Puhelimeen ei vastata kolmeen päivään. En halua sen kummemmin ajatella asiaa, mutta silti alitajuntani raksuttaa omia teitään. Taasko isimies on hurahtanut ojasta allikkoon, näin lyhyen ajan jälkeen? Pari päivää sitten hän on omatoimisesti lopettanut lääkityksensä eikä suostu ottamaan enää mitään tukitoimia vastaan. Saatika sitten puhumaan edelleenkään niistä todellisista kipupisteistä kaiken takana.
Olen muutenkin katkera ja vihainen. Liiallinen kanssakäynti saa veren kohisemaan suonissani ja ääneni nousemaan samalla katkerien kyynelten noustessa silmiini. Yksikin hänen vastakkain sanojani asettama sana saa halun heittää hänet pois asunnostani ja karkottaa läheltäni. Todellisuudessa olen työntänyt hänet ulos asunnostani olemisen käytyä sietämättömäksi hänen läheisyydessään.
Tuntuu että hän ei ymmärrä. Ymmärrä sitä tuskaa, joka on polttanut minua sydänjuuriani myöten, murentanut sydämeni tuhansiksi palasiksi ja hakannut niitä lihakirveellä. Toisaalta hän sanoo ymmärtävänsä, mutta silti hän ei osaa kunnioittaa tekemiäni päätöksiä. En halua lisää sääntöjä lapseni elämään enkä erilaisia toimintatapoja. On vain yksi oikea tapa kaiken tämän ajan jälkeen, ja se on minun tapani. Muita tapoja ei ole eikä tule olemaan.
Huoli ja katkeruus sekoittuvat toisiinsa. En jaksaisi taas sitä samaa ja suunnittelen jo psykiatrisen osaston päivystykseen soittamista. Tulkaa ja viekää tämä mies johonkin, jossa saatte hänet auki, keinolla millä hyvänsä.
Sunnuntaina hän lopulta soittaa ja väittää olleensa puolukassa koko viikonlopun. Tiedän hänen ainakin nähneen vanhempiaan, sillä siihen suuntaan otin jo yhteyden useamman vastaamattoman vuorokauden tultua täyteen. Se, että syyksi sanotaan vain oleminen puolukassa kertoo minulle toisaalta toista kieltä. Epäilykset, mustasukkaisuus olematonta sitoutumista kohtaan ja katkeruus siitä, että en koe miehen ansaitsevan juuri nyt mitään tai ketään. Kaiken sen tuskan jälkeen, jota hän on minulle aiheuttanut parisuhde tai mikään siihen viittaava kenenkään muun kanssa tuntuu vain väärältä ja joltakin, mitä hän ei ole todellakaan ansainnut.
Pelkään toisina päivinä tulevani hulluksi. Nimenomaan niinä päivinä, jolloin ajattelen asioita liikaa. Haluan tietää kaikista hänen liikkeistään ja tarkalleen mitä ja kenen kanssa. Eikä hän enää haua kertoa puoliakaan. Parempi toisaalta niin. Tuskastutan kuitenkin itseäni kaikilla ajatuksilla, jotka vievät liian suuren osan kapasiteetistani ja saavat silmäni näyttämään ilmatyynyiltä seuraavana aamuna.
Nautinko kivusta? En. Koen sen äärimmäisen puuduttavaksi ja yritän keskittyä positiiviseen. Silti ahdistun, varsinkin pimeyden ja sateen laskeutuessa syksyiseen syyskuuhun. Kai olen kuitenkin tullut riippuvaiseksi kivusta, sillä yksi ajatus johtaa toiseen. En kelpaa enää kellekään, olen arvoton, kukaan ei välitä minusta. Ja silti voin saada itsetuntoa kohottavia katseita päivittäin. Mutta ne, joihin takerrun hylkäävät minut aina, ennemmin tai myöhemmin. Unohdan jälleen sen puolen, haluaisinko itse todella olla kiinnittynyt juuri siihen ihmiseen loppuikäni.
