täynnä syötävää, mausteita ja lääkkeitä minun kokemani kukkakedon sijaan. Ratamon lehdillä voi parantaa haavoja ja muita nirhaumia, savikka toimii mainiona pinaatin sijaisena ruoanlaitossa ja mesiangervolla maustettu kakku oli mielenräjäyttävän hyvää. Kaikenkaikkiaan hän koki pellon eräänlaisena karkkikauppana, josta ammensi aina vain uusia kasveja kokeiltavaksi.
Hän myös asetteli kaiken valmistamansa ruuan nätisti lautaselle. Kaikki oli pilkottu huolella ja yhdessä suunnittelemamme makuelämykset onnistuivat äärimmäisen hyvin. Ruoanlaitto puhtaista raaka-aineista olikin yksi yhteinen harrastus, jota vaalimme päivittäin.
Ylipäätään hän teki paljon ruokaa alusta alkaen itse. Uuni oli yleensä aina kuumana ja jonkinsortin taikina nousemassa. Vaikka kokeilut eivät aina osuneet kohdilleen, oli aina tuoretta leipää syötävänä suoraan omasta uunista.
Valitettsvasti en enää tiedä, tuleeko tuo pullantuoksuinen mies enää olemaan elämässäni. Tuntuu kuin häntä ei enää olisi olemassakaan. Poikani edun nimissä en tiedä, avaisinko oveani hänen ilmestyessään sen taakse. Ajatus hänestä saa aikaan kaikkien tunteiden sekaisen tunnevyöryn, jonka koen mieluummin kahden kesken kyseisen ihmisen kanssa kuin päivä päivältä enemmän ymmärtävän poikani edessä. Toki jos törmäämme sattumalta, en voi välttämättä hallita tunteitani.
Voin kuitenkin poimia ratamonlehden haavojeni suojaksi. Nytkin teekupissa hautuu pari kuivahtanutta yksilöä, jotka aion laittaa puhjenneiden jalkarakkojen suojaksi yötä vasten. Voin muistaa samalla ihmisen, joka oli ennen sairastumista ja kaikkea päälle kasaantunutta kuonaa.
Ja toivoa samalla, että elämäni polulle osuisi vielä vähintään yhtä hyvin minua ymmärtävä ihminen, jonka kanssa elämänarvot, toiveet ja ajatukset osuisivat yhteen, ehkä jopa enemmän kuin esikoiseni isän. Jospa se sielunveli vielä tulisi vastaan ja rakastaisi minua peloitta, ja uskaltaisi rakastaa myös poikaani kuin omaansa.
Ja ennen sitä elämä on tässä ja nyt. Jokaisesta kasvavan elämänalun hymystä ja itkusta nauttien, ja pian jo äitiyspakkauslaatikostaan uloskasvaneen pikkumiehen viereen kömpien.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Turhaa tuhlailua
Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Reissuvauva
Viimeiset parin viikon ajan aika on kulunut enimmäkseen reissun päällä. Takana on vaabelin ja minun pisin matka hänen elämänsä aikana vietettyämme noin viikon pääkaupunkiseudulla ja sen jälkeen pari päivää lähiseudulla sukuloimassa.
Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.
Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.
Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.
Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.
Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.
Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.
Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.
Automme oli täyteen ahdettu, joten pyysin lainavaunuja facebookin kautta. Sainkin onneksi sellaiset, käytännössä kahdet. Ensimmäiset lainaan hakemani vaunut olivat nimittäin vastaantulijoiden kaistalle viettävää sorttia ja meinasivat kaatua ja tunkeutua autojen kulkuväylille ilman lupaa tämän äidin taiteillessa samalla sontikka toisessa kädessä. Vettä kun satoi melko paljon kuin aisaa, enkä omista sadetakkia. Yhdellä kädellä työnnettävät nuo vaunut eivät olleet, ainakaan vesisateessa.
Onneksi toiset vaunut olivat tutut Emmaljungat, mitä nyt vain City-mallia omistamme ja erilaisella värityksellä. Loppureissu ja kulkeminen liikenteen pyörteissä sujuikin mainiosti ja sain jopa take away-kahvitkin kuljetettua säkissä vesisateesta ja sontsasta huolimatta. Ah mitä ihania ihmisiä onkaan, kun viitsivät lainata landevieraille vaunuja loman ajaksi.
