Elämä on ollut monivivahteista. Viimeisenä niittinä kaiken päälle on ollut ähinä lapsen isän perheen kanssa, jotka ovat nyt ilmoittaneet olevansa kyvyttömiä kommunikoimaan kanssani jos en suostu kommunikoimaan myös perheen epäilyttävän isähahmon kanssa.
Koen kuitenkin, että äitinä olen vastuussa siitä, ketä lapseni lähelle päästän. Koko tilanne ja isämiehen romahtaminen viittaavat vahvasti lapsuudenaikaiseen traumaan ja tämän nykyiseltään 'papan' käytös on ollut oireilun suhteen vähättelevää ja jopa ilomielistä, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin. Hymyssä suin hän ilmoitti isämiehen olevan liian kiireinen puhuakseen kanssani ja että hän on jo puhunut kaikesta.
Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan niin absurdi, että en koe voivani luottaa kyseiseen mieheen pätkääkään. Koko muu perhe kuitenkin seisoo tämän papankuvatuksen takana eikä koe olevansa kykenevä pitämään yhteyttä minuun tai poikaani yhteyttä, ellen hyväksy häntä osaksi poikani elämää.
En kuitenkaan ymmärrä, mitä järkeä on satuttaa lasta äitiä ahdistavan ihmisen läsnäolon kautta. Pakolla yhteydessä oleminen jättää mitä todennäköisemmin pahemmat jäljet kun yhteydenpitämisen jättäminen kokonaan.
Tämän kiristyksenomaisen käyttäytymisen myötä olen alkanut entistä paremmin ymmärtää myös pojan isää, miksi hän halusi sulkea perheensä pois omasta perheestään eikä kertoa tulevasta lapsestamme. Perheyhteisössä kun tunnutaan tekevän kollektiivisia päätöksiä, joissa on mitä todennäköisimmin olemassa päällepäsmäri jonka ajatuksia muiden tulee myötäillä. Toki minulla ei ole varmaa tietoa perheen päätöksentekotavasta, mutta rintama on yhtenäinen mitä lopullisiin päätöksiin tulee. Miehekkeen tuntien hän inhoaa kaikkia koskevia yhteisiä päätöksiä, joten perheyhteisö on tuntunut varmasti mitä ahdistavimmalta ympäristöltä yhteisine päätöksineen, linjauksineen ja toimintamuotoineen. Hän on ja oli oman tiensä kulkija, joka halusi rikkoa rajoja ja luoda uutta normien seuraamisen sijaan. Liiallisen rajoittamisen tuloksena olikin mielenterveytensä menettänyt aikuinen, joka rikkoi kaikista naurettavimpiakin tai oman hyvinvointinsa vastaisiakin toiveita ja pyyntöjä.
Mieleeni on tullut myös, haluanko jatkaa blogia nykyisessä muodossaan. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, mutta tekstien olemassaolo tuntuu tietyssä määrin painolastilta. Henkilökohtaisuuden takia se ei tunnu hyvältä pohjalta esimerkiksi kuvallisten postausten edeltävänä osana. En toki koe edelleenkään suurta halua julkaista kuvia lapsestani tunnistettavia kuvia, mutta haluaisin jakaa ajatuksia sisustuksesta, luonnonkosmetiikasta ja elämisen valinnoista kuvituksen kera. Keskittyä lapseen, arjen iloihin ja suruihin aloittaen uudelleen alusta, pyyhkiä menneisyyden pois näkökentistä ja tuoda esille enemmän positiivisia asioita. Toisaalta, tulisiko blogista vain yksi muiden joukossa ja koko pointti kuivuisi kasaan?
Kysynkin nyt teiltä, lukijoilta, miten koette asian?
Kiinnostaisiko teitä lukea edelleen vain tekstejä arjen jatkamisesta ja jaksamisesta vai lukea myös elämäntapavalinnoista ja kaikesta muista kuvien kera? Olen ainakin vannoutunut kestovaippailija ja ekokosmetiikan käyttäjä, joten kaikkea kaupallista en halua alkaa blogissani kuitenkaan tonkimaan. Rakastan myös sisustamista, joten kiinnostaisiko opiskelijakaksion päivittäminen pienperheen kodiksi kuvien muodossa?