Kaivelen muistoistani asioita. Niitä typeriä kommentteja, joita hän on esittänyt lapsestamme. Niitä typeriä ajatuksia ja palikoita mielipiteitä jotka saavat silmät pyörimään päässäni ja epäuskon valtaamaan mieleni. Tässäkö minulle muka oikea mies? Tämä epäluuo valtasi minut jo ennen eroa. Silti ollessani öisin yksin ja epätoivoinen itken jonkun perään, jota ei edes ole olemassa. Jos en muuta, niin sen perään että joku toinen luulee saavansa häneltä sen mitä minäkään en koskaan saanut. Ja miten tuo mies ei ansaitse sitä lainkaan.
Minussa on liian paljon vihaa. Tunnen sen päivittäin kehossani. Ahdistun omasta olotilastani ja ärsyynnyn kaikesta. Tunnen itseni ala-arvoiseksi, rumaksi ja vähäpätöiseksi. En silti osaa irrottautua vihasta vielä. En ole ehtinyt elää sitä läpi enkä antaa takaisin kaiken sen edestä, mitä olen mieheltä saanut. Tuskaa, kipua ja kyyneleitä. Eikä hän tunnu edes reagoivan mihinkään, mitä sanon, sanoin sen kuinka suurella äänellä tai vihalla tahansa. Hukutan tuskani ylimääräisiin ruoka-annoksiin ja vihaan peilikuvaani entistä enemmän.
Aallonpohjalla mennään. Silti jaksan hymyillä aidosti auringonpaisteelle ja poikani väläyttäessä leveän hymynsä onnistuessaan sanomaan uuden sanan. Ehkä niistä positiivisista hetkistä on hyvä aloittaa. Ja silti haaveilen samalla uudesta miehestä, kaikesta hulluudesta huolimatta.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Päättymätön muutoksen halu
Lapsena pidin tutuista asioista. Vierastin uusia ihmisiä ja tilanteita, tanssilattioita lukuunottamatta. Piilouduin mieluiten äitini selän taakse välttääkseni minulle vieraalta tuntuvia asioita ja jos lähdinkin johonkin uuteen ja tuntemattomaan halusin melko pian palata takaisin äitini luokse.
Ajan kanssa olen kuitenkin opettanut itseni lähtemään kohti tuntematonta. Olen käynyt mutkan asumassa puolella Suomea ja vaihtanut tuon mutkan aikana kaupunkiakin. Muuttamisesta tuli niin usein tapahtuva tilanne, että aloin paikoille asetuttuani miettimään heti seuraavaa uutta käännetta.
Tuntuu kuin olisin jälleen tuossa pisteessä. Olen asunut nykyisessä asunnossani alle kaksi vuotta. Tuona aikana olen saanut lapsen, tuskaillut miehen puutetta ja nyt isimiehen tultua takaisin kuvioihin ihmetellyt kasvatusperiaatteiden yhteenhiontaa. Kovin tasaista elämä ei ole ollut.
Silti hetken kyllästyksen johdattamana alan haaveilla muutoksesta. Reissusta tai asumisesta suurkaupungissa, uudesta työstä tai jostakin muusta. Ehkä loppukesä on ollut liian tapahtumaköyhä, vaikka kävin festarireissullakin menneenä viikonloppuna.
Tai sitten haluan karata paikallaanolemista. Varsinkin, kun paikallaanoleminen on tällä hetkellä kaverisuhteessa lapsen kasvattamista höystettynä opiskelujen parissa raatamiseen. En tiedä myöskään edelleenkään, kuinka pitkäksi aikaa voin jättää isimiestä ja poikaa keskenään. Tätä ei ole helpottanut hänen satunnainen maalaisjärkensä puute lapsenhoitoon liittyvissä tilanteissa. Hänellä on ollut liian kiire opettaa pojalle jotakin omaansa ja samalla korvata poissaoloaan tuomalla arkeen omia sääntöjään. Toisen oltua poissa 1,5 vuotta tämä on ollut minusta enemmän loukkaavaa kuin apua antavaa, ja olenkin passittanut hänet ensin sohvalle ja myös omaan kotiinsa.
Kaiken myllerryksen keskellä kaipaan myös uutta ihmissuhdetta. Sitä täydellistä miestä, joka iskisi kunnolla jonnekin sieluni sopukoihin, ymmärtäisi minua kaikilla tasoilla ja omaisi myös tavoitteita omalle elämälleen.
