Tutteja oraville!

Toissailtana en löytänyt yhtään tuttia makuuhuoneestamme. Kaikki olivat jemmautuneet pitkin poikin saavuttamattomiin, joten päädyinkin yöunien kohdalla yllättävään ratkaisuun. Koska poikani on hyvin ymmärtävää sorttia, totesin oravien käyneen hakemassa tutit poikasilleen. Poika kun alkoi itse olla jo niin iso, ettei niitä enää välttämättä tarvitsisi. 'Pärjäisitkö jo ilman tuttia?' Vastauksesi sain myöntyvän 'No joo' tyyppisen vastauksen hymähdyksen muodossa ja hiljattain taaperoksi kasvanut pikkumies nukahtikin lopulta oravalauluun ja selänhierontaan.

Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.

Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.

Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.

Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.

Hoitajansaamisaggressio

En ole kahteen viikkoon saanut aikaa itselleni. Viime viikolla tanssitunnille pääseminen peruuntui kaverin lapsen sairastumisen johdosta, joka on täysin luonnollista ja myös peruuntuminen tapahtui kohtuullisessa ajassa.

Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.

Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.

Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.

En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.

Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.

Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.

Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.

Uusi vuosi - uudet kujeet?

Poika on kerryttänyt ikää jo kiitettävät 10 kuukautta ja pari päivää päälle. Kaikki mahdollinen pitää tutkia, mutta onneksi äidin käskyjä osataan ottaa edelleen vastaan. Tosin aina viesti ei ehdi perille asti ja tilanne vie mennessään.

Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.

Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.

Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.

Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.

Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.

Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.

Puolen vuoden rajapyykki

Sanotaan, että yli kuuden kuukauden ikäinen vauva on helpoimmillaan. Omani on ollut aina temperamentiltaan rauhallinen kaveri, joten sen suurempia vaikeuksia ei ole ollut. 

Kuuden kuukauden iän ylityttyä kaverille alkoikin tulla uusia mielihaluja. Yksi näistä oli kieriä hoitopöydällä, entistäkin vauhdikkaammin. Vaikka Poika ei ole edelleenkään ylivilkas, on hän hyvin toiminnallinen ja liikkuva kaveri. Voimistelu hoitopöydällä tuntui vähintään yhtä kivalta kuin lattiallakin, joten akrobaattiset liikkeet lähes metrin korkeudessa on vaihdettu sängylle sijoitetun tason päällä voimisteluun. Jokainen vaipanvaihto muistuttaakin nykyisin pientä taistelua helpon sujauttamisen sijaan. Myös joidenkin vaippojen tarrat tuntuvat pettävän alta kaverin vääntäessä itseään myötäpäivään. 

Hampaiden puhkeaminen aiheutti hetkellistä mielipahaa. Onneksi homeopaattiset hiput kuitenkin osoittivat jälleen tehonsa, ja parin levottoman yön jälkeen oikean lääkkeen löydyttyä on palattu tutumpaan kerran-kaksi yössä syömiseen. Hampaiden tulo kun tuntui saavan korvankin kutiamaan pelkän kutisemisen ja kivun lisäksi. 

Vähän yli puolivuotias on oppinut myös ryömimään. Kulkeutuminen onnistuukin huoneesta toiseen näppärästi omin voimin, ja vauhti on melkoinen. Tavaroita osataan kuitenkin pääsääntöisesti kiertää ja katsoa, mihin sitä nyt oikein pitikään mennä. Sen hetkisestä mielihalusta riippuen kohteena voi olla asunnossa huoneesta toiseen liikkuva äiti josta hakea lohtua ja turvaa, näläntunteen yllättäessä keittiö ja ruokailupaikka tai seikkailuhalun iskiessä jännittävä eteinen vaunuineen(ah niin puhtaine renkaineen...) ja kenkäkasoineen. Myös yksittäiset lattialla pyörivät tavarat vetävät suunnattomasti puoleensa ja äidin kutsuunkin vastataan useimmiten tai toisinaan iloisesti nauraen ja vauhdilla kohti ryömien. Usein huomaankin meillä järjestyksen olevan niin, että lapsi seuraa äitiä eikä toisinpäin. Vessareissulla kaveri saattaa tulla vastaan eteisessä ja ruoanlaittoa pitää tulla katsomaan melkein poikkeuksetta. 

Ryömiminen ja maailman tutkiminen onkin niin mahdottoman jännää, että seikkailemalla aika kuluu kuin siivillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että äitikin voi rauhassa laittaa ruokaa ja ripustella pyykkejä, kunhan vain kaveri ehtii ryömimään perässä. 

Puolen vuoden ikäinen on myös ensimmäistä kertaa osoittanut pelkoa ääniä ja laitteita kohtaan. Muriseva sauvasekoitin ja pörisevä imuri ovat saaneet aikaan muutamia kyyneleitä ja äidin punttiin kiinni ryömimistä. Mörinän loputtua äidin ollessa rauhallinen tilanteesta päästään kuitenkin nopeasti yli. Sen sijaan soittamista esimerkiksi pianotunneilla jaksetaan kuunnella helposti pitkään hereilläkin. Joskus kaveri intoutuu jopa laulamaan mukana, pitkin ja selkein äänin jotka koostuvat pääasiallisesti vokaaleista. 