Olen joskus asunut pääkaupungissamme, joten vanhoilla kulmilla pyöriminen vauvan ja vaunujen kera oli tietyllä tapaa nostalgista ja jännää. Peruslandespedenä parkkeerasin vaunut tietysti ensimmäisillä kerroilla täysin väärään asentoon ratikassa, mutta pian tajusin niiden oiken paikan. Läheskään kaikissa haluamissani paikoissa en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä aika oli loppupeleissä syöttöineen ja ruokailuineen hyvin rajallista.
Ilokseni huomasin Helsingissä olevan runsaasti niin sanottuja imetyshuoneita. Sellaisiin löysin ainakin Forumissa ja Stokkalla, joista jälkimmäisessä imettäminen ja vaipanvaihto oli suorastaan sosiaalista toimintaa. Oli mukavaa päästä höpöttämään vauvajutuista toisten äitien kanssa yksin kopperossa puuhailemisen sijaan. Bonuksena imettäessä pääsi katselemaan (toki hiukan rajallisia) maisemia Stokkan kuudennesta kerroksesta. Forumin imetyshuone oli hiukan autiompi, ja sinne eksyi sinne kuulumattomiakin henkilöitä kuten humalainen naishenkilö ja yksin hääräävä kaksivuotias. Jälkimmäisen yksin touhuamisesta olimme suorastaan järkyttyneitä, huone kun ei ollut millään tavalla aikuisten alituisessa valvonnassa ja ohikulkijoita oli varmasti jokaiseen junaan. Pieni tutkinta paljasti vanhemman naisryhmän viereisessä kahvilassa lapsen kaitsijoiksi, mutta silti imetyshuoneen ja vaunuparkin väärinkäyttö tuntui järkyttävältä ja vastuuttomalta. Huoneeseen kun ei voinut nähdä täysin etuosaa lukuunottamatta. Myöhemmin näin joukon teinejä sulkeneen lasioven ja vallanneen imetyshuoneen leikkipöydän, joka ei myöskään ollut huoneen tarkoituksenmukaista toimintaa.
Reissussa käytimme myös kokoaikaisesti kertakäyttövaippoja. Tämä näkyi melkein heti vauvan ihossa, vaipat kun eivät hengitä kuten kestovaipat. Punoitusta ja kesivää ihoa oli melkein koko reissun ajan, mutta onneksi se on parantunut kotiin palaamisen jälkeen palattuemme vaippapyykin pariin. Pyykkääminen ei ole tästä kokeilusta huolimatta alkanut tuntua yhtään sen vaivalloisemmalta, poika nimittäin pissaa niin paljon ja usein että kertakäyttöistävaippaa joutuu vaihtamaan vähintään yhtä usein kuin sopivaa kestomalliakin.
Pitkät ajomatkatkin sujuivat yllättävän hyvin. Mennessä hermostuminen tuli määränpään ollessa alle 60 kilometrin päässä, mutta vartin kädestä kiinni pitäminen ja laulu rauhoittivat pojan takaisin uneen loppumatkaksi. Palatessa hermostuminen tuli vain mummon ollessa tankkaamassa, radion ollessa pois päältä ja äidin ollessa hakemassa ruokaa. Reppana kai säikähti tulleensa hylätyksi, sillä karjui hänelle hyvin erikoisella ja säikähtäneellä tavalla. Tyynnyttely, hoivaaminen ja rauhallinen mielentila saivat kuitenkin mielen tyyneksi ja loppumatka meni jälleen nukkuen.
Kaiken kaikkiaan vauvan kanssa reissaaminen oli aika helppoa. Toki selän mentyä tolkuttoman kipeäksi mielenkiintoisen vaunu-episodin jälkeen otti veronsa ja teki vauvan kantamisesta ajoittain tuskaa. Kantoliinan käyttäminen teki kantamisesta kuitenkin helpompaa ollessamme majapaikassamme.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Takaisin seuranhaun pariin?
Olen nyt puoli vuotta ollut yksin. Virallista eroa ei ole tullut missään vaiheessa, mutta minkäänlaista yhteydenottoa ei ole kulunut marraskuun alun jälkeen. Miestä olen nähnyt viimeksi joulukuussa, jonka jälkeen hän on eirstäytynyt entisestään ja jättänyt kotiovensa avaamatta muutamista käyntikerroistani huolimatta.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
Ajatuksiin onkin pikkuhiljaa lipunut uuden seuran löytämisen vaihtoehto. Tietyllä tapaa voisi sanoa biologisen kelloni tikittävän nyt isähahmon löytämisen toivossa. Toiveissa olisi löytää mies, joka osaa puhua omista ongelmistaan ja oikeastaan kaikesta avoimesti. Olen väsynyt yllättäviin poissulkeutumisiin ja tuntuu siltä, että yksikin kerta sai riittää. Vuosittain toistuva vastaava toiminta olisi tuhoisaa niin minun kuin pojankin mielenterveydelle.