Samalla haluaisin matkustaa maailman toiselle puolen ja ottaa aikalisän. Saada uusia ajatuksia ja toteutettavaa. En kuitenkaan ehdi edes töihin, sillä täysipäiväinen opiskelu ja lapsenhoito tulevat viemään kaiken aikani. Laskin juuri, että olen merkinnyt lukujärjestykseeni kurseja lähes 70 opintopisteen edestä. Käytännössä tämä on enemmän, kuin olen suorittanut vauvan kanssa viimeisen kahden lukuvuoden aikana.
Ehkä jatkuva muutoksen halu helpottuu arjen alkaessa pyörimään. Aikaa millekään muulle kuin itse tekemiselle ei varmaan edes ole. Toki se uus ja parempi mies vois olla siitäkin huolimatta ihan mukava asia.
sunnuntai 9. elokuuta 2015
Prinsessahäitä ja realismia
Facebookin täyttyessä hääkuvista olo on jollakin tapaa kyseenalainen.
Olen aina haaveillut meneväni naimisiin. Ehdin jo haaveilla löytäneeni sen miehen, jonka kanssa niin voisi käydäkin. Minua on myös meinattu kosia kerran, eri henkilön toimesta. Tajusin kuitenkin jättää kyseisen henkilön juuri ennen kyseistä toimenpidettä, sillä en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. Tämäkin henkilö on ehtinyt astella jo alttarille heti seuraavan naisensa kanssa, lisäksi toki erota ja löytää uuden tyttöystävän, taas.
Nykyisin hääkuvat aiheuttavat kuitenkin sekavia olotiloja. Itseäni nuoremmat menevät naimisiin. Naimisiin menemistä seuraa yleensä automaattisesti lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvät oheistoiminnat. Niin ja melko monessa tapauksessa se erokin, ainakin tilastollisesti kaikista itse tuntemistani pareista laskettuna. Tämä ei toki otantana kerro koko totuutta, joten kyllä jotkut (onneksi) taitavat pysyä yhdessäkin siihen hamaan tulevaisuuteen saakka. Tästäkin sukupolvesta.
Olen varmaan jollakin tasolla kateellinen. En ole ensinnäkään koskaan saanut päivääni prinsessana. En osallistunut edes vanhojen tansseihin ja hienoin päällä pitämäni mekko on tainnut olla minulla ollessani alle kouluikäinen. Rakastin kuulemma sen kellohelmaa ja tanssin sen kanssa onnellisena keinahdellen.
Lisäksi olen taistellut viimeiset seitsemän vuotta saman miehen kanssa yhdessäolemisesta. Toisaalta olen oikeastaan taistellut vain itseni kanssa, sillä vastakkainen osapuoli on loistanut poissaolollaan suurimman osan ajasta. Nyt lopulta koitettuamme yhdessä olemista tosissaan tuntui kuin seinä siinäkin suhteessa olisi tullut vastaan. Kasvatamme lasta tällä hetkellä vain ystävinä, toki sellaisina jotka sallivat toisilleen myös fyysistä läheisyyttä silloin kun siltä tuntuu. Selaan kuitenkin epäsäännöllisin väliajoin tinderiä, pidän silmäni auki kaupungilla ja kuunnellessani isämiehen juttuja pidemmän aikaa koen välitöntä halua löytää jotakin parempaa. Tai jonkun paremman, joka ymmärtää ja arvostaa samoja asioita enemmän.
Niin ja tosiaan, olenhan jo tehnyt lapsen. Tuon miehen kanssa, jonka kanssa halusin perheen ja yhteisen elämän. Nyt olemme sidottuja toisiimme jälkikasvumme kautta kunnes kuolema meidät erottaa. Ei siihen näköjään vihkisormuksia tarvittu. Kyseisen henkilön mielenterveyden poukkoiltua ja koska välimme ovat suhteellisen hyvät hoidamme lasta usein yhdessä, joten olemme perhe vihkitodistuksista ja edes parisuhteen olemattomuudesta huolimatta.
Ei ole myöskään omakotitaloa tai asuntolainaa. On vain opiskelijakaksio ja kuivuneita yrttipuskia pienoiskasvihuoneen pohjalla. Toisinaan ne vaihtuvat tuoreisiin, mutta viimeisen mummolareissun jälkeen ne ovat vaikuttaneet melko elottomilta.