Kaikki ajatukset ovat tervetulleita. Itse painiskelen nyt monien vaihtoehtojen kimpussa, kuten aina tällaisissa valintojen tienhaaroissa.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
tiistai 2. syyskuuta 2014
Arkirealismia
Tekisi mieli siivota, mutta ei muka vaan jaksa. Toki kun vauva nukahtaa reppuun selän puolelle, minut valtaa pakonomainen tunne laittaa koko koti kuosiin. Viimeksi ehdin vasta setviä tiskipöydän.
Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.
Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.
Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.
Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.
Laiskana kaivan mieluummin esiin tissin kuin jonkin väännetyn soseen. En ole vääntänyt valmiiksi suuria määriä, sillä pyrimme sormiruokailuun. Sormiruokailu edellyttää kuitenkin tuoreita raaka-aineita, joita ei välttämättä löydy jokaiseen ruokailuun. Loputon luomubanaanin popsinta ei tee hyvää pienen massulle, joten helppoja valmissoseita tulee annettua useammin kuin oli tarkoitus. Toki onneksi saatavilla on luomua, vaikkakin hyvin epäekologisessa pakkauksessa, mutta täyskestoilijana en anna muutaman vakuumipakkauksen vaivata omaatuntoa.
Kestovaippailu on edelleen helppoa. Jännityksellä toki odotan, pitääkö vaippakaappi laittaa uusiksi pojan kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Jo nyt suurin osa yövaipoista osoittaa uhkaavasti pieneksi jäämisen merkkejä. Päivävaipoissa on edelleen säätövaraa, mutta korjausta ja uusia kuminauhoja kaipaavia vaippoja tuntuu olevan koko ajan entistä enemmän.
Opiskelu vauvan kanssa onnistuu mainiosti. Koska olen kuitenkin mukavuudenhaluinen enkä halua hukuttaa itseäni kouluhommiin koska minun ei ole pakko, olen valikoinut suoritettavaksi vain mukavimmat ja vauvaystävällisimmät kurssit. Toisin sanoen käymme vain tunneilla, joissa on tarpeeksi metakkaa ja ääntä vauvan viihtymisen takaamiseksi. Tämä sopii mainiosti myös minulle, sillä kotona tehtäviä kirjallisia tehtäviä ei kyseisenlaisista kursseista paljoakaan tule. Rästiin jääneissä esseissä on ihan tarpeeksi tekemistä ennen seuraavaa joululomaa.
Kokonaisuudessaan vauvan kanssa eläminen on mukavaa. Oikeastaan lapseni on kuin se lemmikki, jollaista olen aina toivonut. Vauva kun ei kyllästy pusutteluun, äidin kanssa leikkimiseen saatika mukana kulkemiseen. Toki tiedostan, että kyseessä on pieni kasvava ihminen, mutta loppupeleissä koiran ja lapsen kasvatus eivät poikkea paljoa toisistaan. Paitsi siinä, että ihmislapsi on paljon riippuvaisempi äidistään kuin koira emännästään tai isännästään. Ja ihmislapselle kannattaa selittää mieluummin kuin käskeä ja ärähtää.
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Äitiyslegginssit vertailussa
Kirjoitin postauksen jo raskauden loppumetreillä, mutta koska ajattelin siitä olevan hyötyä jollekin päätin julkaista sen nyt(lopultakin).
Näin kahdeksannen kuun alkaessa olla täynnä, olen käyttänyt muutamiakin legginssejä mahani kasvettua normaaleille malleille mahdottomiksi. Toki normileggarit voi rullata aina mahan alle(kuten merinovillaisten kanssa teinkin pakkasmittarin näyttäessä -30 astetta), mutta äitiyslegginssien vatsan ylittävä osuus helpotti pukeutumista ja antoi lämmikettä myös mahalle. Koska merkkejä on tullut kokeiltua muutamaa, ajattelin jakaa kokemukseni, josko niistä olisi hyötyä muillekin.
Alkuun voisin sanoa, että olen noin kokoa 42-44, eikä kokoni ole oikeastaan muuttunut pahemmin raskauden aikana. Kiloja on tullut vain se muutama lisää, ja lantiokin on leventynyt maksimissaan viitisen senttiä asettuessaan uusille urilleen lapsen ulos pykäämistä varten.