Vaikka ajatus seuranhakumarkkinoille lähtemisestä viehättää tietyllä tasolla, se myös epäilyttää suunnattomasti. Olen äärimmäisen epäilevä ja tarkemmin valikoiva kuin aikaisemmin elämässäni miesten suhteen. Olenkin oikeastaan tullut siihen tulokseen, että löytämäni seuralaiset ovat aina olleet hukassa olevia reppanoita jotka tarvitsevat apua, ja olen tainnut olla sellainen itsekin. Ajatus tolkun, tasapainoisen ja ihanan miehen löytämisestä siis viehättää näillä uusilla koventuneilla seuloilla kovastikin. En kuitenkaan tiedä, milloin missä ja miten tulen kohtaamaan lapsen isää. Sen tiedän, että kohtaaminen tai hänestä kuuleminen tulee nostamaan suunnattoman tunnevyöryn sisälläni, hän kun on tähän asti ainoa mies jota olen todella rakastunut. Tietyllä tasolla näiden voimakkaiden tunteiden olemassaolo tuntuisi väärältä minuun mahdollisesti hullaantuvaa ihmistä kohtaan.
Osaisinko siis todella päästää jo nyt irti? En toisaalta koe pakonomaista tarvetta löytää seuraa, mutta en tiedä haluanko sulkea seuran löytämisen mahdollisuutta poiskaan. Tiedän toki myös sen, että minun ei tarvitse tarttua ensimmäiseen kohdalleni osuvaan mahdollisuuteen. Uuden miehen kanssa oleminen tuntuisi edelleen jotenkin väärältä, vaikka kyseessä olisi kuinka mukava tapaus.
Toisaalta tiedän myös sen, että oikeanlaisen ihmisen osuessa kohdalle tunteilleen ei vaan voi mitään. Niin kävi pojan isänkin kanssa. Takerruin tuolloin tunteisiin vuosiksi, mutta päästin niistä irti ennen yhteenpaluutamme viime kesänä. Ongelmana olivat aikaisemminkin hänen omat ongelmansa estämässä hänen tunteidensa tuntemista minua kohtaan.
En kuitenkaan voi tietää, tuleeko mies paranemaan. Toki voin jäädä odottelemaan vuosiksi ja hän saattaa sen ihmeen ja kumman kautta tehdäkin. Toisaalta on hyvin mahdollista, että hän tyytyy siihen mitä hänellä on nyt eikä uskalla kohdata ongelmiaan ja setviä niitä läpi edes poikansa takia.
Loppupeleissä kysymys on siitä, mitä minä haluan. Siinä on tietyllä tapaa hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin äärimmäisen haastava kysymys. Haluan seurata sydäntäni, mutta haluanko samalla asettaa itseni uhrin asemaan ja rypeä tuskassa vuoden toisensa jälkeen? Vai haluaisinko mieluummin löytää täysipäisen kumppanin ja mahdollisesti uskaltaa rakastua uudelleen? Loppupeleissä minä teen päätöksen mihin kelkkaan lähden ja päätös vaikuttaa vahvasti myös poikani elämään.
Ehkä annan elämän tuoda mitä eteen on tarkoitettu, samalla toki pitäen rotin hyvänä etenkin poikani edun kannalta. Sydänsurujen kanssa liialti painiva äiti kun ei välttämättä ole se tasapainoisin kasvattaja, joten ehkä tästä eteenpäin on tolkkujen miesten aika. Tolkku poika vaatii tolkun isän ja minä tolkun miehen. Sellaisen kun siis löytäisi, joka veisi jalat alta ja omaisi samat elämänarvot ja toiveet elämälle. Toive on heitetty ilmoille, saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Vauva - tuo ihmeellinen olento
Kaupungilla kulkiessa törmää monenlaisiin vanhempiin, kuten toki elämässä ylipäätään. Toiset kukevat tuppisuuna koittaen saada lapsensa rauhoittumaan puhumatta tälle lainkaan. Toiset taas höpisevät yli kylkien tuolle pienelle ihmisen alulle, joka ei kaikkien mielestä voi edes ymmärtää kaikkea sille kerrottua.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
Itse, varsinkin nyt lapsen saaneena, koen että lapsia aliarvioidaan liikaa. Minulla on lisäksi huteria muistikuvia siitä, kuinka liian lässyttävä tai minua aliarvoisesti kohteleva ihminen ärsytti minua suunnattomasti ollessani itse lapsi. Myös aikuisiällä jatkuva vauvakielellä puhuminen ja liian muka-lapsille-mukavalta-kuulostavan puheen suosiminen lasten kanssa keskultaessa nostaa karvani pystyyn ja liiallisina annoksina vetää mieleni hämmennykseen.