Nautin kuitenkin esimerkiksi siitä, että saan nukkua yksin. Kuukauden päivät kuluivat lokoisasti miehen palattua elämäämme, mutta nyt nautin enemmän puhtaista lakanoista ihan itsekseni. Myös jälkikasvu on löytänyt paikkansa omasta sängystään, joka on nykyisin jopa 20 sentin päässä omastani. Sellaisen kierimäreunan kera siis, pinnasängyn häkkiominaisuus ei sopinut vapaalle pikkusielulle ollenkaan.
Mutta olisihan se ihanaa löytää se todellinen sielunveli. Nyt kun edellinen ehdokas on kasvanut epäsopivaksi, tuntuu kuin koko maailma olisi avoin.
Pidän kuitenkin myös siitä, että olen edelleen yksinhuoltaja. Saan tehdä oman ja poikani elämän päätökset itsenäisesti parhaaksi näkemälläni tavalla.
Mutta ne naamakirjan hääkuvat. Ne herättävät jotain kaipuuta johonkin, jota en enää usko todelliseksi omalla kohdallani. Se tuntuu prinsessaelokuvista tutulta utopialta. Ainoa kavereistani naimisiin mennyt henkilö elää hyvin riitaisassa parisuhteessa, joten avioliiton arvo ei tunnu kovin kummoiselta. Onko olemassa avioliittoa todellisen sielunveljen ja elämänkumppanin kanssa? Vai onko avoliitto se oikea aviolitto nykypäivänä?
Mutta saa nähdä. Melkoinen maku saa olla miehellä, joka löytää sormeeni sopivan sormuksen. Siinä onkin tekemistä, mutta enpä edes tiedä tuleeko sellaista olemaan.
Olen aina haaveillut meneväni naimisiin. Ehdin jo haaveilla löytäneeni sen miehen, jonka kanssa niin voisi käydäkin. Minua on myös meinattu kosia kerran, eri henkilön toimesta. Tajusin kuitenkin jättää kyseisen henkilön juuri ennen kyseistä toimenpidettä, sillä en nähnyt meillä yhteistä tulevaisuutta. Tämäkin henkilö on ehtinyt astella jo alttarille heti seuraavan naisensa kanssa, lisäksi toki erota ja löytää uuden tyttöystävän, taas.
Nykyisin hääkuvat aiheuttavat kuitenkin sekavia olotiloja. Itseäni nuoremmat menevät naimisiin. Naimisiin menemistä seuraa yleensä automaattisesti lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvät oheistoiminnat. Niin ja melko monessa tapauksessa se erokin, ainakin tilastollisesti kaikista itse tuntemistani pareista laskettuna. Tämä ei toki otantana kerro koko totuutta, joten kyllä jotkut (onneksi) taitavat pysyä yhdessäkin siihen hamaan tulevaisuuteen saakka. Tästäkin sukupolvesta.
Olen varmaan jollakin tasolla kateellinen. En ole ensinnäkään koskaan saanut päivääni prinsessana. En osallistunut edes vanhojen tansseihin ja hienoin päällä pitämäni mekko on tainnut olla minulla ollessani alle kouluikäinen. Rakastin kuulemma sen kellohelmaa ja tanssin sen kanssa onnellisena keinahdellen.
Lisäksi olen taistellut viimeiset seitsemän vuotta saman miehen kanssa yhdessäolemisesta. Toisaalta olen oikeastaan taistellut vain itseni kanssa, sillä vastakkainen osapuoli on loistanut poissaolollaan suurimman osan ajasta. Nyt lopulta koitettuamme yhdessä olemista tosissaan tuntui kuin seinä siinäkin suhteessa olisi tullut vastaan. Kasvatamme lasta tällä hetkellä vain ystävinä, toki sellaisina jotka sallivat toisilleen myös fyysistä läheisyyttä silloin kun siltä tuntuu. Selaan kuitenkin epäsäännöllisin väliajoin tinderiä, pidän silmäni auki kaupungilla ja kuunnellessani isämiehen juttuja pidemmän aikaa koen välitöntä halua löytää jotakin parempaa. Tai jonkun paremman, joka ymmärtää ja arvostaa samoja asioita enemmän.