1. H&M-puuvillalegginssit kokoa L
Kyseessä siis paksuhkot leggarit, tukevaa puuvillakangasta, taisivat kuulua Concious-puolen tuotteisiin.
+ vahvan tuntuinen kangas
+ napakka neulos
+ mukavan tuntuinen mahakaistale, joka erillisistä palasista kuin lahkeet.
+ eivät ole nukkaantuneet kummemmin
+ vaikka napakkaa kangasta, mahakaistale sopivaksi mitoitettu
- aluksi liian tiukat, vaikka koon L pitäisi olla minulle sopiva
- asteen liian pitkät
- koska kangas liiankin napakkaa, revähtivät melko makeasti haaroista äänenavaustunnin venyttelyn lomassa
- vaikea korjata, sillä itse kangas repesi sauman vierestä, ei pelkkä ommel
- vaikeat kerrospukeutumisessa, sillä kangas todella napakka
2. ASOS-Maternity legginssit kokoa UK14
Ommeltu kahdesta palasta, jotka kattavat myös mahaosuuden 'bumbin'.
+ ihanan pehmeät ja venyvät
+ helppi hyödyntää kerrospukeutumisessa pehmeytensä ja mukautuvaisuutensa ansiosta
+ mukavat päällä, näitä käytän oikeastaan mieluiten
+ sopivan pituiset
+ saumat edelleen ehjät, vaikka näitä aloin käyttää ensimmäisenä
- jonkun ajan käytön jälkeen alkoivat nukkaantua ja onnistuivat saamaan osakseen jostakin myös pari pientä reikää keskelle reittä, reiät eivät kuitenkaan ole kasvaneet tai lisääntyneet liikaa, joten alle puettavat sukkahousut kadottavat ne näkyvistä
- kylmällä säällä antavat tuulen tulla läpi melko hyvin
3. New Look wet/leather-look legginssit kokoa UK14
Raskausmaha inspiroi minua hankkimaan tekonahkaisen näköiset legginssit, sillä en kokenut niitä liian härskeiksi yhdistettynä kasvavaan etukumpuun. Olenkin ollut melkoisen tyytyväinen valintaani, varsinkin kun yleensä käyttämäni pillifarkut ovat olleet melkoisen pannassa.
+ mukavat päällä
+ hyvän kokoinen mahatila, joka toki ensimmäisten kuukausien aikana liian iso mutta pidemmän päälle oikein mainio
+ muodikas look edullisesti
+ yllättävän kestävä kangas, haararepeämät korjattavissa, koska vain lanka purkautui, ei kangas
+ venyvät, vaikka näyttävät tekonahalta
+ antavat kevyttä tuulensuojaa kerrospukeutumisessa, alle esim. asokset ja sukkikset niin pärjää jo melko pitkälle
+ valmistettu Iso-Britanniassa, mitä ihmettä???
- saumat pettivät kuukauden 7-8 paikkeilla, toki vain langoista, kunhan vain jaksaisin korjata...
- kangas himmentynyt haaroista reisien hankauduttua yhteen
- vähän liian pitkät, joten housuja saa asetella liian kiiltävän kurttu-efektin välttämiseksi nilkoissa
Kaiken kaikkiaan yhdetkään legginsseistä eivät taida olla jälleenmyyntikuntoiset tämän urakan jälkeen, ellei joku ole tyytyväinen kulahtaneisiin leggareihin. Hennesin farkkujegginssit sen sijaan saattavat saada uudenkin elämän, mutta ne ovatkin olleet käytössä vasta kuukauden.
Näin kahdeksannen kuun alkaessa olla täynnä, olen käyttänyt muutamiakin legginssejä mahani kasvettua normaaleille malleille mahdottomiksi. Toki normileggarit voi rullata aina mahan alle(kuten merinovillaisten kanssa teinkin pakkasmittarin näyttäessä -30 astetta), mutta äitiyslegginssien vatsan ylittävä osuus helpotti pukeutumista ja antoi lämmikettä myös mahalle. Koska merkkejä on tullut kokeiltua muutamaa, ajattelin jakaa kokemukseni, josko niistä olisi hyötyä muillekin.