Puolen vuoden rajapyykin ylittäminen ja istumisen asteittainen oppiminen ovat mahdollistaneet myös syöttötuolin käyttöön ottamisen. Ilolla ulkoistin tämän viran sille tarkoitetulle vempeleelle, silla kukkakaalikasan keskeltä nouseminen päivittäin ei ollut enää kovin mukavaa. Olemmekin voineet alkaa syödä yhdessä ja yhtäaikaa Pojan jatkaessa sormiruokailuharjoituksiaan, ainakin silloin kun olen ehtinyt laittaa ruokaa myös itselleni. Pikkuhiljaa ruokaa menee entistä enemmäns suuhun lattialle tiputtelemisen sijaan, mutta toki edelleen jokaisen ruokailun jälkeen biojäteastia saa useamman kourallisen täytettä. 

Kaiken kaikkiaan puolivuotias poikani on melkoinen venkula, mutta edelleen rauhallinen sellainen. Toimintaa ja liikettä riittää, mutta se on tarmokasta holtittomuuden sijaan. 

Sukulaiset - välttämättömyys vai vältettävyys?

Otettuani yhteyttä lapsen isän perheeseen, oloni on ollut monta kertaa ahdistavampi kuin pitkään aikaan. Koska en sulattanut heidän isänsä käytöstä eikä tämä edes reagoinut syytöksiinikään millään tavalla korjatakseen asiaa, koki muu perhe tarpeelliseksi asettaa minut pakon eteen. Minun tulisi joko hyväksyä tämä mies osana perhettä, koska hän on heille niin tärkeä, tai sitten olla pitämättä yhteyttä koko perheeseen.

Omien voimavarojeni mukaan toimimista kuvailtiin sanalla pompottelu, jota he eivät kuulemma enää jaksa, varsinkaan perheen hermoheikko äiti. Käytännössä heidän pahoinvointinsa sysätään minun niskoilleni, ja ikään kuin minun hyväksymiseni ja hiljentämiseni ratkaisisi koko perheen syvällä pesivät ongelmat. Keväälä synnytyksen jälkeen en vain kyennyt kohtaamaan perhettä, sillä heidän läsnäolonsa olisi muistuttanut entisestään isämiehen poissaolosta ja tilasta, jossa hän on. Siitä, että hänestä ei kuulu vaikka hänen perheensä olisi ainakin mummun ja papan osalta tunkeutua jo synnytyssairaalaan katsomaan uutta lapsenlastaan. 

Toki synnytyksen jälkeisissa tiloissani esitin hyvin vakavia syytöksiä perheen isää kohtaan. En kuitenkaan haukkunut tai parjannut, vaan esitin epäilykseni rivien välistä. Näistä syytöksistä ollaan kuitenkin niin katkeria, että minun tulisi vain niellä perheen isän hyvin hämärä, tekopirteä ja vähättelevä käytös poikansa suhteen. Jos isä ei nää lapsensa pahoinvointia pahimmillaan muuna kuin hyvinvointina, en koe hänen olevan hyväksi omalle lapselleni. Kun kaiken lisäksi itse kyseinen henkilö ei ole edes yrittänyt korjata väärinkäsitystä millään tavalla, vaan perheen muut jäsenet ovat vain puhuneet hänen puolestaan. 

Kaikki velloo mielessä liikani kanssa. Puhuttuani ihmisten kanssa tiedän, että minun ei pitäisi enää uhrata aikaani tai energiaani koko perheeseen. Silti päässäni soi sama kelanauha, jota en oikein pysty ainakaan vielä pysäyttämään. Mitä haluaisin sanoa kullekin heistä, mitä minun pitäisi tehdä jotta teen oikean ratkaisun.

Pahinta tässä on, että lapsi ilmiselvästi aistii mielialani. Hän on läheisyydenkipeämpi, ei naura enää niin paljon ja vaatii enemmän. Päälle tulevat vielä huonosti nukutut yöt ja soppa on valmis.

Ehkä minun pitää tehdä vielä viimeinen yhteydenotto. Sellainen, jossa teen selväksi miten koen tilanteen omalta kantiltani. Ja että en tee mitään ilkeyttäni, vaan ainoastaan pyrkien tekemään valintoja poikani hyvinvoinnin kannalta. Miksi meninkin laittamaan viestiä, miksen vain pysynyt hiljaa ja antanut heidän velloa omana osanaan.

Takaisin tanssitunneille

Minulle oli itsestään selvää, että tulen tekemään paluun vinkuvien kenkien ja liukuvien askeleiden maailmaan, toisinsanoen tanssitunneille. Paluun tein toissaviikolla rytinällä, melko jännin tuloksin.

Aikomuksenani oli jo kesän aikana alkaa kiinteyttää lihaksiani palautuakseni sulavasti treenikuntoon. Kuinkas sitten kävikään: kuumat helteet houkuttelivat vetämään lonkkaa lenkin sijaan ja tukirakenteet jäivät asteen verran vaiheeseen.