Niin ja tosiaan, olenhan jo tehnyt lapsen. Tuon miehen kanssa, jonka kanssa halusin perheen ja yhteisen elämän. Nyt olemme sidottuja toisiimme jälkikasvumme kautta kunnes kuolema meidät erottaa. Ei siihen näköjään vihkisormuksia tarvittu. Kyseisen henkilön mielenterveyden poukkoiltua ja koska välimme ovat suhteellisen hyvät hoidamme lasta usein yhdessä, joten olemme perhe vihkitodistuksista ja edes parisuhteen olemattomuudesta huolimatta.
Ei ole myöskään omakotitaloa tai asuntolainaa. On vain opiskelijakaksio ja kuivuneita yrttipuskia pienoiskasvihuoneen pohjalla. Toisinaan ne vaihtuvat tuoreisiin, mutta viimeisen mummolareissun jälkeen ne ovat vaikuttaneet melko elottomilta.
Nautin kuitenkin esimerkiksi siitä, että saan nukkua yksin. Kuukauden päivät kuluivat lokoisasti miehen palattua elämäämme, mutta nyt nautin enemmän puhtaista lakanoista ihan itsekseni. Myös jälkikasvu on löytänyt paikkansa omasta sängystään, joka on nykyisin jopa 20 sentin päässä omastani. Sellaisen kierimäreunan kera siis, pinnasängyn häkkiominaisuus ei sopinut vapaalle pikkusielulle ollenkaan.
Mutta olisihan se ihanaa löytää se todellinen sielunveli. Nyt kun edellinen ehdokas on kasvanut epäsopivaksi, tuntuu kuin koko maailma olisi avoin.
Pidän kuitenkin myös siitä, että olen edelleen yksinhuoltaja. Saan tehdä oman ja poikani elämän päätökset itsenäisesti parhaaksi näkemälläni tavalla.
Mutta ne naamakirjan hääkuvat. Ne herättävät jotain kaipuuta johonkin, jota en enää usko todelliseksi omalla kohdallani. Se tuntuu prinsessaelokuvista tutulta utopialta. Ainoa kavereistani naimisiin mennyt henkilö elää hyvin riitaisassa parisuhteessa, joten avioliiton arvo ei tunnu kovin kummoiselta. Onko olemassa avioliittoa todellisen sielunveljen ja elämänkumppanin kanssa? Vai onko avoliitto se oikea aviolitto nykypäivänä?
Mutta saa nähdä. Melkoinen maku saa olla miehellä, joka löytää sormeeni sopivan sormuksen. Siinä onkin tekemistä, mutta enpä edes tiedä tuleeko sellaista olemaan.
tiistai 16. kesäkuuta 2015
Koputus
Oli lauantaiaamu. Edellisilta oli venähtänyt pitkäksi, sillä äitini oli ollut lapseni kanssa kotonamme ja minä viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Olo ei ollut freeseimmästä päästä ovikellon soidessa.
Äitini katsoi oven silmästä ja totesi oven takana olevan tuntematon mies. Tunnistin henkilön kuitenkin heti. Olivathan nuo silmät jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen jo seitsemän vuotta sitten. Ja jälleen uudestaan kaksi vuotta sitten lapsemme saatua alkunsa.
Avasin empimättä oven. Lähiaikoina suru, epäilykset ja pelot olivat saaneet päällimmäiseksi tunteekseen kaipauksen ja ikävän ja tunteen siitä, että jonakin päivänä tuo mies vielä ilmestyisi takaisin elämäämme. Ja nyt se päivä oli tullut. Hän oli selvästi skarpannut, sillä jo hänen tuoksunsa oli taas sitä samaa huumaavaa luokkaa kuin silloin muinoin. Päästyään sisälle hän myös oma-aloitteisesti halasi minua, minun tällä kertaa ollessa epäröivä ja ymmällään oleva osapuoli.