Alkuun voisin sanoa, että olen noin kokoa 42-44, eikä kokoni ole oikeastaan muuttunut pahemmin raskauden aikana. Kiloja on tullut vain se muutama lisää, ja lantiokin on leventynyt maksimissaan viitisen senttiä asettuessaan uusille urilleen lapsen ulos pykäämistä varten.
1. H&M-puuvillalegginssit kokoa L
Kyseessä siis paksuhkot leggarit, tukevaa puuvillakangasta, taisivat kuulua Concious-puolen tuotteisiin.
+ vahvan tuntuinen kangas
+ napakka neulos
+ mukavan tuntuinen mahakaistale, joka erillisistä palasista kuin lahkeet.
+ eivät ole nukkaantuneet kummemmin
+ vaikka napakkaa kangasta, mahakaistale sopivaksi mitoitettu
- aluksi liian tiukat, vaikka koon L pitäisi olla minulle sopiva
- asteen liian pitkät
- koska kangas liiankin napakkaa, revähtivät melko makeasti haaroista äänenavaustunnin venyttelyn lomassa
- vaikea korjata, sillä itse kangas repesi sauman vierestä, ei pelkkä ommel
- vaikeat kerrospukeutumisessa, sillä kangas todella napakka
2. ASOS-Maternity legginssit kokoa UK14
Ommeltu kahdesta palasta, jotka kattavat myös mahaosuuden 'bumbin'.
+ ihanan pehmeät ja venyvät
+ helppi hyödyntää kerrospukeutumisessa pehmeytensä ja mukautuvaisuutensa ansiosta
+ mukavat päällä, näitä käytän oikeastaan mieluiten
+ sopivan pituiset
+ saumat edelleen ehjät, vaikka näitä aloin käyttää ensimmäisenä
- jonkun ajan käytön jälkeen alkoivat nukkaantua ja onnistuivat saamaan osakseen jostakin myös pari pientä reikää keskelle reittä, reiät eivät kuitenkaan ole kasvaneet tai lisääntyneet liikaa, joten alle puettavat sukkahousut kadottavat ne näkyvistä
- kylmällä säällä antavat tuulen tulla läpi melko hyvin
3. New Look wet/leather-look legginssit kokoa UK14
Raskausmaha inspiroi minua hankkimaan tekonahkaisen näköiset legginssit, sillä en kokenut niitä liian härskeiksi yhdistettynä kasvavaan etukumpuun. Olenkin ollut melkoisen tyytyväinen valintaani, varsinkin kun yleensä käyttämäni pillifarkut ovat olleet melkoisen pannassa.
+ mukavat päällä
+ hyvän kokoinen mahatila, joka toki ensimmäisten kuukausien aikana liian iso mutta pidemmän päälle oikein mainio
+ muodikas look edullisesti
+ yllättävän kestävä kangas, haararepeämät korjattavissa, koska vain lanka purkautui, ei kangas
+ venyvät, vaikka näyttävät tekonahalta
+ antavat kevyttä tuulensuojaa kerrospukeutumisessa, alle esim. asokset ja sukkikset niin pärjää jo melko pitkälle
+ valmistettu Iso-Britanniassa, mitä ihmettä???
- saumat pettivät kuukauden 7-8 paikkeilla, toki vain langoista, kunhan vain jaksaisin korjata...
- kangas himmentynyt haaroista reisien hankauduttua yhteen
- vähän liian pitkät, joten housuja saa asetella liian kiiltävän kurttu-efektin välttämiseksi nilkoissa
Kaiken kaikkiaan yhdetkään legginsseistä eivät taida olla jälleenmyyntikuntoiset tämän urakan jälkeen, ellei joku ole tyytyväinen kulahtaneisiin leggareihin. Hennesin farkkujegginssit sen sijaan saattavat saada uudenkin elämän, mutta ne ovatkin olleet käytössä vasta kuukauden.
Spuge
Sain pari päivää sitten tietää, että nykyisin entiseksi laskettava poikaystäväni, lapseni biologinen isä, on lentänyt asunnostaan pihalle jo jonkin aikaa sitten. Sain asiasta ensimmäisen vihjeen viestintäministeriön kautta tulleesta postista, joka palasi poikani nimellä vaikka kirje olikin tiputettu kyseisen henkiön postiluukusta.