Toisten mielestä seuraavaksi sanomani asia voi olla hyvinkin hullunkurinen tai vääristynyt. Koen nimittäin lapseni ymmärtävän minua jo nyt, tai oikeastaan hän on ymmärtänyt minua syntymästään saakka ellei jopa ennen sitä. Jo laitoksella yöllä seuranhakuiseksi heittäytynyt vauva nimittäin tyytyi nukkumiseen äidin selitettyä olevansa väsynyt. Voisikin sanoa, että unikoulun käyminen käytiin tietyllä tasolla jo silloin. Kotiin tultua yösyönnit eivät jatkuneet seurustelulla tai huomionkaipaamisella, vaan takaisin uneen menemisellä tai hiljaisuudessa ja pimeydessä yksinään pällistelyllä. Äidin on pääsääntöisesti annettu nukkua hyvin, lukuunottamatta öitä jolloin ruokaa on kaivattu parin tunnin välein.
Olenkin melkoinen höpöttelijä mitä lapseeni tulee. Toki höpötän mielelläni ja paljon muutenkin. Tänään lapsen hermostuttua kauppareissulla kaappasin hänet syliini ja kerroin millä osastolla olimme juuri tuolla hetkellä. Jatkoin samaa hermoilun jatkuessa, nälkä kun taisi päästä yllättämään päivän ollessa harvinaisen kuuma. Tutuiksi tulivat naisten vaateosaston lisäksi karkki-, paperi- ja kahvihyllyt. Sylissä äidin juttuja kuunnellessa mielikin pysyi rauhallisena, kun taas vaunuissa oltiin tyytyväisiä vasta sen liikkuessa kotiin päin.
Toki voi sanoa, että lapseni vain kaipasi syliä ja rauhoittui äänestäni. Jostakin kumman syystä hän tuntuu myös nauravan vitseilleni, vaikka äänenpainoni ei ole kyseisten tokaisujen aikana sen kummempi kuin muunkaan puheen. Yllättävän moni hänen kanssaan tekemisissä ollut henkilö kokeekin hänen ymmärtävän jollakin hämmentävällä tasolla ihmeen paljon, vaikka oppikirjat ja tutkimukset sanoisivat muuta.
Aliarvioidaanko lasten kykyä ymmärtää? On myös tiedossa, että jo vauvana koetut traumaattisetkin tapahtumat jättävät lapseen usein muistijäljen, vaikka itse tapahtuma unohtuisikin. Miksi lapsi siis ymmärtäisi hyviäkin asioita? Ihminen ei kulje aikuisenakaan pelkkien vaistojensa varassa, joten jo vauva voi mielestäni hahmottaa maailmaa mitä monituisemmin tavoin. Höpöttämiseni tuntuukin usein rauhoittavan poikani mieltä kummasti, paitsi toki esimerkiksi lämpötilan ollessa liian kuuma. Tuolloin äidin tulee ymmärtää asian tila ja tehdä sille jotakin. Myös liian kovaksi yltynyt nälkä on suhteelisen ohitsepääsemätön tila, joka ei mene ohi millään muulla kuin mahan perusteellisella täyttämisellä.
Tässä mielessä onkin hiukan hämmentävää, kuinka konemaisina vauvoja tietyllä tavalla pidetään. Vauva-oppaatkin rakentuvat usein siihen peruslähtökohtaan, että vauvan ymmärrys on hyvin yksinkertainen ja pitkälti vaistoihin perustuva. Todellista ymmärrystä on kuitenkin vaikeaa tutkia, sillä vauvat eivät edelleenkään osaa puhua ja harvemmilla meistä on todellisia tieteellisesti todettuja telepaattisia kykyjä. Ja toki vauvat eivät edelleenkään välitä esimerkiksi vaatteidensa väreistä, mutta esimerkiksi tiettyä tissiä kohtaan voi tulla suuriakin asennevammoja. Myös vauvan kiintymys tiettyjä ihmisiä kohtaan tuntuu muodostuvan yllättävän nopeasti. Poika kun käy läpi voimakkaan tunnemyllerryksen jokaisen mummosta pidemmän erossaolon jälkeen uudelleenkohdatessa, jollaista kenenkään uuden tai vähemmän tutun ihmisen kanssa ei ole tullut kertaakaan.