Juttelimme pitkään äitini pitäessä seuraa pojalleni. Mieheke oli hakenut oma-aloitteisesti ammattiapua ja noussut syvien kelojen maailmasta takaisin tolkkuihinsa. Toki minussa heräsi paljon epävarmuutta ja kysymyksiä, mutta tiesin kuitenkin heti että asiat olivat nyt paremmin. Hän myös ilmaisi toiveensa olla osana elämäämme, jopa sellaisin lausein jotka antoivat ymmärtää hänen haluavan olla minun kanssani lapsen isänä olemisen lisäksi.
Mieheke ei ole millonkaan ollut minulle ilkeä, töykeä tai muutenkaan kaltoinkohteleva. Hänen mielensä terveys vain petti minun ollessani raskaana. Nyt hänen ollessaan oma itsensä hän oli pahoillaan, katuvainen ja anteeksipyytävä. Aidosti.
Ihmeiden aika ei ole ohi. Vaikka paranemisprosessi vie pitkään, sekä minulla henkisistä haavoistani että hänellä siitä jostakin mistä hän ei osaa puhua, tiedän että tuen häntä prosessissa ja hän myös minua. Parhaassa tapauksessa koko juttu on kuin satukirjasta, mutta aika näyttää sen kuinka pitkälti niin tulee käymään.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Tutteja oraville!
Toissailtana en löytänyt yhtään tuttia makuuhuoneestamme. Kaikki olivat jemmautuneet pitkin poikin saavuttamattomiin, joten päädyinkin yöunien kohdalla yllättävään ratkaisuun. Koska poikani on hyvin ymmärtävää sorttia, totesin oravien käyneen hakemassa tutit poikasilleen. Poika kun alkoi itse olla jo niin iso, ettei niitä enää välttämättä tarvitsisi. 'Pärjäisitkö jo ilman tuttia?' Vastauksesi sain myöntyvän 'No joo' tyyppisen vastauksen hymähdyksen muodossa ja hiljattain taaperoksi kasvanut pikkumies nukahtikin lopulta oravalauluun ja selänhierontaan.
Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.
Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.
Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.
Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.
Tätä edeltävänä aikana tutista oli alkanut tulla enemmän riesa kuin apukeino. Tutin löydyttyä se laitettiin heti suuhun, vaikken ole antanut tuttia enää kuin unihetkiin. Suusta poisottamista seurasi lähes poikkeuksetta kiukkukohtaus, joka ei ollut järkyttävä mutta äärimmäisen uuvuttava kerta toisensa jälkeen. Myös yöllä herääminen ilman suussa olevaa tuttia johti hillittömään möngintään ja hätään, joka vaati jälleen äidin apua ja huolenpitoa ja tutin etsintää ilman päälläolevia valoja. Mikäs sen mukavampaa kun uni maistuisi huomattavasti paremmalta kuin tuo sängyn ja lakanoiden ympärikääntäminen keskellä yötä.
Nyt jo kolme päivää on mennyt täysin ilman tuttia. Päiväunille nukahtaminen oli vaikeutunut jo tutin kanssa, joten en sanoisi niidenkään hankaloituneen entisestä tutillisesta ajasta. Yöt sujuvat ehkä jopa paremmin kuin tutin etsintähetket. Aamut ja liian aikaiset tissinruinaukset eivät ole sen kummempia kuin tutin kanssakaan, hetkeksi uudelleen nukahtaminen tapahtuu samoin kuin tutin kanssakin.
Lisäksi kiukkukohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tuttiajan viimeisinä päivinä tutin perään kiukuttelu tuntui tekevän yleensä tyytyväisestä ja iloisesta jotakin aivan muuta kuin oman itsensä. Asunnon onkin täyttänyt taas innokas ja tutkiskeleva taapero, joka lueskelee itsekseen kirjoja ja juttelee innokkaasti niin äidin, peilikuvan kuin lelujenkin kanssa.