Ihmiset jotka tuntevat minut, eivät ole yllättyneitä kyseisen henkilön lopullisesta tilasta, kuten en ole minäkään. Asioista puhumattomuus on vienyt hänen järkensä todella ulapalle.
Ja ne jotka minut näkevät tai tuntevat, eivät varmasti ensimmäisenä yhdistäisi minua kaduneläjän entiseksi tyttöystäväksi. Saatika että olisin kyseisentyyppisen ihmisen kanssa laittanut lapsen alulle. Alullepanija ei kuitenkaan ollut vielä läheskään niin ulapalla, kuin masennuksen riuduttava ihmisraunio, joka tallaa nykyisin avoimen taivaan alla. Ihminen voi todella tippua korkealta, asteittain tai ryminällä todella pienessäkin ajassa.
Olenkin alkanut tuntea jonkunlaista myötätuntoa kadunmiehiä kohtaan, jo ennen kuin sain tietää tapahtuneesta. Ikään kuin viesti olisi tullut perille jo ennen viestin tuojaa. He ovat vain elämänsä kusseita ihmisiä, jotka eivät uskalla kohdata asioitaan ja korjata tilannettaan. Helpompaa on heidän mielestään riekkua kaupungilla, vetää pää täyteen ja karata todellisuutta.
Toivon toki, että henkilö saisi asiansa edes siihen pisteeseen, että poikamme voisi ilman häpeää ja kauhunsekaisia tunteita jonakin päivänä kohdata isänsä. Toki isä on lopulta suhteellinen käsite ja biologinen lähtökohta ei vielä tee isää. Isä on se johon voi turvautua, joka kasvattaa ja tukee ja on läsnä. Mutta silti useimmat meistä haluavat ottaa selvää juuristaan ja perimästään ja kokea yhteyden biologisiin lähtökohtiinsa. Jopa spermanluovuttajien lapset etsivät isiään tv-sarjoissa.
Tietyllä tapaa saatu tieto oli jopa omalla kohdallani helpottava. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, joka pakottaa päästämään irti kyseisestä henkilöstä lopullisesti myös ajatuksen tasolla. Koska olen käynyt prosessia läpi jo pitkään, kivusta huolimatta ajatus on luonnollinen ja hyväksyttävä.
Rakastavaa pullantuoksuista miestä ei enää ole. On vain kadulla kulkeva, haiseva ja ongelmiaan karkaava heikko ihminen.
Ihmiset jotka tuntevat minut, eivät ole yllättyneitä kyseisen henkilön lopullisesta tilasta, kuten en ole minäkään. Asioista puhumattomuus on vienyt hänen järkensä todella ulapalle.
Ja ne jotka minut näkevät tai tuntevat, eivät varmasti ensimmäisenä yhdistäisi minua kaduneläjän entiseksi tyttöystäväksi. Saatika että olisin kyseisentyyppisen ihmisen kanssa laittanut lapsen alulle. Alullepanija ei kuitenkaan ollut vielä läheskään niin ulapalla, kuin masennuksen riuduttava ihmisraunio, joka tallaa nykyisin avoimen taivaan alla. Ihminen voi todella tippua korkealta, asteittain tai ryminällä todella pienessäkin ajassa.
Olenkin alkanut tuntea jonkunlaista myötätuntoa kadunmiehiä kohtaan, jo ennen kuin sain tietää tapahtuneesta. Ikään kuin viesti olisi tullut perille jo ennen viestin tuojaa. He ovat vain elämänsä kusseita ihmisiä, jotka eivät uskalla kohdata asioitaan ja korjata tilannettaan. Helpompaa on heidän mielestään riekkua kaupungilla, vetää pää täyteen ja karata todellisuutta.
Toivon toki, että henkilö saisi asiansa edes siihen pisteeseen, että poikamme voisi ilman häpeää ja kauhunsekaisia tunteita jonakin päivänä kohdata isänsä. Toki isä on lopulta suhteellinen käsite ja biologinen lähtökohta ei vielä tee isää. Isä on se johon voi turvautua, joka kasvattaa ja tukee ja on läsnä. Mutta silti useimmat meistä haluavat ottaa selvää juuristaan ja perimästään ja kokea yhteyden biologisiin lähtökohtiinsa. Jopa spermanluovuttajien lapset etsivät isiään tv-sarjoissa.