Tuntemattomat ovat vauvan tiet, mutta aion kuitenkin puhua pienelle jälkeläiselleni niin paljon kuin ehdin.
torstai 29. toukokuuta 2014
Parikuukautisen tarpeelliset tavarat
Pari kuukautta vauvan kanssa on opettanut paljon, myös vauvan tarpeista. Kuten yleensä, minäkin hankin jo raskausaikana tarpeelliseksi kokemiani tarvikkeita. Joitakin olisi pitänyt hankkia toisten sijaan, joten ajattelin purkaa kokemuksiani. Josko niistä olisi vaikka hyötyä jollekin, vaikka jokainen lapsi ja äiti on varmasti erilainen ja tarvitsee erilaisia vermeitä arjessa selviämiseen.
Vaunut ja turvakaukalo
Koettu äärimmäisen tarpeelisiksi ja pakollisiksi. Hyvä lisähankinta meillä olevaan pakettiin olisi vielä adapteri, jolla kaukalo asennetaan vaunuihin kopan tilalle. Tällä tavalla esimerkiksi kulkeminen juna-asemalle julkisen liikenteen turvin mummolaan menoa varten kävisi näppärästi ja ilmaiseksi. Toisinaan myös kaupassa tämä olisi näppärä vaihtoehto ostoskärryihin tungetulle kaukalolle, varsinkin kun käytössämme oleva Emmaljungan First Class 0+ on kooltaan suhteellisen tilaa vievä. Saimme sen kuitenkin ilmaiseksi, joten en valita, varsinkaan kun vauva tuntuu viihtyvän kaukalossa erittäin hyvin. Myös Emmaljungan City Cross- vaunut Citykopalla ovat toimineet mainiosti, sillä ne kulkevat helposti myös metsäpoluilla ja erinäisten kynnysten yli ja pysyvät tukevasti pystyssä myös kaahailevan bussikuskin kyydissä. Kooltaan vaunut ovat toki hiukan massiiviset, mutta liikkuvuudeltaan onneksi ketterät. Vaunujen tavarakori on ainoa suuri miinus. Se on vamistettu kankaasta, joten epäilen sen pettävän alta ennemmin tai myöhemmin.
Kantoliina
Kantoliina on kohdallamme jäänyt harmillisen vähälle käytölle. Liina nimittäin unohtui vanhempieni luokse ja on pysynyt siellä käynneistämme huolimatta. Trikooliina on nimittäin melko kuuma verme ja poika tykkää ojennella selkäänsä vähän väliä. Toki hän myös nukkuisi liinassa mielellään, joten aion ottaa sen käyttöön heti seuraavalla mummolakäynnillämme. Vaunujen ollessa äärimmäisen näppärä väline julkisilla paikoilla(myös ilmaisen liikkumisen takia) vauvan kanniskelu kaupunkireissulla on jäänyt vielä kokeilematta. Yliopistolla käydessä liina osoittautui näppäräksi, sillä vauvaa oli helppo tyynnytellä ja tarkkailla eivätkä vaunut olleet mukana viemässä kaikkea tilaa. Säiden kuumetessa mieleni tekisi toisaalta hankkia kevyempi liina. Ja jos merkit pitävät paikkansa, ei vauvani tule kovin kuumassa liinassa edes viihtymään. Vaunuissakin oleminen teki nimittäin helteellä tiukkaa lämpötilan noustua vain vähän liian korkeaksi, joten hiostavassa liinassa liikkuminen ei todennäköisesti tule onnistumaan. Ehkä siis hankinkin suosiolla kudotun hengittävän liinan, jotta pysymme molemmat tyytyväisinä sitä käyttäessämme.
Riippukehto
Lukemani perusteella pienen riippukeinun mallinen Amazonasin Koala vaikutti oikein mainiolta kapistukselta. Poika viihtyikin siinä mainiosti pari ensimmäistä elinviikkoaan. Hän alkoi kuitenkin pian ojentamaan itseään venyttäen samalla selkäänsä kaarelle, joten jokainen nukkumistuokio keinussa keskeytyi unissaan tapahtuvaan venyttelyyn. Selkä on nimittäin varmasti melko hankalaa oikoa täysin keinun selkää kaarelle tukevan ominaisuuden johdosta, varsinkin kun kyseessä on kuukauden ikäinen pieni ihminen. Keinu odottaakin nurkassa edelleenmyymistä, jollekin esimerkiksi koliikista kärsivälle tai selän oikaisemista inhoavalle vauvalle keinu on varmasti mitä parhain keksintö.