Sanoisinkin kaikille tuleville ja oleville äideille että treenatkaa, oikeasti. Ero keskikehon lihaksissa on valtava vauvan aiheuttaman venymisen jälkeen eikä kunto todellakaan palaa kuin itsestään, vaikka olo ja jaksaminen olisikin 'ihan hyvä'. Sain kokea tämän karvaasti mentyäni mukaan jatkotason hiphop-tunnille, jonka valitsin ainoaksi kauden kurssikseni.

Aluksi treenit tuntuivat sujuvan mukavasti. Pystyin liikkumaan, pysyin mukana ja muistin kuvioita. Lihaskuntoliikkeet kykenin tekemään suhteellisen kivuttomasti eivätkä venytyksetkään tuntuneet pahalta.

Sitten tulivat akrobatiaharjoitukset. Niveleni eivät meinanneet pysyä uomissaan, lihakseni alkoivat väsyä ja kehoni oli kuin löysä spagettinauha koittaessaan löytää tukevaa laskeutumistapaa epämääräisestä karhunpyörästä tavoitteena olevan kärrynpyörän sijaan.

Päästyämme itse tanssisarjaan(kaikkien liikeharjoitteiden ja käännöstreenien jälkeen) olo oli jo vähän muussinen. Sarjan jatkuessa nopeaan lattiatasossa pyörähtämiseen(joka oli oikeasti helppo ja ennen HYVIN kevyesti kulkeutuva tuttu liike eikä mikään monimutkainen muljautus) vatsalihakseni tuntuivat siltä, että ne nyrjähtävät. Samalla nilkat tuntuivat siltä, että ne eivät pysy paikoillaan ja narskuvat ja polvetkin tuntuivat epävarmoilta. Toistojen jatkuessa ja jatkuessa liikkeeni väsyivät loppua kohden eivätkä b-boymaiset toprockit enää sisältäneet hyppyjä vaan ainoastaan askelia. Urhoollisesti jaksoin kuitenkin tunnin loppuun. Olo oli hyvä mutta hyvin nääntynyt, mutta kykenin ottamaan muutaman hölkkäaskeleen lähistöllä olevaa bussipysäkkiä kohti päästäkseni vapauttamaan lastenvahdin tehtävistään.

Jo illalla olo alkoi olla melko hapokas. Yöllä päänsärky oli niin kamala, että päädyin ottamaan särkylääkettä, jota en yleensä ota kuin hätätilanteissa. Särky ei lähtenyt nukkumalla, vain ainoastaan lääkityksen saatuani sain jälleen unen päästä kiinni.

Aamulla olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Koko päivän olo oli kuin pahimmassa krapulassa. Olo jopa paheni seuraavan päivän koittaessa siihen pisteeseen, että rintaani ilmestyi kipeä kyhmy. Yöllä olin kuin hehkuva tulipallo ja mitattuani kuumekin oli noussut yli 38 asteen.

Koska olen alkanut perehtyä homeopatiaan, kaivoin kotihoitokapsäkkini esiin ja etsin aineen, jonka tulisi auttaa havaitsemiini oireisiin. Löysinkin sellaisen: Bryania, jonka piti auttaa kuumeeseen, kuumotukseen ja kipeään rintaan joka on kalpea. Kuume alkoikin laskea ja aamulla herätessäni olo alkoi olla kuin uudella ihmisellä hikisyydestä huolimatta.

Voisikin tiivistettynä sanoa, että tämän tarinan opetus oli treenata heti synnytyksen jälkeen asteittain kun se vain on mahdollista. Lihakset eivät todellakaan palaudu itsestään, vaikka maha ei enää koripalloa muistuttaisikaan. Tanssista tietämättömille tiedoksi, että tunti jolle osallistuin vastasi varmasti pahinta mahdollista pumppirääkkiä, vaikka en sellaisista itse pahemmin tiedäkkään. Täysillä liikkeisiin panostavana henkilönä en malttanut keventää kaikkia liikkeitä kovin kevyiksi, vaikka en lopulta tehnytkään lattialla tehtävää pyörähdystä. Kaiken lisäksi treeneistä voi näköjään saada jopa rintatulehduksen.

Viime viikon treeni jäi väliin pitkän palautumisen takia, mutta ajattelin yrittää huomenna uudestaan. Toki maha on alkanut kiinteytyä yllättävän nopeasti jo yhden tehotreenin jälkeen, mutta toivon tällä kertaa selviäväni lanan alle jäänyttä oloa vähemmällä. Koulussakin kun pitäisi viimeistään keskiviikkona kyetä käymään ja Poikakin on kasvanut jälleen. Sen tuntee hauiksessa päivittäin.

Synnytyslaitokselta ei turhaan anneta nivaskaa vatsalihaksien treenaamiseen opastavia monisteita. Niiden mukaan vain pitää itse osata toimia, jotta rakkaiden harrastusten pariin palaaminen onnistuisi kivuttomammin. Tehkää niin kuin neuvotaan, älkää kuten minä tein.

Kiitti, mulle riitti

Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.

Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.

Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.

Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.

Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?

Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?

Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?

Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.