Tietyllä tapaa saatu tieto oli jopa omalla kohdallani helpottava. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, joka pakottaa päästämään irti kyseisestä henkilöstä lopullisesti myös ajatuksen tasolla. Koska olen käynyt prosessia läpi jo pitkään, kivusta huolimatta ajatus on luonnollinen ja hyväksyttävä.
Rakastavaa pullantuoksuista miestä ei enää ole. On vain kadulla kulkeva, haiseva ja ongelmiaan karkaava heikko ihminen.
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Pitkä kuuma kesä
Ilmat akavat jo viilentyä. Oikeastaan koko kesä on mennyt maalla, eikä tarvetta koneella nököttämiseen ole liiemmin tullut. Isovanhemmat ovat saaneet nauttia lapsenlapsensa kasvun seuraamisesta, kun äiti on saanut huokaista välissä jos toisessakin. Jopa niin paljon, että tänään reilun viiden kuukauden ikäinen pikkumies taisi itkeä ikäväänsä ja piristyi vasta kuultuaan mummun ääntä puhelimen välityksellä.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
Ensi viikolla onkin edessä uusi kokeilu, jota voisi koitokseksikin sanoa. Koska poikani on melkoisen tyytyväinen kaveri, olen päättänyt palata opiskelemaan vauva mukanani. Olen ilmoittautunut kaikille samoille kursseille kuin luokkakaverinikin ja alustavasti pyrin myös suorittamaan kaikki samat kurssit kuin muutkin.
Opiskeluun tulee varmasti uusia jänniä puolia pienen ihmisen kulkiessa mukana. Lapsi onneksi nauttii sosiaalisista hetkistä kotona nököttämisen sijaan, joten uskon ja luotan hänen viihtyvän kahdenkymmenen opiskelijan ryhmässäkin. Koska porukka on lisäksi hyvin lapsiystävällistä, en usko imetyshetken tai vaipanvaihdon häiritsevän suuremmin ketään. Voi pikemminkin olla, että joku muukin haluaa tehdä sen puolestani paikoitellen.
Äitinä oleminen on osoittautunut kaikenkaikkiaan ihanimmaksi asiaksi mitä olen elämässäni kokenut. Toki toisinaan pieni kitinäkin käy hermon päälle, mutta tuolloin tiedän nukkuneeni tai syöneeni liian vähän. Elämä olisi pohjattoman tylsää ja itseään toistavaa ilman lasta, tai siltä se ainakin tuntuu nyt. Ja rehellisesti sanottuna olin jo kyllästynyt yksin elämiseen ja olemiseen.
Toki minulla ei edelleenkään ole kotonani toista aikuista. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä laajaan kaveriverkostooni, jopa niin paljon että aika ei tunnu riittävän esikkoryhmiin tai muihin vastaaviin. Lisäksi kaikki mammakerhot tuntuvat olevan aikaisin päivällä tai aamulla, emmekä tule ehtimään ryhmiin kovinkaan usein.
Lisäksi pelkään tietyllä tapaa näihin kerhoisin menemistä. Usein keskustelessani jo äidiksi tulleiden kanssa, tulee esille äitien välinen vertailu, paheksunta ja suoranainen kilpailuhenki. Omia päätöksiä pyritään pönkittämään paheksumalla muita tai vaihtoehtoisesti toisessa ääripäässä valitetaan siitä, kuinka hankalaa kamalaa ja raskasta äitinä oleminen on. Toki tehtävä sisältää paljon vastuuta, mutta haluan itse keskittyä pääasiallisesti äitiyden positiivisiin puoliin. Olen lisäksi tehnyt paljon valtavirrasta poikkeavia valintoja: käytän vain kestovaippoja, lykkäsin rokotuksia ja jätin suurimman osan antamatta, opiskelen päätoimisesti ja viimeisimpänä aion pyrkiä sormiruokailuun ja luomusoseisiin perinteisten purkkiruokien sijaan. En muutenkaan jaksa isoissa naisryhmissä usein ilmenevää selkäänpuukotusta ja juoruilua, ja valikoin ystäväni hyvin tarkoin. Isoon akkalaumaan tunkeutuminen tuntuu jo ajatuksena niin ahdistavalta, että en tunne kovinkaan suurta hinkua lähteä toisten arvosteltavaksi.