Kumikirahvi
Sophie-kirahvista on tullut pojan eräs lempileluista hänen tullessa pikkuhiljaa esineiden tarttumis- ja hampaiden tekemisikään. Alaientä on ilmiselvästi alkanut kutittaa ja luonnonkumisen kirahvin järsiminen on ollut ilmisevästi erittäin hauskaa puuhaa. Vielä kun oppisi itse hallitsemaan kätensä niin, että se kirahvi päätyisi sinne suuhun ilman äidin apua...
Tutit ja tuttipullot
Otin tutin käyttöön pojan ollessa viikon ikäinen. Se onkin mainio väline esimerkiksi tissiraivareiden yllättäessä. Alunperin en ollut varma, ottaisinko tuttia käyttöön mutta en jaksaisi itse toimia tutin korvikkeena. Tuttipuloja en ole suoranaisesti hankkinut, sillä äitini osti kaksi lasista tuttipulloa sairaalan myymälästä synnytyspäivänäni. Lisäksi sain kaksi vastaavaa pulloa eräältä sukulaismummulta. Olen kokenut perinteiset lasipullot äärimmäisen näppäriksi lisämaitoa annettaessa, sillä ne lämpenevät helposti ja kuuman juoksevan veden alla tai vesihauteessa eikä niistä irtoa maidon sekaan mitään ylimääräistä. Määrällisesti pari tuttipulloa on toiminut ihan hyvin, sillä nyt ne tulee ainakin pestyä jokaisen käytön jälkeen. Toki olen harkinnut jonkun korkillisen pullon ostamista matkoja varten ja nyt esimerkiksi MAM on alkanut valmistaa myös lasisia tuttipulloja. Nokkapulloksi olen ajatellut hankkia teräksisen pullon, jotta se kestää kovimmatkin iskut.
Rintapumppu
Rintapumppu olisi kannattanut hankkia jo odotusaikana. Se olisi helpottanut rintojen riittävän maidontuotannon aikaansaamista jo kotiinpaaamisen jälkeen. Poika kun ei jaksa lupsuttaa puoliteholla maitoa tuottavaa tissiä oikein yhtään. Hankin pumpun vasta viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tissillä onkin alettu viihtyä pidempiä aikoja, vaikka imetysasennoissa saakin taituroida kerran toisensa jälkeen. Päädyin hankkimaan Philipsin käsikäyttöiden Avent-pumpun, sillä sain sen edullisesti käytettynä Siivouspäivän puistokirppikseltä. Malli on toiminut mielestäni hyvin ja ollut helppokäyttöinen.
Leikkimatto
Ajattelin leikkimattojen kaarineen olevan täysin turhia vehkeitä. Riittäisihän lapselle viihdykkeeksi lähellä hääräilevä äiti, joka kävisi väliä höpöttämässä yhtä sun toista. Huomasin kuitenkin jo vaunuihin ripustetun nallekarhun saavansa niin paljon huomiota osakseen, että olen alkanut ajatella toisin. Lelukaarista roikkuvat lelut voisivat kehittää esineitä kohti kurottautumista ja motorista hallintaa nopeammin kuin kotihommia lähistöllä väkertelevä äiti. Vauva saisi helpommin viihdytettyä itse itseään ja pötköttelisi samalla turvallisella ja puhtaalla alustalla lattiatasossa. Nyt kun vain löytyisi se ihana ja kohtuuhintainen leikkimatto, haikailemani mallit kun meinaavat olla kalliita käytettyinäkin(esimerkiksi SkipHopin härpäkkeet vetävät puoleensa, tuo mielenkiinnon vienyt nallekin kun on kyseisen firman tekele ja ollut yksi harvoista mielenkiinnon herättäneistä leluista jo ennen kuukauden ikää).