Mitä me tästä opimme. Äidin intuition hetkellisessä huomiossa tehdyt päätökset voivat olla erinomaisia. Näin uskallan toivoa. Tutteja ei ole vielä roudattu piharoskiks... kröhöm oraville konkreettisesti, mutta niiden olemassaolo on tarkoin piilotettu pitkin asuntoa lapsen ulottumattomiin. Ja yli yksivuotiaan kiukkukohtaukset, uniraivarit ja muut kärttyämiset eivät näytä olevan sen kummempia tutin kanssa kuin ilman sitä, ainakaan meidän pienperheessä. Vaikka toki myönnän unitissin, -reppuilun, -vaunuilun tai -autoilun olevan suoranainen edellytys helposti onnistuviin päiväuniin. Mutta niin taisi olla jo tutin kanssakin.
maanantai 26. tammikuuta 2015
Hoitajansaamisaggressio
En ole kahteen viikkoon saanut aikaa itselleni. Viime viikolla tanssitunnille pääseminen peruuntui kaverin lapsen sairastumisen johdosta, joka on täysin luonnollista ja myös peruuntuminen tapahtui kohtuullisessa ajassa.
Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.
Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.
Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.
En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.
Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.
Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.
Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.
Tänään tilanne poikkesi hiukan edelliskerrasta. Kyseessä oli myös toinen henkilö, ja edelliset kanssakäymiset jo ennen lasta huomioonottaen olen miettinyt, miksi edes luotin hänen lupaamaansa apuun. Syynä olivat liian vähäiset yöunet ja tuleva yövuoro.
Kyllä, yövuorot ovat rankkoja. Hän kuitenkin tiesi vuorosta etukäteen joten osasi varautua. Hän lupautui tiedostaan huolimatta. Hän ei vain sattunut saamaan unta ennen kuin olisi katsonut lapseni perään, vaan hänen tulisi nukkua juuri tuona aikana.
Käytännössä osa lapsenvahtina olemista olisi voinut olla nukkua päiväunia. Toki kaverin lapsen kanssa tämä ei vättämättä ole niin helppoa. Kyseessä on kuitenkin lastenhoitoon tottunut henkilö.
En lisäksi ole edelleenkään täysin toipunut kokemastani ja tanssiminen on siinä suhteessa henkireikäni, jossa pääsen päästelemään höyryjäni edes sen kerran viikossa. Kaverini ei siis ehkä ajatellut että 'ne yhdet treenit' voivat olla juuri ne, jotka pelastavat minut loppuunkulumiselta, paskalta ololta ja passiiviselta olotilalta. Toisinsanoen ne, jotka auttavat minua jaksamaan taas paremmin ja oikeasti leikkimään lapseni kanssa täysillä nollat taulussa istumisen sijaan. Minulla ei ole samassa kaupungissa ihania isovanhempia, joihin voisin luottaa eikä myöskään sitä miestä, joka lupasi olevansa jopa koti-isä. Olenkin täysin kavereideni varassa, jollei äitini ole käymässä.
Murruin täysin. Itkin ja ajauduin sohvan nurkkaan ja tuntui ettei kukaan ymmärrä, millainen olo minulla on. En jaksa olla masentunut ja paskana ihmisten nähdessä minua, ja miksi olisinkaan heidän näkemisensä ollessa piristäviä hetkiä päivissäni. Treenit ovat käytännössä ainoa henkireikäni, jolloin saan keskittyä vain itseeni.
Myöskään neuvolam mainostama yksi tunti kerran viikossa tai kahdessa ei olisi kohdallani kovin hyödyllinen. Ensinnäkin olen vainoharhainen virkamiesasemassa olevia ihmisiä kohtaan lapseni suhteen, vaikka suurempaa syytä siihen ei olekaan. Toisekseen tarvisin hoitajaa vain treenien ajaksi, joissa minulla menee aina yli kaksi tuntia. Tunnissa en ehtisi oikein mitään, sillä lenkkeily tai muu vastaava eivät tuo minulle suuriakaan voimavaroja. Tästä syystä olen kokenut tarjotun avun olevan tarpeetonta ja tiedän, että joku toinen tarvitsee sitä varmasti.
Kyse ei siis oikeastaan olekaan siitä, että lapseni kuluttaisi minut puhki. Enemmänkin mökkihöperöityminen ja tanssimattomuus traumojen läpikäymisen lomassa tekee kyseisen työn. Terapeutille puhuminen onkin alkanut tuntua ajankohtaisella, aiemmin se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Toisaalta mielessä pyrii ajatus, mistä revin hoitajan siksikin ajaksi. Elän toivossa että palveluun kuuluu odotusaulassa toimiva lastenhoitaja.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Uusi vuosi - uudet kujeet?