Toki on olemassa paljon ihania äitejä ja naisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa on mukavaa viettää aikaa. Olenkin ilmoittautunut vauvatanssiin, johon suuntaamme tulevana maanantaina pikkumiehen kanssa. Ehkä jonakin päivänä haastan myös ennakkoluuloni menemällä mammakerhoon. Ainakin voin yllättyä positiivisesti, toivonmukaan.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Kaipauksen sekaiset tunteet
On jo yli puoli vuotta siitä, kun näin poikani isää. Hän oli jo tuolloin kääntynyt sisäänpäin eikä halunnut päästää minua liian lähelle. Ajan saatossa tilanne on mitä ilmeisimmin pahentunut, sillä puhelin on pysynyt visusti kiinni ja viimeinen luotettu näköhavainto on aamuyhdeksän aikaan itselleen virnistelevästä miehestä kaljatölkki kädessä.
Samalla on kulunut vuosi siitä, kun poikamme sai alkunsa. Elämä oli tuolloin kuin toteen käynyttä unelmaa. Yöt kuluivat keskustellessa ja sängynpohjalla, samoin päivät, vaikka kävimmekin myös ulkona. Silloinkin pysyimme kiinni toisissamme ja usein hän kietoi kätensä lantioni ympärille. Elämä oli jälleen kuin elokuvaa, se romanttinen kohtaus sydäntäviistävässä draamaelokuvassa jolloin kaikki on hyvin ja täydellistä.
Opin myös joitakin tapoja, jotka haluan siirtää myös isältä pojalle.
Hän on tai oli melkoinen kasvituntija ja päästessään maalle luonnonhelmaan pelto olikin täynnä syötävää, mausteita ja lääkkeitä minun kokemani kukkakedon sijaan. Ratamon lehdillä voi parantaa haavoja ja muita nirhaumia, savikka toimii mainiona pinaatin sijaisena ruoanlaitossa ja mesiangervolla maustettu kakku oli mielenräjäyttävän hyvää. Kaikenkaikkiaan hän koki pellon eräänlaisena karkkikauppana, josta ammensi aina vain uusia kasveja kokeiltavaksi.
Hän myös asetteli kaiken valmistamansa ruuan nätisti lautaselle. Kaikki oli pilkottu huolella ja yhdessä suunnittelemamme makuelämykset onnistuivat äärimmäisen hyvin. Ruoanlaitto puhtaista raaka-aineista olikin yksi yhteinen harrastus, jota vaalimme päivittäin.
Ylipäätään hän teki paljon ruokaa alusta alkaen itse. Uuni oli yleensä aina kuumana ja jonkinsortin taikina nousemassa. Vaikka kokeilut eivät aina osuneet kohdilleen, oli aina tuoretta leipää syötävänä suoraan omasta uunista.
Valitettsvasti en enää tiedä, tuleeko tuo pullantuoksuinen mies enää olemaan elämässäni. Tuntuu kuin häntä ei enää olisi olemassakaan. Poikani edun nimissä en tiedä, avaisinko oveani hänen ilmestyessään sen taakse. Ajatus hänestä saa aikaan kaikkien tunteiden sekaisen tunnevyöryn, jonka koen mieluummin kahden kesken kyseisen ihmisen kanssa kuin päivä päivältä enemmän ymmärtävän poikani edessä. Toki jos törmäämme sattumalta, en voi välttämättä hallita tunteitani.
Voin kuitenkin poimia ratamonlehden haavojeni suojaksi. Nytkin teekupissa hautuu pari kuivahtanutta yksilöä, jotka aion laittaa puhjenneiden jalkarakkojen suojaksi yötä vasten. Voin muistaa samalla ihmisen, joka oli ennen sairastumista ja kaikkea päälle kasaantunutta kuonaa.
Ja toivoa samalla, että elämäni polulle osuisi vielä vähintään yhtä hyvin minua ymmärtävä ihminen, jonka kanssa elämänarvot, toiveet ja ajatukset osuisivat yhteen, ehkä jopa enemmän kuin esikoiseni isän. Jospa se sielunveli vielä tulisi vastaan ja rakastaisi minua peloitta, ja uskaltaisi rakastaa myös poikaani kuin omaansa.