Vau-kirjan jäsenyys ja ensimmäiset paketit
Ajattelin ensin jättäväni tilauksen vain ensimmäiseen ilmaispakettiin. Päädyinkin perumaan ensimmäisen kuukauden paketin, mutta toisen paketin unohdin perua. Paketin sisältö ihastutti esikoistani niin kovasti, että nyt olen päättänyt pysyä jäsenenä ainakin jonkun aikaa ja ottaa myös seuraavan paketin ilolla vastaan. Edellisen paketin pehmeä kirja, kissahelistin ja kovakantinen Eetu-kirjakin kun ovat kaikki kiinnittäneet pojan huomion ja saaneet aikaan niin hymyjä kuin tiukkaa tarkkailua ja tutkimistakin. Toki aion lukea myös oikeita(toisin sanoen esimerkiksi Tove Janssonin muumeja ja Harry Pottereita) kirjoja, mutta ilahduttaa häntä myös hänen käsiinsä sopivilla kirjoilla.
Vaunut ja turvakaukalo
Koettu äärimmäisen tarpeelisiksi ja pakollisiksi. Hyvä lisähankinta meillä olevaan pakettiin olisi vielä adapteri, jolla kaukalo asennetaan vaunuihin kopan tilalle. Tällä tavalla esimerkiksi kulkeminen juna-asemalle julkisen liikenteen turvin mummolaan menoa varten kävisi näppärästi ja ilmaiseksi. Toisinaan myös kaupassa tämä olisi näppärä vaihtoehto ostoskärryihin tungetulle kaukalolle, varsinkin kun käytössämme oleva Emmaljungan First Class 0+ on kooltaan suhteellisen tilaa vievä. Saimme sen kuitenkin ilmaiseksi, joten en valita, varsinkaan kun vauva tuntuu viihtyvän kaukalossa erittäin hyvin. Myös Emmaljungan City Cross- vaunut Citykopalla ovat toimineet mainiosti, sillä ne kulkevat helposti myös metsäpoluilla ja erinäisten kynnysten yli ja pysyvät tukevasti pystyssä myös kaahailevan bussikuskin kyydissä. Kooltaan vaunut ovat toki hiukan massiiviset, mutta liikkuvuudeltaan onneksi ketterät. Vaunujen tavarakori on ainoa suuri miinus. Se on vamistettu kankaasta, joten epäilen sen pettävän alta ennemmin tai myöhemmin.
Kantoliina
Kantoliina on kohdallamme jäänyt harmillisen vähälle käytölle. Liina nimittäin unohtui vanhempieni luokse ja on pysynyt siellä käynneistämme huolimatta. Trikooliina on nimittäin melko kuuma verme ja poika tykkää ojennella selkäänsä vähän väliä. Toki hän myös nukkuisi liinassa mielellään, joten aion ottaa sen käyttöön heti seuraavalla mummolakäynnillämme. Vaunujen ollessa äärimmäisen näppärä väline julkisilla paikoilla(myös ilmaisen liikkumisen takia) vauvan kanniskelu kaupunkireissulla on jäänyt vielä kokeilematta. Yliopistolla käydessä liina osoittautui näppäräksi, sillä vauvaa oli helppo tyynnytellä ja tarkkailla eivätkä vaunut olleet mukana viemässä kaikkea tilaa. Säiden kuumetessa mieleni tekisi toisaalta hankkia kevyempi liina. Ja jos merkit pitävät paikkansa, ei vauvani tule kovin kuumassa liinassa edes viihtymään. Vaunuissakin oleminen teki nimittäin helteellä tiukkaa lämpötilan noustua vain vähän liian korkeaksi, joten hiostavassa liinassa liikkuminen ei todennäköisesti tule onnistumaan. Ehkä siis hankinkin suosiolla kudotun hengittävän liinan, jotta pysymme molemmat tyytyväisinä sitä käyttäessämme.
Riippukehto
Lukemani perusteella pienen riippukeinun mallinen Amazonasin Koala vaikutti oikein mainiolta kapistukselta. Poika viihtyikin siinä mainiosti pari ensimmäistä elinviikkoaan. Hän alkoi kuitenkin pian ojentamaan itseään venyttäen samalla selkäänsä kaarelle, joten jokainen nukkumistuokio keinussa keskeytyi unissaan tapahtuvaan venyttelyyn. Selkä on nimittäin varmasti melko hankalaa oikoa täysin keinun selkää kaarelle tukevan ominaisuuden johdosta, varsinkin kun kyseessä on kuukauden ikäinen pieni ihminen. Keinu odottaakin nurkassa edelleenmyymistä, jollekin esimerkiksi koliikista kärsivälle tai selän oikaisemista inhoavalle vauvalle keinu on varmasti mitä parhain keksintö.