Poika on kerryttänyt ikää jo kiitettävät 10 kuukautta ja pari päivää päälle. Kaikki mahdollinen pitää tutkia, mutta onneksi äidin käskyjä osataan ottaa edelleen vastaan. Tosin aina viesti ei ehdi perille asti ja tilanne vie mennessään.
Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.
Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.
Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.
Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.
Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.
Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.
Elämän voisi sanoa olevan hyvällä mallilla. Poika on ihana ja reipas, kouluakin jaksaa taas käydä oman tahdin mukaan ja kämpän laittaminenkin kiinnostaa. Samalla takaraivoon hiipi hämmentäviä ikävän tunteita ja päiväunia siitä, millaista elämä olisi sen toisen osapuolen kanssa. Niitä toki varjostavat epäilys ja epäluottamus, mutta samalla alitajunta tuottaa hyvin ruusuisia ja suloisia kuvia rakastavasta isähahmosta.
Kirjoitin hänelle myös kirjeen eräänä päivänä. Lopputulokseni kirjeessä kuitenkin oli, jonka kirjoitin myös kirjeeseen, että seuraavan liikkeen tulee tulla häneltä, ei minulta. Siksi en ole edelleenkään varma lähetänkö kirjettä. Hän kyllä tietää missä asumme ja hämmentävän hyvän muistinsa avulla hän saattaa muistaa myös puhelinnumeroni ulkoa. Jos hän haluaisi tai kykenisi ottamaan meihin yhteyttä, hän myös tekisi niin.
Yli vuoden erossaolon myötä olen myös ollut yli vuoden ilman minkäänlaista suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen, jos poikaani, isääni ja kavereitani ei lasketa. Siis SELLAISTA suhdetta. Suurimmat hekumani olen kokenut Fifty Shades of Greyn parissa, josta toinenkin osa tuntuu olevan pian luettuna. Edesauttajana tähän voi olla myös vastasaamani silmälasipari, joka on tehnyt lukemisesta jälleen mukavaa ja miellyttävää.
Läheisyyttä äitinä saa onneksi niin paljon kuin omat tarpeet vaativat. Haleja ja pusuja(jotka toki helposti intoutuvat puremisiksi hampaiden tultua kuvaan) on Pojalla vaikka muille jakaa. Jos uniseuraakin kaipaa, ei siitä ole puutetta kaverin mönkiessä kainaloon viimeistään aamuyöstä. Nykyisin kun nukumme pinnasänky futonin sivuvaununa -tyylisessä ratkaisussa. Kalterin poistuttua välistä ei minun ole pakko nousta ottamaan poikaa viereeni hänen löytäessään sinne halutessaan itsekin. Samalla tyynnyttelystä on tullut helpompaa ja nukahdettuaan poika on helpompaa siirtää omalle puolelleen alkuyöksi.
Silti kukaan ei ole tarkalleen ottaen silittämässä minun päätäni tai viemässä lapsen huomiota toisaalle halutessani keskittyä esimerkiksi tänne blogiin kirjoittamiseen. Yli-innokas assistentti haluaa osallistua myös pyykkikoneen täyttöön, tyhjentämiseen, tiskikoneen käyttöön ja mihin ikinä äiti ryhtyykään. Toki koitan nähdä tämän positiivisena asiana. Kasvettuaan isommaksi kotitöistä tulee luontainen osa arkea, eikä minun ole pakko tehdä ihan kaikkea yksin.
Kuten huomata saattaa, ei loppupeleissä miesasialle ehdi kovin suurta osaa ajatuksistaan uhrata. Olisi mukavaa jakaa arkea jonkun kanssa, mutta pakollista se ei tällä hetkellä ole. Voin päättää itse asioistani, joten samalla itsenäisyys antaa minulle tietynlaista vapautta hoitaa asiat haluamallani tavalla. Toki vapaus edes hetkeksi arjen pyörityksestä tekee hyvää, joten pyrin ottamaan edes silloin tällöin aikaa itsellenikin. Tanssitreenit aion ottaa tänä keväänä enemmän tosissaan ja rohjeta pyytää kavereitani olemaan Pojan kanssa sen aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)