Ja ennen sitä elämä on tässä ja nyt. Jokaisesta kasvavan elämänalun hymystä ja itkusta nauttien, ja pian jo äitiyspakkauslaatikostaan uloskasvaneen pikkumiehen viereen kömpien.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Turhaa tuhlailua
Olen jo vuosia ollut yhden jos toisenkin nettikaupan tiliasiakas. Tilille ostaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta tai riistävältä, kun kuukausimaksukaan ei yleensä suurene uuden tilauksen myötä. Käytännössä tilinhoitokustannuksiin kuluu helposti 5 euroa per tili, ja vuodessa se tekee jo melkoisen paljon.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
Jälleen kerran löysin itseni miettimästä uutta tilausta nimeltä mainitsemattoman ruotsalaisfirman sivuilla.Yksi juttu hoitopöydälle, toinen kylppäriin, kolmas vaabelille. Tilausvimmasta ei tunnu tulevan loppua ja ostoskoriin tipahtaa tuote toisensa jälkeen. 'Ainahan voin palauttaa', vaikka ainakin puolet jäävät todennäköisesti paketista kotiin.
Ostoskorin tuotteiden määrän lähestyessä 25 tuotetta havahdun hetkeksi. Miksi teen tätä jatkuvasti? Raskaana ollessani tarvitsin vaatteita, sen myönnän. Mutta tarvitsenko todella kaikkea koriini nyt kahmittua?
Entä jos ennemminkin hankkiutuisin jo olemassaolevasta tavarasta eroon, kuin haalisin sitä lisää? Tarviiko elämän olla jatkuvaa kuluttamista?
Olen jo pitkään haaveillut ulkomaanmatkoista ja kestävämmistä hankinnoista. Silti olen tilannut kertakäyttökamaa kerta toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tilien lyhentämiseen menee minimissään noin 70 euroa kuussa, jonka voisin aivan hyvin laittaa kuukausittain säästöön, jos tiliasiakkuuksia ei olisi enää olemassa. Vuodessa se tekisi jo 840 euroa ja sillä saisin ostettua vaikkapa lennot nykkiin. Kahden vuoden päästä loputkin kulut olisi katettu tuolta ajalta muodostuneilla säästöillä.
Lisäksi olen alkanut miettiä, mitä haluan opettaa pojalleni. Olisiko fiksumpaa opettaa säästämistä alituisen tuhlaamisen sijaan? Suosia kotimaisia tai ulkomaisia pienten tuottajien valmistamia tuotteita massatuotannon, epäeettisen ja huonon laadun sijaan?
Ehkä olenkin käännekohdassa, jossa minun on aika alkaa elää ihanteideni mukaisesti. Köyhällä ei ole varaa halpaan, joka pitää täysin paikkansa. Myös itsetekeminen voisi nousta melkoiseksi valtiksi. Käsityön kursseista olen napannut koulussakin tähän mennessä pelkkiä vitosia, joten miksi en saisi aikaan vaatteita vapaa-ajallakin, sekä itselleni että pojalleni. Kaiken kukkuraksi omistan toimivan ompelukoneenkin.
Sama ihanteiden tavoittelu on alkanut mietityttää myös ruokavalion puolella. Olen raskauden loppuaikoina ja synnytyksen jälkeen sortunut ostamaan paljolti herkkuja ja valmisruokia. Kyseinen elämäntyyli ei kuitenkaan ole sellainen, jonka haluan opettaa lapselleni. Rakastan lähellä tuotettuja, puhtaita raaka-aineita ja luomua, enkä haluaisi poikani syövän edes mitään muuta. Silti olen ostanut pakastepizzoja, suklaalevyjä ja jäätelöpaketteja useammin kuin kerran viikossa.
Toisin sanoen, taitaa olla aika pistää elämä remonttiin. Aika nauttia siitä mitä jo on, eikä vain haalia lisää jatkuvala syötöllä. Ehkä olen jo jouluun mennessä maksanut tilivelkani pikkuhiljaa pois ja voin alkaa säästämään toden teolla, niin poikani täysikäisyystilille kuin yhteiseen reissukassaamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)