Kumikirahvi
Sophie-kirahvista on tullut pojan eräs lempileluista hänen tullessa pikkuhiljaa esineiden tarttumis- ja hampaiden tekemisikään. Alaientä on ilmiselvästi alkanut kutittaa ja luonnonkumisen kirahvin järsiminen on ollut ilmisevästi erittäin hauskaa puuhaa. Vielä kun oppisi itse hallitsemaan kätensä niin, että se kirahvi päätyisi sinne suuhun ilman äidin apua...
Tutit ja tuttipullot
Otin tutin käyttöön pojan ollessa viikon ikäinen. Se onkin mainio väline esimerkiksi tissiraivareiden yllättäessä. Alunperin en ollut varma, ottaisinko tuttia käyttöön mutta en jaksaisi itse toimia tutin korvikkeena. Tuttipuloja en ole suoranaisesti hankkinut, sillä äitini osti kaksi lasista tuttipulloa sairaalan myymälästä synnytyspäivänäni. Lisäksi sain kaksi vastaavaa pulloa eräältä sukulaismummulta. Olen kokenut perinteiset lasipullot äärimmäisen näppäriksi lisämaitoa annettaessa, sillä ne lämpenevät helposti ja kuuman juoksevan veden alla tai vesihauteessa eikä niistä irtoa maidon sekaan mitään ylimääräistä. Määrällisesti pari tuttipulloa on toiminut ihan hyvin, sillä nyt ne tulee ainakin pestyä jokaisen käytön jälkeen. Toki olen harkinnut jonkun korkillisen pullon ostamista matkoja varten ja nyt esimerkiksi MAM on alkanut valmistaa myös lasisia tuttipulloja. Nokkapulloksi olen ajatellut hankkia teräksisen pullon, jotta se kestää kovimmatkin iskut.
Rintapumppu
Rintapumppu olisi kannattanut hankkia jo odotusaikana. Se olisi helpottanut rintojen riittävän maidontuotannon aikaansaamista jo kotiinpaaamisen jälkeen. Poika kun ei jaksa lupsuttaa puoliteholla maitoa tuottavaa tissiä oikein yhtään. Hankin pumpun vasta viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tissillä onkin alettu viihtyä pidempiä aikoja, vaikka imetysasennoissa saakin taituroida kerran toisensa jälkeen. Päädyin hankkimaan Philipsin käsikäyttöiden Avent-pumpun, sillä sain sen edullisesti käytettynä Siivouspäivän puistokirppikseltä. Malli on toiminut mielestäni hyvin ja ollut helppokäyttöinen.
Leikkimatto
Ajattelin leikkimattojen kaarineen olevan täysin turhia vehkeitä. Riittäisihän lapselle viihdykkeeksi lähellä hääräilevä äiti, joka kävisi väliä höpöttämässä yhtä sun toista. Huomasin kuitenkin jo vaunuihin ripustetun nallekarhun saavansa niin paljon huomiota osakseen, että olen alkanut ajatella toisin. Lelukaarista roikkuvat lelut voisivat kehittää esineitä kohti kurottautumista ja motorista hallintaa nopeammin kuin kotihommia lähistöllä väkertelevä äiti. Vauva saisi helpommin viihdytettyä itse itseään ja pötköttelisi samalla turvallisella ja puhtaalla alustalla lattiatasossa. Nyt kun vain löytyisi se ihana ja kohtuuhintainen leikkimatto, haikailemani mallit kun meinaavat olla kalliita käytettyinäkin(esimerkiksi SkipHopin härpäkkeet vetävät puoleensa, tuo mielenkiinnon vienyt nallekin kun on kyseisen firman tekele ja ollut yksi harvoista mielenkiinnon herättäneistä leluista jo ennen kuukauden ikää).
Vau-kirjan jäsenyys ja ensimmäiset paketit
Ajattelin ensin jättäväni tilauksen vain ensimmäiseen ilmaispakettiin. Päädyinkin perumaan ensimmäisen kuukauden paketin, mutta toisen paketin unohdin perua. Paketin sisältö ihastutti esikoistani niin kovasti, että nyt olen päättänyt pysyä jäsenenä ainakin jonkun aikaa ja ottaa myös seuraavan paketin ilolla vastaan. Edellisen paketin pehmeä kirja, kissahelistin ja kovakantinen Eetu-kirjakin kun ovat kaikki kiinnittäneet pojan huomion ja saaneet aikaan niin hymyjä kuin tiukkaa tarkkailua ja tutkimistakin. Toki aion lukea myös oikeita(toisin sanoen esimerkiksi Tove Janssonin muumeja ja Harry Pottereita) kirjoja, mutta ilahduttaa häntä myös hänen käsiinsä sopivilla kirjoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)